Mutta näinä aikoina minä aloin taas tarkkailla vaimoani Catharinaa,
että minä houkkuudessani luulin rukoukseni Jürinpäivänä Reigin rannalla
kuulluksi tulleen, ja hänen minulle sydämensä alla lasta kantavan.
Sillä monet merkit näyttivät sinnekäsin, ja minä näin hänen usein
kaivelevan ruokaa lautasellansa, niinkuin nirso ja sitä vierovan,
ja hänen näköpäässänsä oli verenvaihdos ylön nopia, niin että hän
toisena hetkenä hehkui kuin tuliheinä, mutta taas toisena sammui sangen
kelmiäksi niinkuin lehdossa illakko.
Vaan tämä ajatus oli minun sielulleni rakas ratki, sillä minä tiesin,
että lapsi on vaimon oikia vaimennus, ja minä olin tätä rukoellut
perillistemme menetyksestä saakka ja uskoin, että se meidän elämämme
hyvään päin kääntäisi.
Niin minä etsein hetkeä puhuakseni vaimoni Catharinan kanssa, ja koska
me kerran kahden jäimme, niin minä sanoin:
»Catharina, kallis vaimo, kuinkas on laitas? Erhetynkös minä, vai
oletkos raskaana minulle? Onko Herra kuullut rukoukseni?»
Niin hän katsoi minua pitkään niinkuin muukalaista ja sanoi:
»Paavali Lempelius, minun on sinua surku, vaan älä turhia toivo, ettes
pettyisi! Ei ole tämä syli enää koskaan lasta liekuttava, vaan marto on
Catharina Wycken.»
Ja koska hän nämä sanat sanoi, niin hän kirstulle kumollensa heittihe
ja siinä kipiästi nyyhki. Mutta kun minä häntä halata tahdoin, niin hän
torjui minut tyköänsä, enkä minä häntä lohduttaa tainnut, sillä minä en
tiennyt hänen murheensa oikiata syytä.
Mutta ehtoolla olivat hänen kyyneltensä lähteet ehtyneet, ja hänen
harmaat silmänsä loistivat niinkuin virran kalvo, enkä minä ole häntä
ennen niin riemullisena ja nauravaisena nähnyt. Eikä hänen kujeillansa
ollut mitään rajaa, ja niin he ilakoivat sen Herra _Diaconuksen_ kanssa
niinkuin kaksi vallatonta lasta, ja Catharina Wycken sallei Herra
_Diaconuksen_ opettaa itsellensä uusimpia viisuja, joita he sitten
yhdessä lauleskelivat, sillä Catharina Wyckenillä oli heliä laulunääni.
Vaan minun mielessäni alkoi viritä niinkuin hienoista levottomuutta,
niinkuin viinamarjan mahlassa, koska se astioihin kootaan ja kannen
alle seisomaan pannaan. Näin alkoi minunkin mieleni hiljaksensa käydä,
niinkuin syvyydessä olisi salaa kuplinut ja poreillut, vaikka ei vielä
päältäpäin mitään näkynyt.
Mutta tämä oli minun tuskani viina, kuin nyt käydä alkoi minun sydämeni
astioissa.
Niin tapahtui yhtenä heinäkuun ehtoona uuden kuun aikana, että minä
lähdin Reigin lahdelle tuulastamaan yhdessä Herra _Diaconuksen_ kanssa.
Kivikkovedet olivat vakaat ja hämärtyväiset, ja ehtoo tuulastuleen
sovelias, sillä pimeys oli pehmiä matalan lahden yllä, niinkuin silkin
kuidut.
Niin minä hoidin ahingasta, mutta Jonas Kempe, se _Diaconus_, kohenteli
tulta, joka paloi ruuhen kokassa tervaisissa männyn juurikkaissa
rautaisen ristikon päällä.
Ja tämä tuulastaminen oli Herra _Diaconukselle_ iso ilo ja
ajanvietteistä rakkain, eikä hän koskaan siitä kyltynyt, sillä siinä
hän sai olla Elementtinsä kanssa.
Vaan kivien kätköissä lymyilivät hauet ja muljottelivat liikkuvata
tulenpaistetta, joka ei ollut niinkuin päivän kuvajainen, vaan ei
myöskään niinkuin kuun kajo.
Niin minä nostin ahinkaallani tosin monta haukikalaa ja ankeriasta ja
aivoittelin tästä sunnuntaisen saarnanaiheen saavani, sillä minä näin
tulessa ja kaloissa yhden _Metaphora'n_ elikkä vertauksen.
Ja yö oli niin hiljainen, että olisi luullut virvatulen pitkin vesiä
hyppelevän, ja laakapohjainen ruuhi lipui vaiti niinkuin pilven varjo,
koska hän kuun ylitse kulkee.
Eikä meillä ollut Herra _Diaconuksen_ kanssa paljoa puhumista
keskenämme.
Mutta koska me kalasaaliimme kanssa pappilan pirttiin ennätimme, niin
istui vaimoni Catharina yhä meitä odottamassa, vaikka oli jo sydänyön
hetki, ja hänen edessänsä pitkällä pöydällä oli puinen kaljahaarikka.
Niin pirtti oli hämärä, ja minä jäin akkunan alle kalasaaliini kanssa
askartamaan.
Silloin minä kuulin Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_, äkisti sanovan:
»Ellet enää juo, niin kurkoita haarikka tänne, papin muori.»
Mutta Catharina, minun vaimoni, vastasi, ja hänen äänensä oli sula ja
hunajainen niinkuin kuhertavan metsäkyyhkyisen:
»Minä siitä jo tosin join, Jonas Kempe.»
Niin minä näin Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_, sangen nopiasti kaksin
käsin haarikkaan tarttuvan ja siitä ratki ahnaasti kuin janoon nääntyvä
juovan, niinkuin Herra Tristan lemmenjuoman.
Ja hän sanoi, tosin niin hiljaa, että henki tuskin kulki hänen
kulkussansa, mutta Herran tahto oli, että minä sen kuitenkin kuulin,
toiselle puolen pirttiä:
»Suloinen on sinun suusi sija, ja haarikka, kuhunka huulesi ovat
kajonneet, papin muori. Nyt juo sinäkin vuorostasi, Catharina Wycken.»
Niin minun vaimoni Catharina otti vuoronsa perään hitaasti haarikan ja
sen huulillensa nosti.
Niin Jonas Kempe sanoi:
»Nyt me olemme siis samasta haarikasta huulillemme juoneet, ettäs sen
muistat, Catharina Wycken, sinä Saronin ruusu.»
Mutta niin totisesti kuin autuutta toivon, eikös heittänyt Herra
_Diaconus_ hetkenä, koska hän haarikkata piteli, siihen yhden
taikakalun elikkä sen yli synnillistä lukua lukenut, niin että tämä
juoma oli polttava heidän sisuksiansa niinkuin hullukaalin elikkä myös
keison juuri ja rakkauden päihtymyksellä heidät päihdyttänyt hamaan
hulluuteen asti?
Sillä nämä kaksi kadotettua sielua kurkoittivat jo nyt kohti toisiansa
ja synnin virvaa, niinkuin kalat Reigin lahdella tuulastulta, ja kohti
sitä Helvetin lieskaa, joka oli heidät nielevä, kuten niin monta kurjaa
sielua ennen heitä.
_Exempla sunt_, läheltä ja kaukaa: Israelin kuningas David ja
Bath-Seba, Urian, sen Hethiläisen emäntä, myös Herra Tristan ja Isolde
Heljähius, ynnä Liivimnaalta kirjuri Franz Bonnius ynnä jalosyntyinen
neitsyt Barbara von Tisenhusen, kuin upotettiin surkiasti hänen
lihallisilta veljiltänsä luvattoman rakkautensa takia.