VII

Näin tapahtui siis, että Herra Jonas Kempe tuli minun huonekuntaani.

Mutta niinkuin esi-isämme Adamin huoneessa ei ollut enempätä kuin neljä

henkeä, ja yksi heistä oli veljenmurhaaja Kain, niin ei meitäkään tosin

ollut Reigin pappilassa kuin kolme, ja yksi niistä oli Kiusaaja.

Sillä emmekös tiedä P. Kirjasta, ynnä siitä, mitä monikahdat noidat

ovat kidutuspenkillä ynnä vesi- sekä tulikokeessa julkitunnustaneet,

että Saatanalla ja hänen apureillansa on mahti mennä elävään ihmiseen

ja käskeä hänen jäseniänsä, niinkuin ne hänen omansa olisivat, ja näin

vaeltaa ihmisen hahmossa maan päällä? Emmekös näe tätä myös riivatuista?

Niin on myös minun uskoni luja, että Jonas Kempessä asusti yksi

langenneista Enkeleistä, joka hänen kauttansa turmelusta maan päälle

kylvi, ja Herra sallei sen tapahtua, estämättä.

Mutta alussa näkyi minullekin, että uuden Herra _Diaconuksen_ kanssa

oli uusi elämä Reigin pappilassa alkanut, ja kaikki vanhat uudeksi

tulleet.

Sillä Reigin pappilassa, kuin oli tähän saakka ollut yksi

murheenalainen ja hiljainen paikka, alkoi tosin tämän perästä toinen

meno ja komento, niin että minä toisinansa epäilin, tokko minä olin

enää Hiidenmaalla vaiko keskellä Tukholmia elikkä myös Tallinnan hälyä.

Niin vaikka tämä uusi Herra _Diaconus_ ei laiminlyönyt, mitä hän

virallensa velvollinen oli, niin piisasi häneltä kuitenkin ylön paljon

aikaa kaikkinaiseen maailmalliseen himphamppuun, jota ei tosin tainnut

suorastansa synniksikään sanoa, vaan pikemminkin _Adiaphora_ oli.

Niin eivät joutaneet enää pappilan hevoset pilttuunsa seiniä

pureskelemaan, vaan niillä oli yhtämittainen ajo, sillä Herra

_Diaconus_ halusi tutkiskella tämän Hiidensaaren, niinkuin pivossansa

pitäen. Niin hän kävi vuoronsa perää Kõpun majakat ja Ristnan ja

Tahkunan kärjet, mutta myös Pühalepat, Emastet ja Suuremõisatkin,

vaikka tosin Valtamarski ja hänen kreivittärensä olivat matkoilla,

ja pian saatettiin sanoa, että hän tunsi tämän saaren paremmin kuin

moni mies, joka ikänsä kaiken oli sillä elänyt. Ja vielä hän souti

Kõrgessaareenkin ja meren luodoille, ja yhtenä päivänä purjehti Sihvri

Aadun kanssa itse Näckmansgrundillekin elikkä Suurelle Rahulle,

jonne tosin tulee Reigin rannasta kaksi meripeninkuormaa. Ja on hän

sen soutanut ristiin rastiin ja vielä antanut Sihvrin Aadun manata

merenkoiraa ja vedenemoa, josta minä tosin häntä sangen vakavasti

nuhtelin.

Mutta koska hän ei pitemmille retkille ennättänyt, niin hän vaelteli

joka Jumalan ehtoo tulukset ja taulapala taskussansa kyläntakaisella

karjanummella ja sytytteli katajapehkoja tuleen, usein monta yht'aikaa,

niin että ne näkyivät niinkuin palavat tulisoihdut, ja lehmät kiitivät

pakoon ynnä lampaitten kanssa, ja kyläläiset kävivät minullen

valittamassa.

Vaan Herra _Diaconukselle_ itsellensä tämä näkyi suureksi ratoksi,

ja tällä hän on selkiästi osoittanut, että kaikista Elementeistä,

joittenka puoleen itsekutakin vedetään (sen mukaan kuinka veremme on

sekoitettu), olkoon se Vesi ja hänen kosteutensa elikkä Tuli ja hänen

lämpönsä elikkä Maa ja hänen kuivuutensa elikkä vihdoin Ilma ja hänen

kylmyytensä, häntä vedettiin juuri väkevästi tulen puoleen, joka oli

hänen Elementtinsä.

Mutta ehtoot, jotka alati olivat minun aikanani Reigin pappilassa

olleet pitkät ja sangen yksivakaiset, olivat nyt ylön rattoisat ja

naljaa sekä naurua täynnä, niin että palkollisetkin panivat tähdelle

tämän muutoksen. Sillä Herra Jonas Kempe, se Reigin uusi _Diaconus_,

oli taitava sanoistansa, ja hänen kaskuillansa ei ollut loppua enempätä

kuin Sareptan lesken öljyllä hänen kruukustansa. Niin hän näkyi

tietävän tähdellensä kaikki, mitä kuulumisia oli hovissa kuin myös

korkeitten kirkonmiesten ynnä ritarien ja vielä porvarienkin parissa.

Ja hän tiesi myös paljon tarinoita kaikenlaisista kaukaisista maista

ja vaelluksista ja muista ihmeellisistä asioista maalla ja merellä.

Eikä hänen _Historia'nsa_, vaikka niissä tosin oli viljalta kryytiä

sekä kruutia, olleet koskaan vallan säädyttömiä, vaan osasi hän sanansa

sovittaa, niin että kaino naiskorvakin niitä vahingotta kuunnella taisi.

Niin minä ja Herra _Diaconus_ usiasti keskenämme _disputeerasimme_,

varsinkin hengellisistä asioista. Vaan näin minä tahallani tein,

sillä minä ehdoin tahdoin yritin Herra _Diaconus'ta_ sanoissa solmia

ja eritoten hänen oikiaoppisuuttansa tutkistella, tokko siinä

kerettiläisyyden hapatusta olisi. Sillä minä kaikessa hiljaisuudessa

epäilin häntä harhaoppisuudesta, ja että hän sentähden oli lähetetty

Tukholmista Reigiin. Mutta vaikka minä kuinka taitavasti kysymykseni

ansat asetin, ei hän niihin langennut, eikä hänen saarnoissansa

myöskään ollut mitään Jesuitain elikkä Paavin opeista.

Ainoastaan kerran, koska meidän välillämme kiristyi kiivas väittely

Salomonin Korkiasta Veisusta, niin Herra _Diaconuksen opinio_ näkyi

minulle ratki kerettiläiseksi, etten sanoisi pakanalliseksi.

Ja tämä tapahtui yhtenä suviehtoona Juhannuksen aikaan, koska yöt

vielä olivat valkiat niinkuin päivä, ja Catharina Wycken istui meidän

kanssamme.

Niin minä sanoin, niinkuin kirkko tosin opettaa, että Korkia Veisu on

yksi vertauskuvallinen puhe Kristuksen ja Seurakunnan välillä, niinkuin

Yljän ja Morsiamen, kussa Morsian kiitetään, ja Kristuksen rakkaus

julkituodaan.

Vaan silloin Jonas Kempe, se _Diaconus_, tähän sanoi:

»Ei näin, Paavali Lempelius, vaan se on maallisen Rakkauden ylistys,

koska kaksi rakastavaista toisiansa ikävöiden halajavat ja rakkautensa

ihanasta vaivasta sairaat ovat.»

Ja vielä hän sanoi:

»Ei laske aurinko tänä ehtoona, ennenkuin jo uuden aamun koitto on

läsnä. Niin istu vielä, Catharina Wycken, äläkä lähde pois, sillä

ei ole enempätä kuin kolme näin valkiata yötä vuoden ympärinsä. Ja

kuulkaat tätä, ja kuule sinäkin, papin muori, ja sitten sanokaa, mitä

tainkaltainen on!»

Niin Jonas Kempe, se Reigin _Diaconus_, alkoi ulkomuistista lukea

Korkiata Veisua:

»Minun ystäväni vastaa ja sanoo minulle: nouse, minun armaani, minun

ihanaiseni ja tule!

»Sillä katso, talvi on kulunut ja mennyt pois.

»Kukkaiset ovat puhjenneet ulos kedolla, kevät on tullut, ja

toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme.

»Ottakaat meille ketut kiinni, ne vähät ketut, jotka turmelevat

viinamäet, sillä meidän viinamäkemme ovat röhkäleillä.

»Minun ystäväni on minun, ja minä hänen, joka kaitsee kukkaisten

keskellä.

»Siihen asti, että päivä jäähtyy, ja varjot kulkevat pois. Palaja,

ole niinkuin metsävuohi, minun ystäväni, elikkä niinkuin nuori peura

Eroitusvuorilla.»

Ja hän sanoi, ja minulle näkyi, että hänen hengityksensä oli lyhyt ja

kiivas hänen rinnassansa:

»Miltäs tämä teillen kuuluu?»

Niin minä sanoin:

»Minä kuulen siinä Kristuksen ja hänen hengellisen morsiamensa elikkä

kristillisen seurakunnan keskustelun ja Kristuksen rakkauden tätä

morsiantansa kohtaan, ja siinä kaikki, Jonas Kempe.»

Vaan Jonas Kempe, se _Diaconus_, silloin kääntyi minun vaimoni

Catharinan puoleen, joka ei vielä ollut yhtään sanaa virkkanut, ja

kysyi:

»Ja mitäs sinä kuulet näissä sanoissa, Catharina Wycken?»

Niin Catharina Wycken hiljaa sanoi:

»Minä kuulen siinä sen minkä sinäkin, herra Jonas Kempe.»

Niin minä työlästyin heidän uppiniskaisuuteensa ja sanoin, sangen

ankarasti:

»Lakatkaa jo jumalattomista puheista tässä kristillisessä huoneessa, ja

sinä, Jonas Kempe, kavahda kerettiläisyyttä, sillä se sinua väijyy.»

Mutta minä panin tähdelle tänä ehtoona, minkä minä jo muutenkin

tähdelle pannut olin, että vaimoni Catharina piti alati sen Herra

_Diaconuksen_ puolta, ja he puheissansa sangen hyvin yhteen sopivat.

Sillä jos yksi heistä ylisti Tukholmia, niin toinen jo heti mitämaks

Reigiä solvasi, ja näin kaikkinaisissa asioissa, niin että toinen vain

kuin toista säesti.

Ja he olivat myös molemmat nuoria ja heidän ikänsä yksi, ja he

olivat kaunokaisia katsoa silmälle, niinkuin kaksi kallista sormusta

timanttein ja päärlyin kanssa, jotka samaan sormeen soveltuvat ja

ovat tehdyt yhden mitan jälkeen ja saman kultasepän kädellä. Niin

minä itseni perin usiasti ijälliseksi ja ylön yksivakaiseksi heidän

rinnallansa tunsin, vaikka minä tosin olin vielä parhaassa miehuuteni

ijässä.

Vaan koska minä elämästäni Jumalan johtolankaa etsin, sitä piskuista

ja ohukaista rihmaista, millä Hän vastahakoista syntistä perässänsä

pelastukseen vetää, niin minä hämmästyin omaa sokeuttani, jolla minun

silmäni olivat lyödyt juuri kauvan aikaa. Sillä minä en hevillä

äkännyt, mikä tuli se oli, kussa Herra _Diaconus_ oli kotonansa

niinkuin Salamanteri, enkä että Saatanan tuliset nuolet jo tietämättäni

pääni päällitse viuhuivat.