Koska minun siis nyt olisi otettava Jonas Kempen nimi suuhuni, niin
minä tunnen sieluni siitä yhä närkästyvän ja ratki _rebelleeraavan_,
vaikka hän on jo ammoin rangaistuksensa saanut, ja Herra minun sydämeni
niinkuin kuivan merenruovon murtanut. Sillä tosin minä olen vihannut
tätä miestä vihalla katkeralla kuin koiruoho elikkä Kuolleen Meren
suolasilakka, ja olisin tainnut hänen kärsimyksiänsä päältäkatsoa
hamaan ijankaikkisuuteen ja vielä näillä minun karhunkourillani
puusylyksen hänen kattilansa alle kantaa ja hihkua:
»Pala ja kärvenny, niin ettei sinusta kaviota eikä sarvea jäljelle jää!»
Näin on minun luontoni vihassansa hirmuinen, koska häntä härsytetään ja
härnätään.
Sillä totisesti on tämän miehen hahmossa _Satanas_ ja _Asmodeus_
kynnykseni yli astunut, ja minun kärsimykseni alkanut itää, niinkuin
kylvetty siemen sateella.
Niin jo ensimmäisenä ehtoona, sen uuden Herra _Diaconuksen_ tulon
jälkeen, koska me kaikin ehtoollispöydässä aterioitsimme, minä, Reigin
pappi, Paavali Lempelius ynnä vaimoni Catharinan kanssa, ja kolmantena
Herra Jonas Kempe Smålandista, se _Diaconus_, alkoi jo tämän Pirun peli
ja Daimonien tanssi minun vakaassa huoneessani.
Sillä kuinka sanoo jo kallis Kirkon Valo, P. Augustinus:
»Tämä Daimonien rutto hiipii sisään aistimiemme oviaukoista, lymyää
väreihin, sitoo hänensä soiton säveleihin, kätkeytyy katkuihin ja
tunkee sisälle tuoksuin kanssa.»
Niin alkoi tämäkin ehtoo niinkuin parhain pitopäivä, ylön riemullisesti
ja rattoa täynnä, kuin kristitylle luvallista on. Ja minä toin sen
uuden _Diaconuksen_ kunniaksi pöytään kaksi pullollista vanhaa
_Claret'ia_. — näin häntä arvon mukaan _trakteeratakseni_ — kuin
Valtamarski Jacobus de la Gardie itse oli minulle armollisesti
lahjoittanut omasta kellaristansa Suuremõisassa, sen jälkeen kuin minä
olin käynyt Pühalepassa saarnaamassa hänen kutsustansa.
(Vaan, totta puhuen, olin minä aivoitellut säästääkseni tämän
_Claret'in_ poikani ristiäisiin!)
Niin me söimme sangen vahvasti ja joimme herrain oltta ja näin
nauteimme Luojan antimista, kuin hän tällekin Reigin kaukaiselle
kolkalle on suonut.
Niin minä kaadoin _Claret'ia_ vieraalle siihen meidän ainokaiseen
tinapikariimme, mutta itselleni ja vaimolleni Catharinalle
puukuppeihin, ja se loisti, niinkuin olisi tuhat punaista rubiinia
juomaksi sulatettu, niinkuin viekas Cleopatra kerran helmen sulatti.
Ja me joimme Armollisen Kuninkaamme Hänen Majesteettinsa Gustavus
Adolphuksen ynnä myös Armollisen Drotninkimme Maria Eleonoran maljan,
ja minä sanoin:
»Hopia- elikkä kultapikari olisi tähän maljaan soveltunut elikkä myös
Böhmin kristallilasit, mutta sydämemme on silti vilpitöin ja alamaista
suitsutusta täynnä! Ja jääköön tämä kauvan kiusattu Vironmaa ainaiseksi
Ruotsin valtikan alle, kussa hänellä on hyvä turva!»
Senjälkeen minä taas koroitin ääneni ja puukuppini ja näin sanoin:
»Ruotsin voittoisain sotalaumojen malja, jotka sotivat Saksanmaalla
Keisarin, sen kadotuksen lapsen valtaa vastaan!»
Niin me joimme myös tämän maljan, mutta Catharina, minun siviä vaimoni,
vain vähän maisteli huultensa huipuilla.
Ja vielä kolmatta ja viimeistä kertaa minä huusin:
»Herra Jonas Kempen, sen Reigin uuden _Diaconuksen_, malja, että tämä
katto kaartuisi hänen päänsä päällitse niinkuin kunnian portti!»
Mutta koska minä ylitse pitkän pöydän uutta _Diaconus'tani_ katsoin,
niin näkyi hän minulle sangen kauniiksi katsannoltansa. Hänen ikänsä
oli mitämaks seitsemänkolmatta ajastaikaa, ja hän oli varreltansa
kaitaluinen ja hartioiltansa kapia, mutta kaula oli hänellä tosin pitkä
niinkuin kurjella, ja siinä kurkunsolmussa iso Adamin omena, joka
liikkui hänen juodessansa. Vaan nenä oli hänellä kyömy ja muuhun kasvon
muotoon verraten iso, ja samoin sieraimet suuret ja liikkuvaiset, ja
hänen silmissänsä alinomainen palo, niinkuin yhden levottoman hengen
hehku, joka hänen sisuksiansa niinkuin lieska poltti.
Mutta hänen vaatekertansa oli viimeistä kuosia ja kallista ainesta
ynnä tekoa, ja paremminkin yhden tukholmilaisen hoviteikarin elikkä
rahakkaan kauppamiehen kuin yhden köyhän ja kaukaisen seurakunnan
_Diaconuksen_, joka oli saapa kaksitoista riikintalaria vuodessa.
Ja hänen samettikauhtanassansa oli kalliit nahkapäärmeet ruskeasta
näädännahkasta ylt'ympärinsä, ja hänen hattunsa ylön iso ja leviä
lieriltänsä niinkuin ukonsieni, ja siinä heiluvainen sulkatöyhtö.
Niin tämä mies näkyi minulle kuin kirsimarja elikkä kriikunainen,
johonka lintu noukallansa kolon hakkaa, mutta joka kuitenkin kypsyy ja
on muita makiampi kielelle ja sentään piloilla.
Ja minä hämmästelin hänen vaatepartensa prameutta ja näin itsekseni
ajattelin:
»Totisesti, Catharina Wycken on oikiassa. Ei mahda tämä mies vapaasta
tahdostansa Tukholmia Reigiin vaihtaa.»
Mutta koska _Claret_ kerkesi kirvoittamaan Herra _Diaconuksen_ kielen,
niin hän alkoi meidän ja varsinkin vaimoni Catharinan mielenratoksi
laulaa kaikenkaltaisia tuiki maallisia viisuja, ruotsin sekä franskan
kielillä. Ja hän näytti, että hän oli tottunut kaikkiin kauniisiin
taitoihin ja niissä mestari oli.
Niin niitten joukossa oli tainkaltainen viisu:
The creatur, foglar och diur,
äro ey frij för hans tortur.
Een lithen luur, then godhe Amor,
öfwergåår den högsta muur
medh sin figur till the jungfruur,
som ära dock som ängla puur,
Rätzlig han kan som een tyran
plåga bådhe qwinna och man.
David, som wan Goliath försan,
till kierleek han ingen rådh fan,
hans macht förswan, hans sinne bortran,
kierlecken bleff hans öfwerman.
Dröfflige såår mången man fåår
för kierleek skull, at han gierna gåår
fiortan åhr medh träldom swår
i ödemarck och wacktar fåår.
För hwijta låår och krusat håår
legges mång cavaleer på båhr.
Niin minunkin nuoruuden vereni rynnistivät riehakasti päähäni, ja
kaikki teiniaikuiset temput ja mellastukset näytettiin minulle. Sillä
vaikka minä en ole milloinkaan mässääjä ollut, en minä ole myöskään
nurkissa torkkunut, eikä edes Isä Lutherus maallista ilonpitoa kiellä.
Niin minä huusin:
»Catharina, — lisää herrain oltta!»
Ja minä sieppasin kaikkein suurimman puukulhon, joka veti mitämaks
vajaan kannun verran, ja sen yhdellä siemauksella tyhjensin, ilman
henkeä välillä vetämättä.
Ja minä huusin ja lauloin kumiasti:
»Remua, riemuitse ja vatsaas täytä,
Parempata pesää et sentään löydä.»
Ja vielä minä virttäkin veisasin:
»Der Teufel ist der ärgste Feind,
Er reist
Und treibt viel böser Tücken,
In Gleisnerey
So mancherly
Er sich verbirget
Viel Volcks erwürget,
Wenn ers von dir thut zücken.»
Niin senjälkeen minä käskin tuoda pöytään yhden ison hevosenkengän ja
taitoin sen kahdeksi kappaleeksi sormieni välissä, niin että rusahti,
näin näyttäen, etten ollut unhoittanut Akatemian aikojani. Ja minä
kerskuin voimillani ja kehuin taittavani vaikka Portugalilaisen elikkä
kultatukaatinkin, sillä pääni höyrysi olvesta ja viinistä niinkuin
saunan kiuvas.
Ja että minä päihtynyt olin, niin minä etsein riitaa Herra Diaconuksen
kanssa ja aloin häntä hammastella ja sanoin:
»Onkos papit ja Herran paimenetkin Svean pääkaupungissa puetut niinkuin
liukkaat hoviherrat, jotka keimailevat ja pokkuroivat suosiota etsien?»
Niin Jonas Kempe, se uusi _Diaconus_, vastasi säyseästi, sillä hänen
päänsä oli vielä sangen selvä:
»Tosin käyskentelevät Tukholmissa papin vaimot ja tyttäretkin,
niinkuin aatelisarmot kilpikankaisissa huiveissa, leveissä hihoissa,
laahustimissa ynnä kultahytyröissä, ja sormukset heidän sormissansa.
Eiköstä siis papitkin?»
Niin minä yhä pyöritin päätä ja riitaa haastoin, perin unhoittaen, että
minun äsken oli ollut vaimoani Catharinaa surku hänen köyhyytensä takia:
»Ei näin ollut tosin Patriarkkain elikkä Midianin papin ja Philippus
Evankelistan tyttärillä! Pois se!»
Mutta minä näin vaimoni Catharinan aran ja säikkyväisen silmänluonnin
loistavan Jonas Kempeä vastaan, ja hänen hiljaisen ja kauniin suunsa
avautuvan niinkuin aurankukkaisen, koska hän sen _Diaconuksen_ sanoja
kuunteli.
Niin kiihko, kuin ei ollut vain viinan humalata, kipinöitsi verissäni,
ja minä huusin:
»Miksis siis Tukholmin jätit, kussa kraatari on pappeinkin herra ja
mestari? Mitäs tänne Reigiin tulit, kuin on _Finis Terrae_ elikkä
Maailman Loppu?»
Niin Herra Diaconus tummeni katsannoltansa, koska minä nämä sanat
sanoin.
Mutta Catharina, minun vaimoni, oli kahden synkiän miehen välissä
niinkuin kahden ukkospilven välillä kaunis taivaankaari, joka kimmeltää
hänen seitsemän värinsä kanssa, ja minä taisin nähdä, että hänen
sydämensä lepatti niinkuin linnun.
Vaan Jonas Kempe, _Diaconus_, sanoi kysymystäni vältellen:
»Jos Reigi tosin on Maailman Loppu, niin on täällä kuitenkin
kristikunnan kaunein kukkainen, joka on suloinen kuin Sulamith ja
kauniimpi kuuttakymmentä drotninkia ja kahdeksaakymmentä vaimoa ja
epälukuisia neitseitä.»
Ja hän katsoi kiinteästi vaimoni Catharinan puoleen ja sanoi:
»Catharina Wyckenin malja! Niin minä sinua katsoen, Catharina Wycken,
niinkuin harhaan joutunutta huoneen päätyä.»
Vaan tähän vaimoni Catharina, silmät permantopalkeissa:
»Mitäs sanot? En ymmärrä sinun puhettas, enkä mitä siinä piilee.»
Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, näin jatkoi:
»Harhaan joutunut pääty sinä tosin täällä Reigissä olet, Catharina
Wycken parka, — vieraitten talojen keskelle, oudolle kadullen,
tuntemattomaan kaupunkihin. Kaukana ovat ne huoneet, jotka kaltaisesi
ovat!»
Niin minun vaimoni Catharina nousi, niinkuin hämmingissä, meille
hyvänyön toivotti ja poistui pirtistä, sillä oli jo myöhä.
Mutta minä tunsin, että hän kätki Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_,
sanat visusti sydämeensä, kussa ne itivät niinkuin otollisessa
mullassa. Sillä ne sattuivat hänessä verekseen ja kipiään paikkaan,
niinkuin salaiseen haavaan, josta hän apeutensa ja mielikarvautensa jo
kauvan oli ammentanut ja kaikki hänen kärsimyksensä Reigissä.
Vaan me Herra _Diaconuksen_ kanssa jatkoimme juominkeja, niin kauvan
kuin oltta piisasi, näin hänen tulijaisiansa viettääksemme, ja minä
vastoin tapojani join sangen vahvasti ja Herra _Diaconus'takin_ juomaan
yllytin, niinkuin olisin jotakin olvella poishuuhtoa halunnut, emmekä
me ennen lopettaneet, ennenkuin olimme oltta täynnä niinkuin iiliäiset.