O, minun vaimoni Catharina Wycken, syvälle sydänveriini sinä mahdoit
mennä, koska en sinusta irti pääse, vaikka eläisin vanhaksi kuin
rautakivet elikkä kuten Methusalah, jonka ikä oli yhdeksänsataa ja
yhdeksänseitsemättäkymmentä ajastaikaa. Ja kipiät sekä kirveleväiset
olivat ne haavat, jotka sinä minuun löit, koska kolmenkymmenen
ajastajan päästä ne vielä niinkuin vanhat sota-arvet pahojen ilmojen
edellä kirvelevät.
Sillä vaikka minä itse päivien mennen Reigissä rauhani löysin, ja tämä
erämaan elämä oli lohdutusta loukatulle mielelleni, niin ei näin minun
vaimoni Catharina.
Vaan se hengellinen muutos, joka oli äkisti julkitullut hänessä,
senperästä kun minä olin istunut pyövelin vankina Bodeljessa, ja
lapset pantu ruttohautaan, kesti ja kehkesi yhä Reigissä. Ei niin,
että hän olisi kitunut elikkä ruumiin raihnautta potenut elikkä
muuten kalpistunut. Ei, sillä meren tuuli poltti hänen poskensa
terveenvereviksi, ja hänen muotonsa ja vartensa, jotka tähän saakka
olivat olleet paremmin laihat niinkuin koskemattoman neitseen elikkä
lapsettoman vaimon, paisuivat ja vetristyivät, niinkuin nuoren naisen
tulee, ja hän oli kauniimpi entistänsä.
Mutta vaikka hän nyt vasta näin kauneutensa kukoistuksen saavutti ja
ruumiillisesti varttui, niin ei hänen sielunsa ollut entisellänsä.
Hänen silmissänsä, jotka tähän saakka olivat olleet niinkuin
untanäkeväiset kesken kirkasta päivää, oli toinen ja polttavampi palo
kuin ennen, ja vaikka hän yhä edellensä oli sanoistansa saita, niin
oli niinkuin hän vaiteliaisuutensa varjosta olisi korvan kuulematta
kysymistänsä kysynyt ja hämmästellyt. Niin hän oli kuin lyhty, jossa
jokainen taitaa nähdä kynttiläisen tulen lasin läpitse.
Jos Herra armossansa olisi siunannut uudellensa hänen kohtunsa
hedelmän, niin olisi monikin asia autettu ollut, ja kaikki nämä
mitämaks tulematta jääneet, ja myös tämä tarina tosin kirjoittamatta
pysynyt. Mutta Herra sulki umpeen hänen uumiensa tiet, niin ettei
hänellä enää lapsia ollut. Eikä vaimoni Catharina myöskään, niinkuin
muut huoneen emännät, etsinyt mielensä tyydytystä kotiaskareissa,
senkaltaisissa kuin vaimonpuolet tavallisesti aikaansa viettävät. Hän
ei ollut luonnostansa puuhakas eikä käsistänsä virkku, vaan teki usein
kaikki takaperoisesti, niin että palkollisetkin sen äkkäsivät, eikä
Reigin pappilassa koskaan ollut oikiata järjestystä, ei pyykinpesussa,
ei kaljanpanossa eikä suurissa syysteurastuksissa.
Niin minun vaimoni Catharina rupesi ruokkimaan sielussansa ikävätä,
joka on kaiken synnin alku ja juuri, vaikka se ei olisi aluksi sinapin
siementä isompi. Mitä ikänä hän silmin näki elikkä korvin kuuli, oli
vain niinkuin lisää särvintä kaipaukselle hänen rinnassansa, ja hän
ruokki sitä hartaasti niinkuin elättikäärmettä kynnyksen alla. Mutta se
isosi lakkaamatta eikä saanut kylläksensä.
Näin oli sielun vihollisella Saatanalla, joka himoitsee meitä niinkuin
nisua seuloaksensa, ja hänen trengeillänsä, joitten luku on yhteensä
yli seitsemän miljoonata, kepiätä aloittaa työnsä tässä nuoressa
sydämessä, joka oli suojatoin ja noituudelle ynnä villitykselle altis.
Niin tämä minun ihanainen vaimoni Catharina, josko hän sitten
rukillansa kehräsi elikkä myös kampeloita rihmaan kuivamaan pujoitteli,
kaiken aikaa ajatteli omaa onnettomuuttansa ja napisi Herran tahtoa
vastaan, joka oli tuonut meidät Reigiin.
Ja tämän kaiken minä tiesin sangen hyvin, vaikka hän sitä minulle ei
julkisanonut.
Niin minä kerrankin näin hänen menevän syksyllä yrttitarhaan ja
korjaavan vyöliinaansa tuulen puhdistamia omenoita ja nakertelevan
kovaa omenanraakilaa tovin aikaa, niinkuin sen happamuutta suussansa
hyväillen, ja sitten viskaavan sen kostiaan ruohoon. Ja senjälkeen hän
vei vyöliinassansa loput omenoista sioille ja katseli aidan takana,
kuinka he söivät, tonkien ja työntäen omenoita ympyrkäisellä ja
ruusunkarvaisella kärsällänsä. Mutta sen tehtyänsä vaimoni Catharina
pillahti itkuun ja kätki kasvonsa multaiseen vyöliinaansa.
Niin minä hänelle näin sanoin, nuhdellen:
»Catharina, mitäs itket, eikös ole olosi hyvä?»
Niin hän vastasi, ja se oli ensimmäinen kerta, että hän näistä puhui:
»Minä kauhistun tätä yksinäistä elämätä ja koko Reigin rantaa, ja se
maistuu suussani kuin omenan raakila, jonka ruohoon syljin.»
Niin minä sanoin:
»Vaimo, vaimo, varjelekin sielus noituudelta, sillä sinusta puhuu
kiittämättömyyden henki. Etkös ole vaatetettu, eikö ole sinulla ruoka
ja särvin, koskas isoot? Enkös minä sinua rakasta ja kunniassa pidä?
Eikös ole sinulla Jumalan Sana?»
Tähän ei hän enää mitään vastannut.
Vaan eikös olekin niin, että kaunis muoto vaatii myös kauniita
vaatteita, mutta kauniit vaatteet taas heidän katselijoitansa? Niin
Catharina Wyckenin paikka olisi tosin ollut Tukholmissa, koristamassa
Armollisen Drotninkimme Maria Eleonoran hovia, eikä Reigin maanpaossa,
kussa häntä katselivat vain kalalokit.
Mutta toisen kerran yhtenä talvipäivänä minä saavuin kirkon törmän
alta, kädessäni kahta haukikalaa kantaen, jotka olivat jäätyneet Reigin
matalaan lahteen, ja minä ne sieltä paljain käsin jään alta pyydystänyt.
Niin koska minä kalat pirtin pöydälle panin, ei saanut vaimoni
Catharina niistä silmiänsä irti, vaan tuijotteli lakkaamatta.
Niin minä vihdoin kysyin:
»Mikäs mieltäsi kaivaa, vaimo?»
Niin hän vastasi:
»Enköstä ole minäkin niinkuin nuo hauet, jotka henkensä uhalla jään
alla uiskentelevat, kunnekka jäätyvät kiinni? Minun lapseni ovat
kuolleet, ja minun uumeneni tyhjät, ja Reigi tukahduttaa minut,
niinkuin jäätyvä vesi kalat.»
Niin minä tähän sanoin:
»Catharina, sinun sielusi on sairas. Mutta kavahda Saatanata, sillä
hänellä on monta trenkiä.»
Niin hän vain vastasi:
»Oletkos kuullut vedenkarjasta, joka öisin Näckmansgrundista nousee
ja syö saraheinää aamunkoittoon asti. Niin rantataloihin kuuluu
jääneen siitä jokunen harmaa hieho. Mutta veteen takaisin on heidän
pyrkimyksensä, ja näin on minunkin, että minä sinne pyrin, kussa ei
minua ole.»
Tähän minä vastasin aivan ankarasti:
»Taistelenko minä turhaan täällä Reigissä vasten taikuutta ja Belialia
sekä Behemotia, kun vaimonikin haastelee pakanain ja taikauskoisten
suulla?»
Mutta minun sydäntäni raskautti murhe, sillä rakkauteni tähän vaimoon
oli sangen väkevä.
Niin minä itsekseni päätin, että koska seuraavalla kerralla siunaisin
meren, minä myöskin samalla siunaisin hänet ja rukoilisin salassa hänen
puolestansa. Ja tämä päätös huojensi sydäntäni.
Jürinpäivän tienoilla minä läksin rannalle Reigin satamaan,
niinkuin tapa oli, koska kalamiehet hankkivat lähteäksensä suurelle
silakka-apajalle Pärnun alle ja Tauksin matalikolle Muhun saaren ja
Haapsalun välillä. Mutta tämän he tekevät joka kevät, vanhan tapansa
jälkeen.
Rahvasta saapui Lillbystä, Leigrestä kuin myös Rootsikylästä,
lähtijöitä ja saattajoita. Meri oli väriltänsä niinkuin miekanterä ja
täynnänsä viriä niinkuin särjensuomusta, ja ilmassa tuoreen tervan
tuoksu.
Niin myös minun vaimoni Catharina oli mukana, minun erikoisesta
pyynnöstäni, ja hänen harteillensa oli heitetty isokukkainen ja
ruohonpäinen huivi.
Kalavenheitä oli kahdeksan luvultansa, kussakin tilaa kuudelle miehelle
ynnä kokille. Mutta talvipuhteina kudotut uudet silakkaverkot ynnä
suolasäkit kuin myös tynnyrit olivat kaikki paikoillansa venheitten
pohjalla.
Koska kaikki kokoontuneet olivat, niin minä nousin rantakivelle ja
siunasin lähtijöitä (sillä näin on tehty jo Paavin ajoista asti), ja
rahvas oli rannalla polvillansa. Minä siunasin heidän menonsa sekä
paluunsa, ettei heitä ehättäisi merellä myrskyt eikä myöskään usvat
eikä muut merihädät. Ja minä vielä vakavasti varoitin, etteivät he
kaatelisi viinojansa ja olviansa näkeille ja vedenemolle, niinkuin he
väkisinkin pyrkivät tekemään.
Senjälkeen minä siunasin meren ja kaikki hänen syvyytensä ja
kutuhautansa, mutta myöskin matalikot ja luotojen liepeet. Vielä
lisäksi minä siunasin silakat ja kampelat, ankeriaiset sekä siikakalat,
että he lisääntyisivät ja täyttäisivät meren ja verkkoihin tarttuisivat
ja näin Luojan tarkoitusta täyttäisivät, niin että reigiläisten
kalansaalis äveriäs ja ylenpalttinen olisi.
Niin tätä tehdessäni minä katsahdin vaimoni Catharinan puoleen, koska
hän muun rahvaan mukana rannalla polvistui. Minun sydäntäni pisti
kuin makiasta ja kirpiästä kivusta, eikä hän ollut kauvaan aikaan
niin ihanana minulle näkynyt, sillä hänen poskiensa sileys oli imenyt
hienoista ruskoitusta ahavasta ja auringosta, mutta hänen povensa
ruohonpäisen huivin varjosta paistoi valkiana kuin valjennut merilevä
rannalla.
Ja minä ajattelin äkisti, mieleni kirkkaudessa:
»Kuka tietää? Herra siunasi Saarankin, joka oli jo ijällinen, ja hän
synnytti miehellensä Abrahamille pojan Isakin, josta oli tuleva paljon
rahvasta ja kuninkaita, ja vielä siunattu Siemenkin. Vaan Catharina,
minun vaimoni, on vielä nuori ja kukoistuksensa kukkulalla.»
Niin minä rukoilin palavasti hänen puolestansa ja siunasin hänet,
niinkuin olin siunannut äsken meren ja hänen asukkaansa, ja myös
hiljaa lausuin: _»Jesus, Nazarenus, Rex Judaeorum»,_ mitkä sanat ovat
osoittaneet heitänsä erinomattain voimallisiksi varjelemaan sekä karjaa
että ihmisiä.
Ja koska me yhdessä kotia menimme, niin meri tuoksui, ja me näimme
purjeitten kokoavan heitänsä täyteen tuulta ja katoavan Tahkunaan päin,
ja lokkeja ja variksia istuskeli pelloilla, ja ojat olivat tulvillansa
lumivettä, sillä kevät oli läsnä.
Mutta niinkuin hurskaan Jobin kirjassa luetaan:
»Vaan ihminen syntyy onnettomuuteen, niinkuin kuumain hiilten kipunat
sinkoilevat ylöskäsin.»
Niin olin myös tosin minä syntynyt onnettomuuteen, ja Catharina Wycken
ynnä minun kanssani, ja Skorpioni on minun horoskooppiani hallinnut
eivätkä Leijona elikkä Kaksoiset.
V
Vaan minun lukijani, joka pitkämielisyydellä minun murheellista
tarinatani seuraat, älä ota siitä sydämeesi häijyä levottomuutta,
jos nuori lienet, äläkä sopimattomia haluja, jos lienet ijällinen,
vaikka minun nyt onkin kirjaan pantava itsensä Saatanan metkuja, ja
taitaa näyttää, kuin keikkuisi vakaan hanhensulkani päässä Belzebubin
pitkäkyntinen sormi.
Sillä niinkuin Maa oli ennen täynnänsä Herran tuntoa, kuten meri
vedellä peitetty, katso profeetta Jesaias, se 11 luku, 9 värssy, niin
on maailma nyt, koska hän kadotustansa kohti kulkee, piripinnallansa
kaikenlaista saastaa ja myös Daimoneja.
Niin ei ehtinyt tosin vielä viikkoa kulua umpeen tästä Jürinpäivästä,
jolloin minä olin siunannut Reigin meren ja myös vaimoni Catharinan,
usko ja toivo sydämessäni, kun tapahtui, että Herra Superintendentti
Nicholaus Gaza minulle kirjeellä tiettäväksi teki, että Korkia
_Consistorium_ oli määrännyt minulle _Diaconukseksi_ Jonas Nicholaus
Kempen elikkä Kempiuksen, syntyisin Smålandista, Ruotsista ja tätä
ennen ordineerattu Tukholmin P. Claran seurakuntaan.
Ja tämä tapahtui minun oman toivomukseni jälkeen (katso! näin tosin
kiiruhtavi ihminen itse tietämättänsä kohtaloansa, Korkeimman käskyjä
edesauttaen!), sillä Reigin lauma ja sen laidun lyöttiin liian laviaksi
yhden paimenen kaita. Niin _Diaconuksen_ tehtäviä tässä seurakunnassa
oli siunata ruumiita vuoronperään esimiehensä kanssa, — kuitenkin
niin, että pääpapin osalle tulisivat äveriäämmät! — oppia sairaita
ja kuolevia, nuhdella noitia kuin myös kurjia syntisiä ynnä kerran
kuussa saarnata Sant-Andruksen kappelissa Kõpussa. Tästä kaikesta
hän oli saapa kaksitoista riikintalaria vuodessa ja vapaan ylöspidon
esimiehensä tykönä.
Mutta kun minä menin vaimoni Catharinan tykö ja hänelle Herra
_Diaconuksen_ tulon tiettäväksi tein, kuin myös Herra Superintendentti
Gazan kirjeen näytin, niin hän sanoi, ylön yrmiästi:
»Tuleeko mitään hyvää tälle huoneelle Nicholaus Gazan kautta? Pois
se! Minä sitä nimeä en siedä, enemmän kuin rienausta elikkä ruttoa.
Se Jesuitain sikiö, joka juoksee Puolan ja Paavin asioita, ja sinulta
virkas ynnä kunniallisen nimen vei, kurkoittaa vielä tänne asti sinua
lyödäksensä. Tiedätkös sinä elikkä tiedänkös minä, kenenkä hän tänne
vielä kiusoiksesi lähettääpi?»
Niin minä hämmästyin hänen kiihkoansa, sillä hän oli lauhkia ja lempiä
luonnostansa ja ratki harvoin toisesta pahan sanan lausui. Ja minä
sanoin, häntä vaimentaen:
»Vaimo, jollen minä näistä vaikerra, vaan visusti vaikenen, miksis siis
sinä niitä muistelisit ja näin vanhaa kaunaa esiinkaivaisit? Tämä on
ollut vaikiata aikanansa, sillä tosin on meidän vaelluksemme kuluessa
paljon kestettävä Perkeleeltä, maailmalta ja vilpillisiltä veljiltä.
Vaan eikös ole meidän jo aika antaa anteeksi heidän, kuin ovat meitä
vastaan rikkoneet?»
Vaan hän sanoi, ja hänen kaunis muotonsa vapisi kiivautta:
»Totisesti, minä vihaan Gazaa ja sitä toista, sitä vääräsäärtä,
sitä Tohtori Heinricius Bartholinia, joka nyt virkaasi Toompäällä
pitää. Eikös parkunut hänen esikoisensa jo kastemaljassa, koska hän
häitään vietti? Ja onkos kukaan nähnyt sitä valtakirjaa, kuin hänelle
tohtoriuden takaa? Miksi olisi tämä mies ilman virhiä maailman
silmissä, ja sinä vikapää?»
Niin minä sanoin:
»Nämä ovat vanhoja asioita eivätkä tähän kuulu, Catharina.»
Vaan hän vain kääntyi minuun ja yhä tiukkasi:
»Niin sanos, minkä rikkomuksen on Herra _Diaconus_ tehnyt, että hänen
Reigiin tuleman pitää?»
Niin minä sanoin:
»Catharina, Catharina, mitäs henkes harhaa? Minkä rikkomuksen?»
Niin hän vastasi, ja katkeruus soi hänen äänestänsä:
»_Exilium_ on tosin sinun nimes oleva, Reigi, elikkä maanpako- ja
rangaistuspaikka monelle, — etkös tätä tiedä, Paavali Lempelius, Reigin
pappi, vaikka itse elinikäsi täällä syntejäsi sovitat! Ja jos sinä
luulet, että yksi nuori mies tänne vapaasta tahdostansa Tukholmista
tulee haukia tuulastamaan ja hylkeitä pyytämään, niin sinä perin
erhetyt. Miksikäs hän jättäis maailman, koska se vielä hänellen avoinna
on niinkuin autuuden portit! Vaan sinä katso tyystin etees, ettes
toista murhamiestä kattos alle saa.»
Niin nämä olivat kovia sanoja, ja minä sanoin:
»_Sine omni justa causa,_ — muista se, Catharina! — Ja jos meidän nuori
veljemme on hairahtunut ja erhetyksen tehnyt, niin koettakaamme häntä
ojentaa yhteisesti.»
Niin Catharina, minun vaimoni, sanoi mietteissänsä:
»Joko hän on kerettiläinen ja harhaoppinen, elikkä hän on alttariviinan
ehtoolliskalkista maahan kaatanut elikkä myös kirkon vaivaispenningit
varastanut. Elikkä ei hän tiedä saarnaamisesta enempätä kuin tuon
kirkkomaan veräjän tolppa ja Pyhä Pietari kirkon nurkassa.»
Niin emme sen enempätä tästä asiasta puhuneet.
Mutta vaikka vaimoni Catharinan sanat näin olivat kirpiät, niin panin
minä kuitenkin sangen pian tähdelle, että hän alkoi tehdä valmistuksia
vastaanottaaksensa uutta Herra _Diaconus'ta_. Sillä tainkaltainen on
yhden vaimonpuolen luonto, että se yhtä sanoo ja toista tekee ja monta
eripuraista Elementtiä häneensä kätkee. Niin minä olin jo tottunut
vaimoni Catharinan vaihteluihin ja _observeerasin_ hänen mielensä
merkkejä, niinkuin merimies elikkä ranta-asukas tarkkaapi taivaalta sään
enteitä. Sillä tämä vaimo oli minulle minun taivaani ja minun ilmani,
minun pilveni ja minun merenpeilini, ja minä olin, — häpiä tunnustaa, —
asettanut autuuteni ankkurin häneen enkä ijankaikkisen elämän toivoon.
Niin oli minun mieleni hyvä nähdessäni, kuinka hän levitteli
vierastuvan lavitsoille nahkoja ja kirjavia verhoja ja vielä nokisille
seinillekin kankaita ripusteli, niinkuin olisi itse Herra Piispa
Rudbeckiusta odotettu. Mutta minkäs mahdat huoneelle, jonka akkunalasit
ovat häränkalvolla paikatut!
Niin vaimoni Catharina samoin tilasi Tallinnasta saakka kaikenlaisia
kryytejä, kuin on kaneelia, kardemummaa, inkivääriä, safrania, muskotia
ja kryytineilikoita ja vielä sokeriakin, näitä kaikkia taikinaan
sekoittaaksensa, ja hän myös pani herrainolutta, joka oli niinkuin
parasta rostockilaista elikkä vismarilaista, honkatynnyrin täydeltä.
Vielä hän valmisti erinäisiä ruokia kuin Tallinnassa oli minun
aikanani yksissä suurissa piispankatsojaisissa käytetty, niinkuin
kapakalaa öljyn ja rusinain kanssa ja hamppupuuroa safranin, pippurin,
kuminoitten ja hunajan keralla.
Niin minä mielisuosiolla hänen askartaa sallein, että hänen luontonsa
levottomuus lauhdutuksensa saisi.
Mutta kun minä näin hänen polvistuvan kirstunsa edessä ja kaivavan
esiin mitä hänelle oli mahtanut jäljelle jäädä meidän äveriytemme
ajoilta olkahuiveja ja kirjavia nauhoja, niin minun tuli häntä ja hänen
kauneuttansa surku, ja minä huokasin juuri syvästi ja sanoin itsekseni:
»Kuinka ihana olisi saksankangas elikkä vaikkapa damasti tämän vaimon
olkapäillä, sillä hän kantaisi sen niinkuin ruhtinatar! Ja kuitenkin on
halvin kedon kukkainen hänen rinnallansa kuin sininen safiiri elikkä
jaloin meren päärly.»
Mutta hänelle itsellensä minä visusti varoin näitä ilmisanomasta, etten
hänen mielensä haikeutta herättäisi.
Vaan ääneen minä hänelle sanoin:
»Catharina, kun sinä minulle palat, on Reigi minulle rakkaampi kuin
itse _Castrum magnum_ Tallinnan Toompäällä ja koko kristikunnan kiitos!»
Niin hän nousi niinkuin unesta kavahdettuna ja kietoi käsivartensa
minun kaulaani ja minua halasi, niinkuin ei ollut tehnyt ei pitkään
aikaan. Ja hänen suunannossansa oli suloisempata hekumata kuin
konsanansa tähän asti, niinkuin olisivat hänen verensä äkisti
syttyneet, vaikka hän yhä oli kaino ja häveliäs, niinkuin siviän
vaimon sopii. Niin minä join hänen huuliltansa niinkuin sulaa
mettä, juopumukseen asti, sillä minä tätä vaimoa janosin suurella
ja sammumattomalla janolla, niinkuin en olisi ikänä hänestä tainnut
kylläkseni saada.
Mutta tuskin oli hän suunannostani irtautunut, kun hän sanoi:
»Minäpä unhoitin panna uuden säämiskäisen korvatyynyn Herra
_Diaconukselle_! Panenkos minä hänen vuoteellensa suden elikkä
karhunvällyt?»
Ja tämä tapahtui ehtoolla ennen Jonas Kempen, sen uuden Herra
_Diaconuksen_ tuloa Reigiin.