III

Niin siis tapahtui, että minä jouduin Reigiin yhdessä vaimoni

Catharinan kanssa, että täytettäisiin, mitä Jumala tutkimattomassa

neuvossansa oli päättänyt.

Mutta oli niinkuin entinen elämäni olisi mennyt lukkoon takanani, ja

kaikki, mitä hänessä oli, häpiätä, erhetystä ja murhetta, mutta myöskin

riemun rahtua. Niin en minä enää alinomaa muistellut ihmisten vääryyttä

ja kiittämättömyyttä enkä myöskään, kuinka korkialle minun elämäni

kaari vielä olisi kohota tainnut. Vaan minä päätin tyytyä osaani ja

katselin ympärilleni ja näin sanoin itselleni:

_Haec est domus tua, Paule Lempeli_, — tässä on sinun nyt elettävä,

tähän myös todenperään kerran kuoltava, ja tuossa vähässä kirkkomaassa

luittesi valjettava hamaan siihen saakka, kuin arkkienkeli Mikael

Tuomiopäivänä pasuunaansa toitottaa. Mitäs siis enää turhia pyristelet?»

Mutta koska minä omin silmin näin nämä Reigin rannat, niin en minä

totisesti enää hämmästellyt, ettei Piispa Rudbeckius ollut saanut

tänne parempata sielunpaimenta kuin kuolemantuottamuksesta syypenkissä

seisoneen miehen. Sillä näitten rantojen autius on ankara ja ahdistaa

mielen, eikä yksinäisempätä alaa liene monta Vironmaalla eikä

Svean valtakunnassa, ja yhtä hyvin olisi minut taidettu lähettää

_exilium'iin_ elikkä maanpakoon Suomen elikkä Ruotsin Lappiin.

Mutta koko Hiidenmaa ynnä Reigin kanssa kuului tähän aikaan

korkialle Herralle ja Valtamarskille Jacobus de la Gardielle,

rahvaalta Laiska-Jaakoksi kutsuttu, joka oli ostanut sen

kolmestakymmenestätuhannesta hopiatalarista, senjälkeen kuin hän oli

ottanut avioksensa kuninkaan entisen lemmityisen, Ebba Brahen.

Vaan kartalla on Hiidenmaa niitten neliskulmaisten _timpsaiojen_ elikkä

sarvivehnäisten kaltainen, joita Tallinnan turulla kaupitellaan.

Reigin kohdalla puskee ranta kahden puolen kauvas mereen kaksi sarvea,

jotka ovat Kõpun ynnä Tahkunan niemet. Niin näitten sarvien välissä on

synkiä korpisaari, niinkuin härjän otsassa kyhmy, kuin on nimeltänsä

Kõrgessaare. Ja vielä siitäkin ulompana on hietaselkiä, meren luotoisia

ja kareja, kussa norpat ja hallit elokuussa avioidessansa asustavat,

ja joutsenparvet joka kevät levähtävät, koska he matkaavat pohjoista

kohden suurille, suolattomille vesille.

Sillä totisesti, helpompi on näillä seuduin hylkeitten asustaa kuin

ihmisen lasten. Maa nielee vettä janoonsa ja nousee meren pohjasta

niinkuin luomisen päivinä, ja saaret muuttavat heitänsä niemiksi,

salmet joiksi, mutta lahdenperukat järviksi, niin että _Genesis_ ja

luomisen ihmeet ovat alati silmäimme edessä. Vaan meri yhä alenee,

jättäen jälkeensä autiota karjanummea, jolla ei viihdy puu eikä pensas,

vain vesikivet. Niin minä vahvasti epäilen, eiköstä tämä Reigin lahti

kerran kuivu.

Mutta kaksi peninkuormaa Reigin kirkolta, keskellä meren selkää,

käypi lakkaamaton pärske ja lainemurto, niinkuin sata hallia siellä

purstoillansa piehtaroisi, ja talvisin ajautuu ahtojää korkeiksi

röykkiöiksi. Niin maarahvas nimittää tätä kurimusta _Suureksi Rahuksi_,

mutta ruotsalaiset _Näckmansgrund'iksi_, ja monet Hansalaivat kuin

kulkevat Tallinnan ja Visbyn ja Bremenin väliä, ovat siellä juuri

surkiasti haaksirikon tehneet ja hukkuneet ynnä laivamiestensä kanssa.

Niin on päivänselkiätä, ettei kaikki tämä käy päinsä luonnollisin

keinoin, vaan Saatanalla täytyy olla omat vehkeensä pelissä, ja hänen

valtansa suuri tämän seudun ylitse.

Myös oli pappilani kurjassa kunnossa, ikkunalasit kaikki ratki

rikkoimina, ja seinät sisältäpäin nokimustat.

Mutta minun sieluni oli kaupungeista ja heidän valleistansa ja

torneistansa, heidän väenvilinästänsä ja turhuuden markkinoistansa

yltäkyllänsä saanut eikä tosin erämaata eikä yksinäisyyttä säikkynyt,

vaan sen tervetulleeksi toivotti. Koska minä uuden asuinsijani

tarkastanut olin ja myös uudet seurakuntalaiseni tervehtinyt, niin

tuli sydämeeni rauha ja lepo, jonka kaltaista en ollut maistanut siitä

asti kuin koettelemukseni päivät alkoivat. Niin minä pyhästi lupasin

Luojalleni ja itselleni, että elämäni tästä lähtein pyhittäisin

alhaisen ja oppimattoman rahvaan hyväksi, joka oli laumakseni annettu

(sillä Reigin asukkaat olivat miltei järjestänsä hylkeenpyytäjiä ja

kalamiehiä, maarahvasta sekä ruotsalaisia sekaisin), ja tämän Reigin

eteen, kuhun kohtalo oli minut tuonut.

Niin minä ryhdyin työhöni Reigissä parhain aivoituksin, niinkuin

silloinkin, koska Jumala oli hyväksi nähnyt panna minut paljon päälle.

Ja alussa näytti tosin siltä, niinkuin Herra olisi ajaksi kytkenyt

kahleisiin kaikki Helvetin hurtat ja ajokoirat, jotka olivat minua kuin

otusta takaa-ajaneet, ja näin suonut minulle hengityshetken.

Sillä vaikka minun työni oli raskas ja vaivalloinen, ja minä olin

aluksi yksin suuressa seurakunnassani, ja tämä rahvas yhä syvällä

taikauskon ja noituuden pimeydessä, niin siunasi Herra kuitenkin

ponnisteluni. Kun minä olin Sanan ruoskaa kuin myös kaakin- ja

jalkapuuta ynnä häpiäpenkkiä ahkerasti viljellyt ja vielä kaksi pahinta

noitaa maallisen oikeuden käsiin jättänyt, toisen poltettavaksi, toisen

seivästettäväksi, niin eivät rakkaat reigiläiseni enää rohjenneet

ripustella nauhansuikaleita eikä muita kirjavia hepeniä tammiin elikkä

pihlajoihin elikkä myöskin kipuvitsapensaisiin kirkon tykönä, kuten

heidän pakanallinen ja jumalatoin tapansa oli. Sillä nämä sieluparat

uskoivat puissa asustavan väkeviä henkiä, jotka paransivat heidän

karjansa ja raavastensa taudit ja heidän omatkin kipunsa. Eivätkä he

myöskään enää alati juosseet lausujoitten, suolanpuhujien ynnä muitten

Pirun puoskarien tykö apua saamaan, vaan tulivat juomaan niinkuin

janoinen lauma elävästä lähteestä, joka on Jesus Kristus, meidän

Vapahtajamme.

Mutta kun minä hengelliseltä työltä ja toimeltani pääsin, niin minä

reigiläisten kanssa kävin kalassa elikkä myös hylkeenpyynnillä, sillä

minä olen jo hamasta nuoruudestani asti ollut kiivas metsänkävijä ja

kyttä niinkuin autuas Nimrod. Niin on minun sydämeni himo alati olla

oleilla metsissä ja vesillä, viritellä rihmoja ja panna tähdelle metsän

merkkejä, kuin on teeren kukertelua, tarhakärmetten ja multalierojen

oloa ja haarapääskyn lentoa.

Niin minä näillä retkilläni luovuin papillisesta vaatetuksestani ja

vaatetin itseni niinkuin yksi heistä, ja tämä tuli minulle tavaksi ja

toiseksi luonnoksi, niin että minä lopulta vain pyhä- ja juhlapäivinä

asuani muutin. Ja samalla minä myöskin — olkoon tämä sanottu! — aloin

muutenkin laiminlyödä ulkonaista muotoani ja mitämaks unhoittaa

hiukseni sukimatta ja leikkaamatta.

Niin ei olisi kenkään, ei edes oma vaimoni, taitanut minua

reigiläisestä kalamiehestä eroittaa, koska minä talvella Luuvalon

päivänä muitten mukana köysikimppu olalla ja lammasnahkaturkit ylläni,

mutta jalvoissani polvenkorkuiset vesisaappaat, tuuralla jään vahvuutta

edessäni askel askeleelta koettelin, matkalla ajojäälle.

Kävi parahultainen pohjoistuuli, joka on tuulista terveellisin, koska

se ruumiin karkaiseepi ja puristaa kokoon ihmisen huonot nesteet,

etteivät ne leviämään pääse.

Mutta hylkeet olivat heidän häitänsä viettäneet, niinkuin tämän

luontokappaleen tapa on, elokuisilla luodoilla Kootsaaren, Külalaidin

ynnä Helmerahun luona, ja meren jäätyessä siirtyneet suurelle merelle

Gotlandia kohden, jota maarahvas Ojumaaksi kutsuu. Vaan Paavalinpäivän

tienoissa syntyivät emoistansa jäällä valkiat, pitkäkarvaiset poikaset,

muuttuen moniaassa viikossa heliäntäplikkäiksi.

Niin koska me jääaukion reunalle ennätimme, niin kelletteli siinä

mahallansa keväisessä auringonkiillossa kuusiviikkoinen hallinpoikanen,

hylje-emon pyydystäessä hänelle murkinata jään alta.

Ja tämä hallinpoika ärhenteli ja urisi kuin äkäinen koiranpentu, ja

kävi hampaat irvissä tuuraan kiinni.

_Nota et observa!_ tämä oli minun ensimmäinen talvinen hylkeenpyyntini,

ja minä tunsin vereni kiertävän vetriämmin tästä näystä.

Sillä tuskin oli poikanen äännähtänyt, kun jo emohylje hädässänsä

syvyydestä sukelsi, poikasellensa avuksi muka, koska järjettömiä

luontokappaleitakin näin veri vetää.

Mutta hylkeet ynnä muut alemmat luodut on suotu kristitylle ajanratoksi

sekä soveliaaksi ruumiin ravinnoksi. Koska siis emohylje hänen

ymmyrkäisen päänsä vedestä koroitti, niin kävi köyden viuhaus, ja

keihäs upposi hänen niskahansa.

Vaan nyt alkoi kamppaus niinkuin elämästä ynnä kuolemasta, sillä

emohylje äkisti umpisukkeloon sukelsi, niskassansa vääntyvä väkä, ja

köyttä jään alle lappaen, niinkuin iso lohi koskessa siimaa lappaa.

Näin minäkin, Reigin pappi, muitten mukana pingoittuvata köyttä

pitelin, polvillani tuuran päällä, koska avannossa verinen vaahti

kuplina kuohui, niinkuin ei olisi milloinkaan Tuomiokoulua,

Isiocratesta ja Hesiodosta elikkä Bodeljea ja Bartholinia, sitä

öljysilmää ja länkäsäärtä, ollut. Mutta tämä oli tulista menoa,

miehiselle miehelle ja hänen verillensä sangen soveliasta, ja minä

tunsin voimieni kaksinkertaisiksi kasvavan.

Vaan koska hylje hetkeksi vauhtiansa hellitti ja pulpahti pinnalle,

henkeä vetääksensä muka, niin kävi tuura, ja halli, kuoliniskun

saatuansa, jäi kellettämään avantoon. Niin me pyydystimme samana

ehtoopäivänä ajojäältä vielä yksitoistakymmentä hyljettä, halleja ynnä

norppia.

Ja minä opin sangen nopiasti hyljekeihään heiton ja kaiken, mikä

hylkeenpyyntiin tulee, niinkuin en olisi ikänäni muuta tehnytkään,

ja minun oli mieleni hyvä, koska seurakuntalaiseni minua kiittivät.

Lumesta ja jäästä kuin myös tämän leikin vaarasta valui sieluuni rauhaa

ja unhoitusta, niinkuin lasista kallista ja parantavaista voidetta.

Koska me yövyimme jäälle, laittaen makuussamme tapettujen hylkeitten

väliin, näin pakkasessa lämpiminä pysyäksemme, niin minä valvoin vielä

tovin aikaa toisten jo nukkuessa ja katselin hehkuvaisia hiiliä, jotka

olivat jääneet kytemään nuotiosta jääröykkiön varjoon.

(Sillä me olimme ehtoolla aterioineet ja keittäneet padassa

hylkeenlihaa, joka maistuu makialta niinkuin nuoren hirven paisti.)

Ruumiini läpitse kulki niinkuin vilun värinä, vaikka makasinkin kahden

hylkeen välissä.

Niin minä nousin ja iskin tuluksilla taulaan tulta ja panin palavaisen

taulan heinätukkoon, mutta heinätukon vähäisten halkojen alle.

Ja kun lieska kirkkaasti jäätä valaisi, niin minä istuin yksin nuotion

ääressä. Mutta minun ajatukseni olivat makiat, ja minä ajattelin siinä

jäällä istuessani:

»Hyvin teit, Herra, ettäs minut tänne toit, pois ihmisten turhuudesta,

juonista ja kateudesta, joilla ei lepoa eikä loppua ole. Eikö ole

onnellisempi oloni täällä jään autiudessa ja alhaisen rahvaan parissa,

kuin se oli maailman turulla, kirjanoppineitten seassa ja kunnian

kukkuloilla? Minun vihamieheni ovat kaukana eivätkä tänne astikka

minuun rupia. Onhan minulla siviä vaimo, joka on jalo Jumalan lahja ja

tulee Herralta, joka kahdesta tekee yhden lihan, Syr. 26: 3.»

Vaan koska minä näin ajattelin, en minä aavistanut, kuinka lyhyt minun

sieluni lepo oli oleva, ja korkialla minun pääni päällä tuikki minun

kylmä ja kuiva kohtalontähteni Saturnus.

Mutta kun me kolme yötä ja päivää näin olimme pyydystäneet ajojäällä,

niin oli meidän yhteinen saaliimme kolme kolmattakymmentä hyljettä.

Niin me läksimme paluumatkalle Reigiä kohden, hylkeet liukuen

seljällänsä pitkin lumista jäätä, miesten vetäminä niinkuin kelkat,

köysi kautta lävistettyjen etukäpälien, ja suussa rauta.

Ja koko Reigin- ynnä Rootsikylän vaimonpuolet olivat meitä vastassa

rannalla, ja kylissä alkoi kohta suuri hylkeenihran ynnä lihojen keitto

ja suolaanpano sekä nahkanparkinta, ennenkuin ne vietiin Haapsalun ja

Tallinnan markkinoille.

Mutta koska minä oman osuuteni kanssa, joka oli kaksi mahtavata hallia,

Reigin pappilahan astuin, kuin oli vähän matkaa kirkolta maantien

ja kujan takana, niin minun vaimoni Catharina peräytyi minua aivan

kuten sinä ehtoona, koska kerran Bodeljesta tulin. Eikä hän tahtonut

kättänsä hylkeeseen satuttaa eikä myös sen lihaa elikkä ihraa, vaikka

se olisi ollut kuinka valkiata, kielellensä panna eikä sen löyhkää

sieraimissansa sietää, niin se oli vastoin hänen luontoansa. Vaan

palkkapiikain oli tehtävä tämä kaikki hänen edestänsä, ja hän käski

vielä viruttaa uudellensa avannossa koko pyykin, joka oli ollut

saunassa, koska hylkeet pihaan tuotiin, ettei mitämaks siihen hajun

haikua jäisi.

Ja vaikka hän ei sitä tosin sanoin sanonut, niin minä kuitenkin tajusin

hengessäni, että hän sydämessänsä salaisesti nureksi ja katsoi ylön

minun talonpoikaista vaateparttani ja ajanvietettäni Reigissä.