II

Totisesti, niinkuin olisi Jumala hyljännyt minun raadollisen ruumiini

ja sieluni Saatanan ja hänen riettaitten henkiensä riepoittaa, niin

tulivat hädät ja onnettomuudet toinen toisensa jäljestä minun ja minun

huoneeni ylitse.

Niinkuin minä jo tähänkin kirjoittanut olen, ja niinkuin myös

horoskoopistanikin näkyy, olen minä aina ollut äkkipikainen ja tuima

luonnostani, enkä sille tosin mitään mahda. Sillä vaikka hamasta

lapsuudestani olen koettanut tätä luontoani lannistaa kurituksen

ja rukouksen avulla, niin on se aina kuitenkin äkisti ylöskarannut

takajaloillensa kuten äksy orhi. Niin oli se myös lankeemustani

edesauttava.

Tapahtui nimittäin yhtenä päivänä, koska koulussa parhaillaan

tutkittiin _Erasmi libellus de civilitate morum_, että muuan

tuomiokoululainen, suurta ja mahtavaa maa-aatelia suvultansa, mutta

muuten ylimmäinen hulttio ja koiranleuka, tuikkasi edessänsä istujata

poikasta puukollansa selkään, lapaluitten kohdalle, näin pilkaten

Erasmuksen siveitä opetuksia.

Tästä rikkomuksesta (vaikka tosin haava oli tuiki turhanpäiväinen!)

pääsi paha parku ynnä meteli, ja itse _Rector_ kutsuttiin paikalle.

Niin jäin minä kahden kesken syyllisen kanssa, eikä muita

silminnäkijöitä läsnä ollut.

Ja vaikka minun olisi taas uudellensa kestettävä kaikki, mitä sieluni

ja ruumiini on kärsinyt, ja minun pitäisi palaman kiirastulessa, en

sittenkään taitaisi muuta näillä katoovaisilla huulillani julkihuutaa

kuin totuuden, niinkuin sen myös Korkian Oikeuden edessä tein.

Ja tämä on totuus, että sen jälkeentulevaiset tietäkööt, koska he minun

tuomitsevat:

Koska minä poikaselle aloin lakia lukea, niin hänpä vilpillisesti

virnistelemään rupesi, ilman hävyn tuntoa, suuren sukunsa suojassa

muka. Silloin äkisti veri sakosi päässäni, ja silmäni kiivaudesta

samentuivat, etten enää saattanut selkiästi eteeni nähdä. Niin minä

kohotin pikavihassa kämmeneni läimäyttääkseni uhittelevaista poikasta

korvalle. Mutta ennenkuin iskuni läjähtää ennätti, loikkasi aatelisvesa

sivullen ynnä hänen korvansa kanssa, ja isku sattui tyhjään ilmaan.

Vaan että minun kohtaloni sekä Jumalan aivoitus täytettäisiin, niin

puski syyllinen kiivaassa vauhdissansa ohimonsa penkin teräväiseen

syrjään ja käpertyi kuoliaaksi siihen jalkainsa sijalle.

Itsekukin taitaa tästä tähdellensä nähdä, olinko minä vikapää poikasen

kuolemaan vai enkö, sekä myöskin minun helmasyntini, kuin on kiivaus.

Mutta koska hän siihen permannolle liikkumattomaksi kupertui, niin minä

kauhulla tunsin, kuinka voima valui jäsenistäni, ja oli kuin sappirakko

olisi vereeni puhjennut ja sen myrkyttänyt, sillä minä tiesin, että

maailman silmissä olin minä pojan murhamies.

Niin olen minä istunut kaksi päivää ja kaksi yötä tutkintovankeudessa

Bodeljessa, Raatihuoneen Turun varrella, sill'aikaa kuin minun

kunniallinen nimeni kynittiin Toompäällä ja alakaupungissa sekä

porvarien että ritarien käsin putipuhtaaksi, niin että hyveet lentivät

kuin höyhenet. Sillä ihmisillä on aina ollut suuri ilo nähdä niiden

lankeemusta, jotka heistä ylempänä ovat.

Ja Tuomiokoulussa oli muuan _collega_, tohtori Heinricius Bartholini

nimeltänsä, joka oli vilpillinen ja kavala mies ja juonia täynnänsä

ja oli jo kauvan minun virkaani himoinnut ja minua karsastellut. Niin

hän nyt päästi paljon kuulopuheita valloillensa, niinkuin olisi häkin

täyden häijyjä lintuja lentoon laskenut, niin että ne pimittivät ilman

ihmisiltä, etteivät he tienneet mitä uskoa.

Ja oli pakkasaika, ja minä palelin, koska minä makasin mädänneillä ja

löyhkäävillä oljilla niinkuin pahantekijä, ja rotat juoksivat minun

raajojeni ylitse. Mutta minun ruumiini vaiva oli vähä minun henkeni

vaivaan verrattuna, sillä minä tunsin tuhoni tulleen, ja niinkuin

muinoin vakaa Job istui tuhvassa ja kaapei itseänsä savikruukun

kappaleilla, niin minun henkeni oli kuin täynnä pahoja paisumia ja

vihaa niitä kohtaan, jotka minua syyttä vainosivat. Vaan enemmän kuin

itseni murehdin minä vaimoni Catharinan takia, sillä minä tiesin hänen

henkensä herkäksi ja haavoittuvaksi, ja pelkäsin ihmisten pahuutta.

Kolmantena päivänä minut vietiin Korkian Oikeuden eteen tekemään tiliä

ja syytettiin julkisesti murhasta. Niin minä jyrkästi ja totisesti

tämän kielsin ja tarjouduin vapaasta tahdostani kestämään joko vesi-

elikkä myös tulikokeen elikkä molemmatkin sanojeni vakuudeksi. Niin

varma minä olin viattomuudestani ja siitä, että P. Enkelit hätäni

hetkellä tukisivat minua. Mutta vastapuoli, poikasen vanhemmat

ja heidän sukunsa, eivät tähän tyytyneet, vaan vaativat minulle

rangaistusta miestaposta.

Silloin yksi Raatiherroista sanoi: »Tuokaat toki vainaja tänne ja

asettakaa hänet vastatusten syytetyn kanssa, että mitämaks veri alkaa

tiukkua haavasta, jos hänet murhamieheksi löyttäisiin.»

Sillä niinkuin jo Vincentius sanoo, tartuttaa murhamiehen henki haavan,

niin että se itseensä ilmaa imee. Mutta koska samainen murhamies ohitse

kulkee, niin vedetään tartutettu ilma ulos haavasta yhdessä veren

kanssa. Ja tämä veri on niinkuin murhatun huuto maan alta, jolla hän

murhamiestänsä syyttää.

Tämä neuvo kelpasi Korkialle Oikeudelle, ja niin tuotiin kuolleen pojan

ruumis Oikeuden huoneeseen ja asetettiin paareilla minun eteeni.

Ja niin oli hiljaista salissa, että olisi taitanut kuulla

tomuhiukkasten tanssin.

Vaikka minulla on luja luonto, niin sydäntäni alkoi kuitenkin niinkuin

ellottaa, ja jalkojani veti koukkuun. Mutta minä purin hampaani

kiriästi yhteen ja kuljin kolmasti ympäri paarien, joilla ruumis

lepäsi, ja koko tämän ajan minä rukoilin ja hoin, vaikka sitä ei

kukaan kuullut: »Herra, Herra, minä olen syytöin, armahda minua!» Ja

senjälkeen minä vielä julkisesti puhdistusvalan vannoin, ruumiin käteen

tarttuen, mutta haavasta ei tiukkunut tilkkaakaan verta.

Tämän jälkeen minut julkisesti julistettiin syyttömäksi, ja minä sain

mennä vielä samana päivänä Bodeljesta.

Niin minä varroin ehtoota ja vasta sitten hiivein niinkuin ryöväri

elikkä maankiertäjä varas pitkin takateitä hämärissä Toompäälle,

ennenkuin portti pantiin kiinni yöksi. Kun minä saavuin talooni

Pitkän Jalan varrella, niin minä äkkäsin akkunaluukut suljetuiksi, ja

minun vaimoni Catharina oli lymynnyt kolmatta yötä ja päivää pimiässä

suljettujen luukkujen takana, lämmittämättömässä huoneessa, ilman

särvintä, eikä ollut laskenut edes lapsia tykönsä.

Niin minä sanoin hänelle:

»Catharina, totisesti, minä olen syytön.»

Vaan hän silloin loittoni minusta, niin kauvas kuin seinältä pääsi, ja

sanoi, enkä minä ikinä unhoita kammon kaikua hänen äänessänsä:

»Älä kajoo minuun, — sillä pyöveli on sinuun ruvennut.»

(Mutta tämä ei ollut totta, sillä pyöveli ei ollut minua käsin

kajonnut, koska minua oli kuulusteltu ilman kidutusta.)

Ja vaikka minä sen hänelle selkiäksi tein, niin kuitenkin tänä ehtoona

minä ensimmäistä kertaa tunsin, että minä vieraannuin vaimostani, ja

hän minusta.

Mutta tästä lähtien sain minä ylönpalttisesti kokea vanhan ja viisaan

sananparren totuuden:

»Herrain hyvyys ja ruusuinlehdet,

Katoo, ennenkuin kääntyä ehdit!»

Sillä vaikka Oikeuden olikin ollut Pilatuksen sanoin tunnustaminen: »en

minä löydä yhtäkään vikaa tässä ihmisessä», niin olin minä yhtäkaikki

maailman silmissä merkitty mies, ja tämän jutun _Continuatio_ elikkä

jatko oli ylön murheellinen minulle.

Minun ystäväni, jotka ennen kilvan seuranpitoani etseivät, vakuuttaen,

että minun naljani olivat nasevimmat, ja minun _Malvasier'ni_ makein,

alkoivat katsoa minua karsaasti ja kaihtaa taloni ovea. Sensijaan

vihamieheni, joista en tähän asti paljoa tiennyt, uskalsivat ulos

loukoistansa niinkuin lepakot, koska yö on läsnä. Haavoitu, putoa

korkeudestasi ja katso! maan muurahaiset ja toukat ovat ylläsi

kuten haaskan ja tunkeutuvat silmiisi ja suuhusi. En tainnut minä

enää rauhassa edes alakaupunkiin mennä, turulle elikkä Pyhän Hengen

kirkkoon, etteikö roskaväki minua sormillansa osoitellut, niinkuin

pahantekijätä elikkä pitaalista. Ja olisin minä tämän kuorman itse

vielä kantanut, mutta minun sydäntäni vihlaisi sangen kipiästi, kun

minä näin vaimoni Catharinan kalpenevan ohikulkijain herjauksista.

Uusikuu ei ollut ehtinyt vielä täyteen mittaansa, ennenkuin minä

jo sain erokirjan Tuomiokoulun _Rector'in_ toimesta, Tallinnan

Herra Superintendentti Nicholaus Gazalta ynnä Tohtori Heinricus

Bartholinilta, josta tuli minun seuraajani virassa. Niin tässä

erokirjassa ei ole edestuotu yhtäkään syytä, minkätähden minä en olisi

enää kelvolliseksi katsottu, ja totisesti, se on annettu _sine omni

justa causa_.

Niin olin minä, Paavali Lempelius, nyt virkaheitto ja kelvottomaksi

löytty mies. Minä olin niinkuin haaksirikkoinen, joka laivahylyn

pirstoista yrittää pelastavata lauttaa laittaa, yksinjätetty ja

toisilta hyljätty. Kaksi ajastaikaa minä turhaan etsein työtä ja

toimeentuloa, elättäen hengenpitimeksi perhettäni kirjatöillä,

kirjoittaen henkikirjureille ja oikeudenpalvelijoille, koska minulla

oli selkiä kirjoitus ja hyvä ulosanto. Minun taloni Toompäällä

myytiin velkamiesteni vaatimuksesta enimmän tarjoavalle, ja minä

muutin vaimoineni, lapsineni Kakamaien kaupunginosaan, kussa köyhä

rahvas ja epäsaksalaiset asuvat. Minun vaimoni Catharina sai myydä

kaikki koristeensa, hopiaiset vyönsä ja solkensa sekä saksankankaiset

vaatteensa, yksin ne kuurinmaalaiset merenkultakäädytkin, jotka minä

olin hänelle ylkämiehenä kihlajaisiksi lahjoittanut, ja samoin kaikki

meidän tinaiset pullomme, lautasemme ja kulhomme, niin ettei meille

jäänyt kuin yksi tinapikari ja puuvateja.

Mutta koska ristin ruoska näin selkäämme ruhtoo, niin ovat moniaat

lujat uskossa, niinkuin Stephanus ja Paavali, mutta moniaat taas

heikot, niinkuin Kristuksen opetuslapset haahdessa. Niin minä en tästä

kaikesta olisi vielä ylön pahasti napissut, sillä minä tiesin tuntoni

puhtaaksi ja tunsin täyden miehenvoiman verissäni.

Mutta niinkuin sade- elikkä rajusää, koska hän kerran sisuansa purkaa

ja riehua alkaa, ei hevillä herkiä, vaan yhä tuopi uuden kuuron, niin

oli myöskin minun koettelemusteni laita.

Yhtenä päivänä molemmat lapsukaiseni, poika Antero ja tytär Hebla,

joitten ikä oli seitsemän ja kuusi ajastaikaa, ylitseastuen kieltoni

ja varoitukseni, juoksivat saunoittajan tykö, jonka anoppi äsken oli

kuollut ruttoon.

Ja jo seuraavana huomenena nämä kaksi tervettä ja kaunokaista lasta,

liikkuvaisia kuin rantalinnut, makasivat kankeina ja kuolleina. Ihmisiä

kuoli ylön paljon näihin aikoihin, eikä kirkon lattian alle enää ollut

lupaa haudata ketään. Niin heidät pantiin yhteiseen köyhäinhautaan,

kuin myös ruttohaudaksi kutsutaan, ulkopuolelle kaupungin muurin,

lähellä Jerusalemin mäkeä elikkä kurjain syntisten mestauspaikkaa,

kussa myös on hevosten nylkykenttä, koska meiltä puuttui rahaa heille

parempata haudansijaa hankkiaksemme.

Mutta minun vaimoni Catharina muuttui tästälähtein kivulliseksi,

niin että sen kaikki äkkäsivät, ja häneen tuli outo levottomuus ja

hengenpalo, niin ettei hän enää tahtonut paikoillansa pysyä, ja suuri

kärsimättömyys, jota minä rukouksella ja pitkämielisyydellä kantaa

koetin, vaikka tosin oma sydämenikin valjusti vaikeroi perillisteni

menetystä. Ja minä olen nähnyt hänen istuvan monta tiimaa ja

huojuttavan tyhjää helmaansa, niinkuin vaimot, jotka lasta sylissänsä

liekuttavat, niin että jo syrjäistenkin tuli häntä surku.

Mutta kolmannen ajastajan alussa minun virasta luopumisestani tapahtui,

että Vesteråsin Herra Piispa Johannes Rudbeckius tuli Tallinnan

kaupunkiin katsastamaan Herran viinamäkeä Vironmaalla ja äkkäsi maan

marroksi ja työntekijät perin kelvottomiksi, niinkuin minä jo tähän

kirjoittanut olen.

Koska siis piispa Rudbeckius alkoi perata Vironmaata Taivaallisen

Majesteetin ja Ruotsin kuninkaan Gustavus Adolphuksen nimessä, niin

tapahtui, ettei hän mielikarvaudeksensa saanut yhtäkään pappia

lähtemään Reigin vastaperustettuun seurakuntaan Hiidenmaalla, joka oli

juuri lohkaistu Käinan emäseurakunnasta, sillä kaikki kaihtivat näin

kaukaista paikkaa.

Mutta kun hän kyllin kauvan turhaan oli etsiskellyt, muisti hän minut,

virkaheiton ja murhasta syytetyn miehen, ja niin vihittiin minut Reigin

ensimmäiseksi papiksi sinä Syyskuun seitsemäntenä päivänä, Anno 1627.