Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1926.
Tämä on tarina Reigin papista Hiidenmaalla, Paavali Lempeliuksesta,
nimitetty myös Lempelensis, hänen itsensä kirjaan panema, jonka
Jumala, niinkuin ennen muinoin Usin hurskaan miehen Jobin, riisui
alastomaksi, riistäen häneltä hänen maallisen kunniansa, lapset, jotka
hän siittänyt, ja vaimon, kuin hän valinnut oli, kuitenkin lopulta
aukaisten hänen silmäinsä luomet näkemään Luojan armon ja viisauden.
Muistakoot tämän kaikki, jotka menestyksessä ylpistyvät ja öykkäreiksi
muuttuvat.
Sillä ihminen ja hänen elämänsä on, niinkuin jo kuuluisa pakana
Pindaros laulaa: 'Σκτας οναρ' joka merkitsee yhtä kuin Varjon uni, ja
hänen kohtalonsa Korkeimman käsissä niinkuin mesipuun vaha.
Kirjoitettu Reigissä, Hiidenmaalla, Ruotsin valtakunnassa, Kaikkein
Armollisimman Kuninkaamme Carolus XI:n kolmantena hallitusvuonna, Anno
Domini 1662.
I
Minä, Reigin pappi, Paavali Anteronpoika Lempelius elikkä Lempelensis,
olen syntynyt Anno 1592 Lempäälän pitäjässä Suomessa, kussa autuas
isäni Antero Pietarinpoika oli kirkkoherrana, kunnes hän pitkän ja
toimellisen vaelluksensa jälkeen sai levon Kristuksen P. haavoissa.
Horoskooppini osoittaa minun syntyneen hetkellä, koska Aurinko asusti
Skorpionin merkeissä kahdeksannessa huoneessa, kuin kutsutaan Kuoleman
huone ja tietää kuoleman valtaa, ja Mars vallitsi Eläinrataa, josta
seuraa tosin vihaa, vimmaa ja kiivautta. Mutta minun kohtalontähteni
Saturnus, perin vaarallisessa _aspect'issa_ Aurinkoon, seisoi neljännen
huoneen kärjessä, mikä on yksinäisyyden ynnä autiuden tunnusmerkki.
Näin ovat taivaan tähdet alusta alkaen minut tuskan ja kuoleman
lapseksi tienneet, ja Skorpioni on minun merkkini ollut.
Mutta edesmenneeltä isältäni Antero Pietarinpojalta olen minä saanut
perinnökseni vastaanottaa en tosin maallisia rikkauksia, vaan sensijaan
terveen ja laittamattoman ruumiin ja voimalliset jäsenet, joita ei
lapsena luunvika, eikä myöhemmin leini ole jäytänyt. En ole tosin
myöskään väärinkäyttänyt tätä kallista lahjaa, en mässäyksellä enkä
muulla irstailulla, vaan pitänyt kunniassa sieluni tomumajan ja
vielä lisännyt voimiani ahkeralla metsänkäynnillä ja riistanajolla
nuoruudestani alkaen. Niin ei minun ole vielä tähän saakka tarvinnut
tautivuoteella virua, eivätkä puoskarit eivätkä rohtoin tekijät ole
minun kukkarostani killinkiäkään hyötyneet.
Niinkuin autuas isäni, niin olen minäkin kasvanut pituutta, kunnes
mittani oli kolme kyynärätä ja kämmenen leveys. Tämä iso ruhoni
on minulle usein pikemminkin vaivaksi ollut ja työläs kantaa,
sillä peräti harvassa ovat ne ovien kamanat, kuhunka minä en olisi
päälakeani kolahduttanut, elikkä ihmisten lavitsat, joita en olisi
joskus painollani ruhtonut. Myös oli käsissäni, koska vielä miehuuden
mahlat verissäni vierivät, peloittava voima, niin että taisin
paljaitten sormieni välissä taittaa hopiaisen riikintalarin elikkä
myös parahultaisen hevosenkengän, kuten teiniaikoinani usein toverieni
mielenratoksi tein.
Vaikka siis näin maallinen muotoni, jolle tosin ihminen ei mitään
mahda, oli paremminkin sotilaan kuin hiljaisen Herran työntekijän,
ja luontoni samoin ylön kiivasteleva ja vereni äkkipikainen, niin
rupesin kuitenkin papiksi isäni säädyn ja hänen viimeisen tahtonsa
jälkeen. Niin olen tutkinut theologiaa kuin myös latinaa, kreikkaa ja
hepreaa ensin Upsalassa ja sitten Rostockin Akatemiassa Saksanmaalla,
ettei Turun Akatemiata vielä tähän aikaan ollut, ja taidan kaikessa
nöyryydessä sekä itseäni ylentämättä sanoa, että olen kristillisessä
tiedossa koeteltu ja painavaksi löytty. Ei ole sitä kirkkoisää eikä
uudempata elikkä vanhempata hengellistä kirjamiestä, ettenkö minä
olisi mettä hänen kennoistansa kerännyt. Mutta en ole myöskään samalla
laiminlyönyt ahkerasti tutkistella viisaita pakanoita ja niitä
jumalallisen totuuden muruja, kuin heille itsekullekin on suotu.
Tapahtui sitten, koska juuri olin papiksi vihitty, että sain kutsun
Tallinnan kaupunkiin Tuomiokoulun _collega'n_ viran päälle. Mutta
Tallinnan kaupunki ynnä Toompään-linnan kanssa sekä myös koko pohjoinen
Vironmaa oli jo tähän aikaan heitetty Ruotsin väkevän valtikan alle, ei
kauvan sitten, kaikille sen asukkaille siunaukseksi ja pelastukseksi.
Minä olin nuori ja luonnostani edesottavainen, ja vieraat maat sekä
kaupungit olivat minun mieltäni myöten, ja niin minä otin juuri halusta
vastaan toimen, kuin minulle tarittiin.
Mutta minun tullessani Tallinnaan oli Viron- sekä Liivinmaalla käyty
sotia lähes seitsemänkymmentä ajastaikaa lakkaamatta, ja koko maa
oli niinkuin olisivat Pyhän Ilmestyskirjan orhit sen kavioillansa
kuopineet. Kirkot oli poltettu elikkä muuten häväisty, koska
jumalattomat koirankuonolaiset sotaratsujansa itse alttariaituuksissa
lepuuttivat. Pappilat olivat raunioina, ja kussa seinät vielä pystyssä
pysyivät, tunki katosta tuuli ja sade, niin että pappiparat paikoin
säilyttivät ruokavarojansa itse Herran huoneessa, näin puolestansa
sen pyhyyttä suolakalan löyhkällä ja jauhonpölyllä saastuttaen. Eipä
ollut usein papeissakaan muuta parempata pappeutta kuin musta kaapunsa.
Heidän seassansa oli montakin koiraa, joilla ei ollut kieltä suussansa
haukkuaksensa ajan viheliäisyyttä ja ihmisten inhuutta, ja monetkaan
heistä eivät opastaneet syntisiä Kristuksen tykö, niinkuin opetuslapset
kerran aasintamman, vaan suoraan Saatanan tykö. Häpiä sanoa! löyhäsuu
parranajajakin elikkä kiertävä kisälli kelpasi tässä maassa papiksi ja
jakeli vihkimättömin käsin Pyhiä Sakramentteja.
Niin että saatettiin pilkaten laulaa ja sanoa, niinkuin Tallinnan
turulla tehtiin:
»Papeille verot ja velat on viedä,
Sanast' ja Jumalast' tosin en tiedä.»
Vain Saatana, se Helvetin Vanha Nuottamies, kulki ympärinsä ja veti
verkkojansa veden sameudessa, mesi mielessä. Tosin noitaroviot
roihusivat pitkin maata ja polttivat ohdakkeita ja rikkaruohoja,
niin että käry suitsusi, mutta uusia hurmanhenkiä tuli kuin Helvetin
säkin suusta, sillä Perkele näkyi päättäneen, ettei Vironmaan pitänyt
autuaaksi tuleman.
Alussa minä en kuitenkaan hänen apajaansa sattunut. Vaan minulla oli
päinvastoin kaikkinainen siunaus, ajallinen ja hengellinen mukanani,
niinkuin olisi hurskaan isäni Antero Pietarinpojan esirukoukset taivaan
korkeudessa kuultu, ja kaikki, mitä minä edesotin, olkoon se tämän
maailman askarrusta elikkä korkiamman ja näkymättömän maailman, kasvoi
ja menestyi, niinkuin otollisella ajalla kylvetty siemen.
Niin minut, koska olin lähes viisi ajastaikaa _collega'n_ virkaa
pitänyt, nuoresta ijästäni ja moniaitten vanhempien _collega'in_
ansioista ja vastustelusta huolimatta, koroitettiin Tuomiokoulun
_Rector'iksi_, koska viran entinen haltija koottiin isäinsä tykö.
Tämän erinomaisen arvon ja kunnian minä otin vastaan tosin epäröiden
(sillä minä tiesin kokemusteni vähyyden), mutta parhain aivoituksin ja
vyöttäen kupeeni nöyryydellä.
Näin nyt näytti siltä, kuin olisi Tallinnan kaupungista tullut
alinomainen asuinsijani, ja minä ostin oman talon Pitkän Jalan
varrella Toompäällä. Tämä talo ei tosin ollut suurensuuri, kuten
minun säädylleni sopiikin, mutta se oli kauneimpia koko Toompäällä
oman laatunsa jälkeen. Siinä oli kaksi kerrosta, ja kummassakin
lämmin asuintupa, ja vielä kaksi kylmää kamaria makuuhuoneiksi. Sen
kapia pääty oli kadulle päin, ja siinä holviovi ja kiviportaat,
joilla suviehtoona sopi istuskella, ja sen alakerroksen akkunoissa
rautaristikot, mutta yläkerroksen akkunoissa viheriäiset luukut. Mutta
sen katto oli korkia ja kalteva, parhaista punaisista hollantilaisista
tiiliskivistä, ja tuuliviiri hänen harjallansa, ja se paistoi kilpaa
Toompään muurien ja tornien kanssa. Ja selkiällä ilmalla taisi
silmä joskus selittää Suomen mantereen lahden takaa niinkuin meren
kangastuksen.
Näihin aikoihin minä myöskin astuin aviosäätyyn ja otin
aviopuolisokseni neitsyt Catharina Erikintytär Wyckenin, Turun
kaupungista Suomesta, kunniallisesta ja hyvämaineisesta suvusta, Turun
kaupunginvoudin Erik Wyckenin ainokaisen tyttären, joka oli minua
toistakymmentä ajastaikaa ijässä nuorempi.
Tämä vaimoni Catharina oli nuoruutensa kukoistuksessa hempiä,
kasvultansa keskikokoinen ja pikemminkin hento, niinkuin olisi Luojansa
hänet luonut hienomman muotin mukaan. Hänen hipiänsä oli puhdas ja
kuin valkaistu, niinkuin rantakivet, jotka kauvan ovat veden rajassa
viruneet ja ovat siliät käden koskettaa, ja hänen kaulansa ja povensa
pehmeys sulkkuinen, kuten niitulla suovilla. Vaan silmät olivat hänellä
arat ja vierastelevat, alati untanäkeväiset, vesiharmajat väriltänsä,
ja hänen leukansa pieni ja heikkoluinen niinkuin lapsella. Niin
muutenkin hän lintua muistutti, niin säihkyväinen ja poispakeneva oli
hänen katsantonsa, ja hänen käyntinsä kepiä ja liukuva kuin linnun
uinti. Niin minä näin hänet ensi kertaa, juuri koska joutsenjahdilta
Turun saaristosta palasin, ja heti hätkähdin tätä hänen linnun- elikkä
joutsenenkaltaisuuttaan enkä senjälkeen enää hänen elinaikanansa
yhtäkään joutsenlintua ampunut, vaikka tosin joutsenjahti oli
himoruokaa verilleni niinkuin kielelleni kennohunaja.
Mutta vaikka hänen suunsa oli kaunis, ja hänen huulensa
pursuvanpunaiset, niin ne harvoin aukenivat, sillä hän ei ollut niitä
naisia, jotka juoruavat turulla elikkä istuvat talonsa portailla
niinkuin kyyhkyset räystäällä kuulopuheita kuhertaen. Vaan hän
tiesi, että vaitiolo on siviän vaimon kaunistus. Niin vaitelias ja
vähäpuheinen hän oli, että minä toisinansa sydämessäni toivotin hänet
lavertelevaksi ja lörppösuuksi. Sillä monasti olen minä sydänyön
hetkenä kesken kuuminta sylinantoa itseltäni kysynyt, ketä helmassani
pitelin, ja pimeyden halki hänen katsantoansa tähystellyt, niinkuin
pelvossa, että hän huomenena olisi haihtunut viereltäni, ja vain tyhjän
sijan jälkeensä jättänyt.
Päältä nähden ei tosin Catharina Wyckenissä ollut mitään, mikä olisi
ollut verelle vaarallista, elikkä tainnut ylön karkiata, lihallista
himoa herättää ja näin miehen ja hänen mielensä sokaista. Huolimatta
hänen kukoistuksensa hempeydestä olisi kuka tahansa erehtynyt häntä
koskemattomaksi neitseeksi luulemaan, niin kapiat olivat nuoruudessa
hänen uumansa, ja hänen vyötärönsä hento, vielä senkin jälkeen, koska
hän oli jo synnyttänyt kaksi lasta, poika Anteron ja tytär Heblan.
Tainkaltainen oli minun vaimoni Catharina, puhdas ja ilman virhiä. Vaan
minun vertani on vetänyt väkevästi hänen puoleensa, ja kaikki muut
vaimonpuolet ovat näkyneet minulle hänen rinnallansa niinkuin maalilla
sivutut laudat elikkä heinäsuovat, ja minun kuolematon, kalliisti
lunastettu sieluni on ollut menemäisillänsä ijankaikkiseen kadotukseen
hänen takiansa.
Mutta näinä aikoina, kuin nyt kirjoitan, olin minä vielä maailman
silmissä ja tuntoni tuomion edessä onnellinen mies, äveriäs, armoitettu
tämän maailman antimilla, kademielisiltä kadehdittu, ja viisailta ynnä
mahtavilta kunnioittu. Minulla oli kaunis ja kuuliainen vaimo, joka
palveli minua siveydessä, niinkuin vaimon sopii, ja minun lapseni
olivat terveitä ja punaverisiä kuin karpalot suolla.
Minulla oli korkia ja kunnioitettu virka ja siinä ylempäini ja
alempaini mielisuosio, ja vaikka en ollut vielä kuin viisneljättä
ajastaikaa, kulki jo kuulopuheita, etten suinkaan retkeäni Tuomiokoulun
_rector'ina_ päättäisi, vaan Vironmaan Superintendenttinä elikkä
vaikka itse Piispankin istuimella. Minun sieluni oli tyven ja pahaa
aavistamaton niinkuin meren ulappa, joka ei tiedä rajusäästä, mistä
pilven kohtu on raskas.
Enköstä ollutkin minä kuten Usin mies Job, jolle, niinkuin Sanassa
luemme, oli siunaantunut seitsemäntuhatta lammasta, kolmetuhatta
kamelia, viisisataa paria härkiä ja viisisataa aasia, ja myös sangen
paljon perhettä, ja jonka tavara oli levitetty maassa?
Mutta minun alennukseni oli lähellä, ja Helvetin Vanha Kaarne koikkui
jo kuusessa nokkiaksensa minun sydäntäni ja maksaani.