_Matkallansa tapaa Iivana Jussi
Ropotin Muolan Perkjärveltä ja saa
hänet kyytimieheksensä. Heidän
mielenkiintoinen keskustelunsa._
Kuten sanottu, ei Iivana tuntenut morsiantansa muuten kuin
korvakuulolta. Ei hän ollut Iso-Peskiissä koskaan käynytkään, vaikka
kyllä bjelajeffiläiset olivat, ja Osipoffin akka oli sieltä kotoisinkin.
Kyytimies tuo ei niin tuntemattomalla matkalla erin tarpeeton olisi.
Ja siinä veikeästi ja hymyilevänä käyskennellessänsä osuikin tuo
hevosmies siihen tielle. Se oli suomalainen Jussi Ropotti. Oli
äskettäisin muuttanut tänne main Suomen puolelta. Kaupungista lie ollut
matkalla, koskapa nelipyöräisten rattaiden reslapahanen oli tyhjä ja
hevoskonikin kuin väsynyt. Siitä tuon saanee kyytimiehen sopuhinnalla,
Iso-Peskiin päin kun näkyy menossa olevan.
-- Eh sinä!... Ihminen!... Hei! hoikki Iivana oitis Ropotille, joka
köytteli resuista reslaansa lujemmaksi.
-- Häh? katsoi Ropotti häneen tyhmänä.
Mutta ei Iivana siitä mitään. Murteesta hän hoksasi, ettei Ropotti ole
ihan selvä venäläinen; hän tuli luo ja uteli:
-- A entä sinä ... ihminen... Niin että mitä kansaa sinä olet?
Ropotti ihan kuin sotkeutui äly-vähäisensä puolesta, syleksi, imeksi
nysää ja tapaili:
-- Kuin mitä kansaa?... Häh?
Iivana Ivanovitsh oli jo miehen älyttömyydestä kiivastua ja tenäsi:
-- A vot... Niin että virolaisia oletko?... Tai sitte saksalainen ...
tshuhna[1] ... puolalainen tai lätti? Eh?
[1] Suomalainen, suomalaisen haukkumanimi Venäjällä.
Hän katsoi ja penäsi, nenän pää punoittavana kuin potaatti.
-- Tuota, tapaili Ropotti korvallistaan, sylkäsi ja tokasi:
-- Minä, tuota, olen rajan takaa... Suomen rajan.
Ota selvä! Iivana jo moisesta hölmöydestä tekeytyi kuin tuskastuneeksi
ja ynseili matkiskellen:
-- Suomesta!... Rajan takaa Suomesta!
Ja tärkeästi ja tietoviisaan varmuudella hän jo kuin opettaen Ropotille
koveni, selitti ja tenäsi:
-- On kaksi kansaa: on suomalaiset ja on tshuhnan kansa... Vot!
Hän nosti kaksi oikean käden sormea merkiksi pystyyn ja osoitti:
-- Vot kaksi kansaa... Suomen kansa ja tshuhnan kansa... Niin että,
puhutaan sinulle, kumpaako sinä? Eh?
Ja ne sormet yhä merkkeinä pystyssä hän siinä seisoi, katsoi vaativasti
ja odotti. Jos hän olisi tiennyt, että Jussi Ropotilla oli sitä älyksi
sanottavaa tavallista vähemmän ja sekin vähä hidasta kuin kesän tulo
nälkävuotena, niin olisi hän tutkimatta ja kysymättä tiennyt, että
Ropotti on vähintään suomalainen, jopa sekä suomalainen että tshuhna.
Mutta Ropotin kansalliseksi onneksi ei älyn vähyyttä voi nähdä nenästä
kuten näkee pakkas-asteet lämpömittarista, ja siksi täytyi Iivanan
yhäkin tenätä:
-- Eh?... Kuta kansaa sinä?... Eh?
Ja lopulta saikin Ropotti kansallis-ominaisuutensa: älynsä, liikkeelle
ja tolkkasi:
-- Minä tuota... Kuin häntä sanoisin... Minä olen syntyisin Muolasta...
Perkjärven kylästä Muolasta!
-- Merkitsee että et Toksovasta?... Etkä Kolppanasta? alkoi siitä
Iivanan äly kirkastua.
Mutta entistä tökeröisempänä tupakoi Ropotti ja koki tolkata:
-- Toksovasta?... En minä Toksovasta, vaan Perkjärveltä... Muolan
Perkjärveltä sen Antti Ropotin veli... Sen vanhemman Antti Ropotin veli,
tarkoitan...
Jo oli nyt Iivanan äly mennä Ropotin hölmöyden takia sekaisin. Kuin
itsekseen ihmetellen hän levitteli käsiään, toisteli ja arveli:
-- Muola da... Kolppana!... Kolppana da Muola!... Puhuu!... Tolkkaa!...
Ota tuosta selvä!
Ja pullon hän kiskoi housuntaskusta, ryyppäsi, pyyhki suunsa hihalla ja
tarjosi Ropotillekin:
-- Naukkaa!... Eh!
* * * * *
Oli Iivana sittekin oman viisautensa avulla onnistunut jo saamaan
Ropotin kansallis-ominaisuudet, ne älyvarastot, sen verran toimimaan,
että oli sopinut kyydistä ja kyytipalkasta. Matkan varrella tuo
Ropotille Iso-Peskii olikin, vaikka kylä kyllä oli hänelle vielä ihan
outo. Ei hän sieltä ketään tuntenut.
-- Valjai!... Ann' mennä! komensi Iivana, kiepsahti reslan takalaidalle
istumaan, istui siinä selin hevoseen, jalat riipuksissa ja toisti:
-- Iso-Peskiin anna mennä!
Ja Ropotti kokoili ohjakset, prtuututteli kaakkiansa, kömpi reslan
etulaidalle ja nykäisi kaakin menoon.
Niin ajoivat he, köröttivät, hyvät kotvat ääneti, selin toisiinsa, tyhjä
reslaviheliäinen välillä. Ajoivat, vaikenivat. Iivana mieteksi omaa
asiaansa.
Mutta äkkiä hän rutosti käännähti yliolkain hieman sinne taakseen,
ajajaan päin, ja äännähti, kysyen:
-- A entäs?... Tarkoitan, tiedätkö, mihin minä?
-- Häh?
Mutta kuin iskien ilmaisi silloin Iivana:
-- Naimaan!
Ropotti alkoi siinä älyänsä selvitellessään repiä kaakkia hiemasen
lököttelemään ja nyt Iivana jatkoi, selventäen:
-- Durnjakinin leskeä... Annushkaa, tarkoitan, naimaan.
Ropotti koki nyt ohjaksien perillä hosua konia kulkuun ja äänteli sille.
-- Entä sinä?... Tunnetko Annushkaa? jatkoi Iivana sieltä selän takaa.
Ropotti tolkkasi, ettei hän tunne.
-- En minäkään, ilmaisi silloin sulhanen Iivana lyhyesti, mutta lisäsi
kohta:
-- Mutta Bjelajeffin akka tuntee... Andrei Bjelajeffin akka tarkoitan.
Suutari Andrein...
-- Ka ... tuota... Kuin häntä... Tään nyt ... tään Andrein... Suutari
Andrein tään, koki silloin Ropotti tolkuttaa umpimähkään. Mistäpä hän
Andreinkaan olisi tuntenut.
-- A-aaa! veti silloin Iivana pitkään, viisaasti, voitokkaasti. Koki
siinä Ropottikin jotain sanoa, mutta ei tuo ottanut hänen
viisauden-valtakunnassaan se kesä tullakseen.
-- Tuota nyt tää, koki hän: Tää nyt suutari Andrein akka ja... Prpoh...
Häh, sinä!... Etkö juokse! hylkäsi hän lopulta koko yrityksen ja käänsi
puheensa sadatteluksi hevosluuskalle.
Ja se tuo auttoikin. Iivana näet tapasi nyt äkkiä toista asiaa, kysäsi
selän taakse sinne:
-- Entä hevonen se?... Tarkoitan, omasiko on?... Eh?
Ropotti myönsi, mutta samalla selitti:
-- Hevonen tää... Sen entisen Perkjärven Torikan ... sen Heikki Torikan
tamman varsa hän on ... tää ruuna, mutta...
Hän olisi puhunut asiasta pitemmältäkin, syvällisesti, jos ei olisi se
päässä pidettävä pökertynyt. Mutta se tuo taas. Täytyi siis tyytyä vain
lopuksi kuin ruunan laiskuudesta tolkuttamaan:
-- Hän niinkuin ... tää ruuna, tarkoitan ... on siinä suhteessa tään
ihmisen läheistä sukua että ... ruokaa rakastaa ja vihaa työtä...
-- A-aaaa! veti Iivana tapansa mukaan viisaasti, kuten asian ymmärtänyt
ja niin jatkui matka. Ropotti siinä etupajulla kökötti, suorittaen
samalla kansansa varsinaisia historiallisia, kansallisia tehtäviä,
joilla Suomen kansa on erikoisemmin rikastuttanut ihmiskuntaa, s. o. hän
tupakoi, syleksi ja pyyhiksi hihalla suutansa. Iivana puolestaan
riiputteli jalkojaan takapajulla siellä, antoi rypäleisen
pulpukkanenänsä iloisesti punoittaa; ja niin kuljettiin laiskan konin
nyhtämänä Iso-Peskiin kylää kohti.