_Iivana Ivanoff, iloinen ja nuhteeton
suutari, lähtee kosimaan Durnjakinin
leskeä._
Iivana Ivanovitsh Ivanoff oli ammatiltansa iloinen suutari, ja harras
kristitty samalla. Iältänsä hän oli siinä viidenkymmenen korvilla ja
mitä hänen nenäänsä tulee, niin täytti sekin kaikki ne vaatimukset, mitä
tuolle kasvojen kaunistukselle yleensä voidaan asettaa. Se näet oli
päästä punainen, kohtalaisen kokoinen, tyvestä pienehkö potaattinenä,
tai oikeammin pulpukkanenä. Lisäksi oli se rykelmäinen: täynnä pienoisia
nystyröitä, kuin rypäleitä. Kun hän sen lisäksi jonain iloisena
juhlapäivänä pisti vielä viinapullon housuntaskua pullistamaan ja niin
sonnustautuneena käyskeli veikeästi raittia pitkin, niin ei
vaateliainkaan katsoja olisi voinut hänen ulkomuodossaan ja asussaan
löytää mitään puutteellisuutta, ei mitään, joka olisi särkenyt kuvan
eheää yleistä sävyä.
Ja päällepäätteeksi oli Iivana nyt vielä perheoloihinsakin katsoen
leskimies. Se sopi mainiosti yhteen hänen veikeän olemuksensa,
sulhasmiesnenänsä ja kaiken muun kanssa, varsinkin kun hän oli jo
ehtinyt iskeä silmänsä suutari Durnjakinin leskeen Annushkaan. Ei niin,
että hän olisi valittunsa tuntenut. Mutta kun Bjelajeffin eukko oli
siitä puhunut, että semmoinen leski on, asuu Iso-Peskiin kylässä ja on
eukolla vielä kavettakin, niin hän, Iivana Ivanovitsh, oli heti
hoksannut ja sanonut:
-- Vot...[1]. Eukko sinulle siinä, Iivana Ivanovitsh, vot, oli hän
itsekseen sanonut ja vetänyt pikilangan niin tiukalle, että naukui.
[1] Sanoja: "vot", "da", "valjai", (ann'mennä, y. m.) "nitshevoo"
j. n. e. käytetään liikasanoina sävyn vuoksi, suomalaisten vastineiden
puutteessa. Ne joko eivät merkitse juuri mitään, tai käy niiden merkitys
aina ilmi lauseen muusta ajatuksesta.
Se Bjelajeffin eukko hän tiesikin kaikki! Monelle tuo oli, varsinkin
leskimiehelle, muorin toimittanut. Sopi tuon puheisiin luottaa,
varsinkin kun se sanoi, että se Durnjakinin leski on hänelle sopiva, ei
toraisa ja varsinkin kun on vielä kavetta.
-- Vot, Iivana Ivanovitsh... Vot sinulle ketä kosia, oli se Bjelajeffin
eukko hänelle hokenut ja kehunut. Niin olikin Iivana Ivanovitsh nyt
kosimaan menossa. Bjelajeffiläisillä ei tänään ollut viinaa, ei
isännällä eikä muilla, mutta hänellä oli. Hän kävikin siis heidän
luonansa kuin läksiäisiksi, ja taritsi heille ryypyt. Köyhähköjä ne
Bjelajeffiläiset olivatkin, vaikka ei tuota hänkään ollut yletön rikas.
-- Vot sinullekin, Andrei!... Ryyppy sinulle! taritsi hän itselleen
Bjelajeffille. Tuo pani pois suutaroimisensa, nosti silmänsä, huokasi
hartaasti ja kulautti.
-- Passipo![1] kiitti hän ja pyyhki hihalla suunsa.
[1] Kiitos.
-- Sinulle, Iivana Ivanovitsh, passipo! toisteli hän ja yritteli työhön.
Iivana seisoi veikeänä, hymyili leveästi, makeasti, ryyppäili
pullonsuusta ja katsoi koko ajan, hyvän tovin katsoikin Andreihin. Aikoi
kai jotain iloisaa sanoa.
-- A, entäs, alkoikin hän äkkiä ja hymyili: entäs, Andrei, arvaatkos,
mihin minä?... Menossa mihin olen? Hän katsoi pullo kourassa ja hymyili
yhä laajemmin.
Andrei keskeytti suutaroimisensa, katsoi pitkään ja hölmöili:
-- Iivana Ivanovitsh ... sinä?
-- Naimaan!... Kosimaan! ilmoitti silloin Iivana rutosti, katsoi
ennallaan, antoi hymynsä yhätikin laajeta, ryyppäsi kertasen ja lisäsi
selityksen:
-- Vot, Durnjakinin leskeä... Annushkaa naimaan.
Koko hänen naamansa oli yhtenä laajana hymynä ja Bjelajeffikin tuo ihan
kuin hölmönä katsoi, tuijotti istualtaan ylös häneen.
-- Vasili Durnjakinin leskeä?... Anna Ivanovnaa naimaanko tarkoitan? hän
siinä kenkätyö polvella hölmöili ja katsoi, tuijotti kuin
loppumattomasti.
Mutta katsokoon. Yhä leveämmin hymyili Iivana pullo kourassa ja lopulta
nyökäytti päätä korvalliselle ja veti viisaasti:
-- A-aaa!
Sällit toki ahertivat yhä nytkin työssänsä. Nahkaa niistä toinen takoi
ja toinen purasimella kengänpohjaan kireesti reikiä pisteli.
-- Iivana Ivanovitsh, tuota? yritteli yhäti kovin hölmönä tuijottava
Andrei: Tarkoitan, muijan aiot?... Eh?
-- Jei bohu![1] vannoi hymyilevä Iivana. Siitä tulikin lopulta kuin
ikään eloisampaa jo kaikkeen. Tiesi tuo Andreikin jo eukkonsa puheista
asian ennaltaankin, mutta otti, tekeytyi, ja alkoi ikäänkuin tosissaan
ihmetellä:
[1] Totisesti, jumaliste.
-- Veikkonen sinä! ihmetteli hän, tekeytyen kuin hölmöksi: Tarkoitan
että?... Eh, sinä, veikkonen, Iivana Ivanovitsh! käänsi hän äkkiä
kehaisuksi.
Ja tuo nyt maistuikin Iivanasta ja suu yhä laajemmassa hymyssä vetää
hän sulhasmiehen maireudella viisaan:
-- Aaaa!...
Hän ryyppäsi kulauttaen ja jatkoi:
-- Merkitsee, Andrei, ... merkitsee että, puhun sinulle ... että Anna
Feodorovnaa ... Durnjakinin leskeä, merkitsee, naimaan.
Ne sällit siinä vain koputtelevat, mutta ei Andrei itse. Se nyt
valehteli tosissaan: siunaili poissa olevaa eukkoaan, kun se ei muka
ollut hänelle Iivanan asiasta sanaakaan puhunut.
-- Eh sinä, eukko kanalja!... Eh tuo hylky ... eukko tää minun ... kun
ei sanaa halkaise! oli hän olevinansa.
Mutta Iivana oli jo lähtövalmis, risti vain silmänsä, huokasi vakavasti,
ryyppäsi, puheli sanan Herran avusta ja semmoisesta ja lähti, puhellen
poistuessaan:
-- A vot, Andrei... Tarkoitan että... Herra... A vot hyvinkin auttaa
Herra...
Ja hän lähti, housuntasku pullon paisuttamana ja se ainainen nenä
hymyilevien kasvojen ihanana kaunistuksena. Niin alkoi hän veikeästi
painaa raittia pitkin Iso-Peskiin kylään johtavaa tietä.