Teateri näyttää jokapäiväistä, mutta siistiä tupaa. Ovia perällä
ja molemmin puolin näyttämöä.
Ensimmäinen Kohtaus.
Katri, istuen rukin ääressä. Anna.
ANNA, tulee sisälle tuoden kukkasia vesiklasissa, jonka panee pöydälle.
Kas tässä kukkasia kauniita!
KATRI.
Niin iloittele kesän kestäen,
Sen riemut karkailee, sen ruusut kuihtuu
Niin kiiruusti, ja piikit jäävät vaan.
ANNA.
Vaikk' syksyn myrsky maata raastelee,
Ja synkät pilvet taivon peittävät,
On kukkaistarha, niin oot lausununna,
Tok' sydämessä hurskasmielisen.
KATRI.
Niin, lapsi! -- Mutta mieles hento on,
Ja monta tuikkaa taistelua köyhä
Saa taistella. -- Kun mailma niinkuin ahne
Ja tuima herra oikeuttaan kiistää,
Kun kuorman raskaan alla uupuvaa
Viel' rankaistuksen ruoska saavuttaa,
Ja onnetointa hirmuherra ilkkuu,
Kas silloin halla kukkaistarhan loukkaa,
Ja keväimiä sitte tulla saa,
Vaan turman jälkiä ne ei voi peittää.
Niin, raskas, synkkä köyhän onni on!
Miks' muuttunee, kun elon taistelusta
Ma lähden kerta, Anna raukan päivät!
Niin aattelen, ja syöntä kirvelee...
Oi Herra, velkani mull' anna anteeks'!
Kätkee kasvot käsiinsä.
ANNA.
Oi äiti kulta, syntiä on surra!
Kuin paljon, paljon enk' oo sulle velkaa! --
Ma paljon enemmän sain oppia
Kuin säädyssäni muut. Sun Annas kyllä
Voi maalimassa aikoin tulla kerta. --
Ja jospa voima vihdoin katkeekin
Ja murheen, tuskan eessä uupuu, uskon
Ja tiedän varmasti, ett' enkeli
Mun päästää siteistäni, että
Saan rauhan, kevään maille muuttaa pois!
KATRI, itsekseen.
Ah, lempi hellä, syylliselle kuinka
Sa etkös käänny rankaistukseksi!
Kuin eikö juoma, terveyttä tuova,
Voi myrkkynesteheksi muuttua,
Mi tuskan liekit suoniin vuodattaa
Ja syömen juuret kuoloon asti kalvaa.
ANNA.
No, tiedätkös, ett' provastille kirje
Tuil sunnuntaina luutnantt' Werneriltä. --
Kuin urhokkaasti meidän miehet reutoo,
Ja kuinka sota käy, hän kirjoittaa
Ja terveisiä liittää meillekin.
Hän vanhat tuttavansa vielä muistaa.
KATRI.
Niin, taivas häntä siitä kostakoon
Ja kaikesta, jon eestämme on tehnyt.
Ei löydy nuorukaista vilpitöintä
Ja syömeltään niin lämpöistä kuin hän. --
Ja uljas on hän myöskin katsella
Kuin vaahterainen lehväpuvussansa. --
Vaan kuules, Anna, jopa pelkäänkin,
Ett' kiitollisuus hellä syömessäs
On lemmen tunteheksi muuttununna,
Ja sielun rauha rauhan puutteeksi.
ANNA.
Sa pelkäät, äiti?...
KATRI.
Anna, moittia
En sua tahdo, enkä huolettaa.
Kuin mielelläni sulle valmistaisin,
Min suloisinta mailma antaa voi.
Vaan tuskaa ei oo niin raskasta
Ja suurta, jot'ei lempi tuottaa taida.
ANNA.
Oi, lempiä muu anna! -- Kaunis, kallis
On mulle mailma silloin. Kaikki, kaikki
On mieluistani; itse tuska tuo
Vaan uudet nautinnot, vaan uudet riemut.
Oi äiti, muistatkos sen laulun, jonka
Ma laulan? Suruiselta ääni kaikaa,
Ja sanat piikkiä on ruusuin alla,
Vaan syömen riemuittaa se kuitenkin,
Ja sielun virkistää, kuin kevätpäivä!
Niin elo, lempi mulla soivat myös.
Laulaa.
Mit' unta mättähällä näit
Kes'-yösen hohtehessa,
Kun näkkiä sa kuuleen jäit,
Ku lauloi virtasessa?
Oo vaiti, vaiti! ilmoittaa
En tohdi untain sulle.
Mit outo ääni ennustaa,
Jon kannel kaikui mulle?
Ma valvastuin, oil hiljaista,
Ja pilvet saarsi taivaan,
Mull' koivu huokas kaipuuta,
Ja kukat vaipui vaivaan.
Vaan minne kuljen, tieni saan,
Jos siivin riennän tuulen,
Nään unta tuota ainiaan
Ja näkin äänen kuulen.
KATRI.
Ah, lapsi kulta! -- Kuinka olleekaan,
Vaan sanas sielun täyttää tuskalla,
Ja murheen muistot mielen kiihdyttää,
Ett' säikähdyksissä se tarkastaa,
Kuin pauhu uhkaavainen kuuluis kaukaa. --
Vaan hiljaa! -- Askeleita kuulen tuolta.
Toinen Kohtaus.
Edelliset. Paroni Pantzarsköld. Maria, luutnantti Werner.
KATRI, nähden paronin, itsekseen.
Oi taivas, paroni!
WERNER.
No, päivää, Katri!
Ja päivää, Anna!
ANNA.
Terve tuhat kerroin
Meill' tultuanne!
PARONI PANTZARSKÖLD itsekseen.
Mitkä muistot nousee,
Kun kynnyksestä tästä astun jälleen!
WERNER.
Ma vierahia huoneesenne tuon.
Kun huomispäivä koittaa, kanunat
Jo vastatuksin jyskää Lapualla,
Ja seutu, missä seisoi kehtomme,
Saa nähdä, kuinka Suomen kansa uljas
Eest' isänmaansa taistelee, ja kuinka
Se tottunut on voittamaan tai kuoleen. --
Ma tiedän, Katri, että suojan suotte
Nyt paronille, ryökynälle, kunnes
On päästy vaarasta.
KATRI.
Sen herra hyvä,
Teen mielelläni. -- Herra paroni,
Tänn' kammarihin astukaatte. Tehkäät
Niin hyvin, herrasväki.
Avaa oikeanpuolisen oven, jonka kautta kaikki muut, paitsi
Anna, menevät sisälle.
Kolmas Kohtaus.
ANNA.
Hän on täällä!
Oi onnea! -- Ma hänen silmäänsä,
Mi uljuutta ja hurskautta loistaa,
Oon katsellut ja kuullut ääntänsä,
Mi syömen niinkuin kielisoittimen
Saa tuhat sävelettä kaikumaan. --
Oi, miks' en hänen rinnallensa pääse,
Ett' nähdä voisin, kuinka ilomielin
Hän vaaraa, kuolemata vastaan käy?
Tok' -- aatteissani häntä seuraella
Ma saan ja rukoillessa häntä luonnella.
Katsoo ulos ikkunasta.
On täynnä sydämeni! syleillä
Teit' lehdot, kukkaset ma tahtoisin,
Kun hohdossanne riemuitsette tuolla!...
Vaan minkä näänkin?... Miehen hiipivän
Tuoll' aitaa pitkin...
Anna jää ikkunalle tarkastelemaan ja sisääntulevat
eivät huomaa häntä.
Neljäs Kohtaus.
ANNA. Luutnantti Werner. Maria.
WERNER, huutaa huoneesen.
Hyvästi nyt jää!
MARIA.
Se lapsellista olkoon, jos niin tahdot,
Nää kukat kanna toki tappelussa.
Tarjoo hänelle kukkasia.
Ne maasta, jonka eestä taistelette,
On syntyneet, ja varmaan suojaavat
Ne kasvattaja-äidillensä henkes.
Nyt lähde, urho, taisteluun ja voittoon!
WERNER.
Sull' kiitos, neito nuori! Povessani
Ne kätken tarkoin, ja jos väsyneenä
Ma kasvattaja-äidin helmaan uuvun,
Ne toistavat mun urhollisna olleen.
Suutelee kukkasia.
Sun eestäs, isänmaamme eestä aina!
MARIA.
Voi hyvin!
Hän lähtee ulos oikeanpuolisesta sivu-ovesta.
Werner viipyy ajatuksiin vaipuneena.
Viides Kohtaus.
Luutnantti Werner. Anna.
ANNA, lähestyy Werneriä hiljaa ja silmät maassa.
Hyvästi nyt, herra Gustav!
WERNER.
Kah, Anna, siekö täällä? -- Tuskin vielä
Me kohdattiin, kun erota jo täytyy.
Mull' paljon, paljon ois sull' lausumista,
Sun hiljahengellesi uskomista.
Ma tien, ett' veljenä sa mua lemmit.
Sun syömes vastausta tietäis pulmiin,
Joit' aatellen en jaksa selvittää.
Vaan velvollisuus kutsuu, pois mun täytyy.
ANNA.
Oi, Herran haltuun! -- Annaa muistakaatte!
WERNER.
Sen Anna hyvä, teen ma ainiaan!
Kun loppuu taistelu, me kohdataan.
ANNA.
Niin, niin, kun loppuu, ... loppuu taistelu.
Werner menee.
Kuudes Kohtaus.
ANNA.
Oi äiti!... Tuskaa ei niin raskasta
Ja suurta, jot'ei lempi tuottaa taida. --
Ah, oitis ennustukses toteentuikin!
Oi taivas, kuinka sydämeni rikkoi.
Ett' vihapäissä tuota rankaiset?
Se syntiäkö oil, kun mielin puhtain
Se lempivässä sydämessä etsi
Vaan autuuttas? -- Ah, sääntöjäs en keksi --
Kenties oil lempi mulla liian lämmin,
Kenties ett' häntä ennen sua lemmin,
Ja että kateissas mun temmasit
Pois hänen rinnoiltaan. -- Oi kaikkivalta!
Sa lemmen lempi, kuinka hennoitkin
Sen tehdä? -- Katso sua hänessä
Ja kaikissa ma etsein!...
... Vaan miks' voitin?
Mit' onkin lempeni, ett' niin se puhkuu,
Mi valta, sydän tyytymätöin, sulla
On kaikki kiistää, mitään antamatta? --
Tok' voiko antaa enemmän kuin lemmen,
Kuin itsensä ja henkensä? -- Ei, ei!
Vaan voipa antaa elon, onnen, riemun
Ja kaikki, mitään -- mitään vaatimatta.
On kyllä herttaista, kun onni koittaa,
Kun lemmen lempehen saa vaihettaa,
Vaan luopumuksellakin taivas on,
Tuo uljuutensa kärsimään ja kuoleen. --
Jäähyvästi nyt, mieli-unelmat,
Mun, tyttöraukan, vuosikumppanit!
Jäähyvästi, te leikkisiskot hellät,
Me emme toisiamme koskaan nää!
Lähtee ulos vasemmalle.
Seitsemäs Kohtaus.
Paroni Pantzarsköld. Maria.
MARIA.
Sun täytyy, isä, mua kuulla vielä!
Oi, voitko rukousta tuota estää?
Jos sua taivuttaa en taidakkaan,
On mulla tok' se lohdutus, ett' kaikki
Ma koitin, ennenkuin ma kaikki heitin.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Vaikk' tiedänkin, ett' sydämeeni polttaa
Jok' ainoo sana niinkuin saastapilkku,
Mi vaakunahan syöpyy, lausu, lapsi,
Ma kuulen; mutta älä toivokkaan,
Ett' lemmen tähden kunnian ma uhraan.
MARIA.
No, minkä kunniaksi kutsut sitte?
Tuo vanha korkonimi, muurina
Mi meitä ihmisistä eroittaa
Ja syömen vapautta, jonka luonto
Meill' neuvoo, kahlehena painaa vaan,
Se onko kunnias? Tuo sukutaulu,
Jon hohde ajan uuden loisteessa
Kuin varjo vaalistuu, se armos onko? --
Kuin? Onko ruusu ruusun nimen tähden
Sen aatelisempi kuin liljakaan?
Tai voiko ruusu peri-juurtansa
Sen vuoksi kerskaella, että
Sen piikit Vapahtajan päätä raasti?
Ei, ruusu, niinkuin lilja, molemmat,
Jos uljailevat suurten puistoissa
Tai korven mättähällä kasvavat,
On ruusu ja on lilja vaan, ja armon
Ne saavat salaisesta hengestään,
Mi kauneuden suo ja tuoksun antaa.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Sun mieles, lapsi, kukkain kesken leijaa!
Sa harkita et voi, min maksaa, koska
On suvun, nimen eestä vastaamista.
Mit' oisin, hohtehella kunnian
Ja urhoudella ja urostöillä
Jos isät suuret ei ois toimineet,
Ja nimellään, jon jälkeisille soivat,
Heill' henkensä ja uljuutensa suoneet?
Se päivä, mi tän rungon suuren suojaa,
Se maa, mi nesteet tuoreet sille antaa,
On nimi, perijuuri, sukukanta.
On täysi aateluus vaan veren suoma,
Ja joukon sankari ei tuota voita.
Käy laskemaan luo joukon alhaisen,
Käy sukus unhoittaan, niin unhoitat
Myös luodun kunnon, saadun aatelin:
Kun veres saastuu, sielus saastuu myös.
Katri tulee huomaamatta sisälle ja kuulee lopun haastelusta.
MARIA.
Sa esi-isäin kunniata kerskaat,
Ja voimaa, jonka syntyessäs voitit,
Ja kuntoa, jon veren kanssa sait!
Vaan tuo, ku outona ja nimetöinnä
Käy kunniaa ja rakkautta voittaan
Vaan nerollansa, miehuudellansa,
Ku aatelinsa hiellänsä ostaa,
Häll' eik' oo siihen valtaa niinkuin noilla,
Kut eläkkeenä esi-isäin töistä
Sen kantaa saavat? -- Oilko valta-isäs
Sen alhaisempi kuin ne muut, sen vuoksi,
Ett' nimeään ei perintönä saanut,
Vaan sai sen -- -- niin, miks' saikin, sit' en tiedä.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Sun lempi tuikentaa, vaan siihen oon
Jo tottunut. Sull' onko muuta haastaa?
MARIA.
Suo anteeks', isä! kiihko mua vietti.
On uljuutensa kullakin. Ma sua
Tok' lemmin hellästi, sen tiedät.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Siksi
Ma toivonkin, ett' tukahdutat lemmen,
Jot' en voi sallia.
MARIA.
En, sit' en jaksa!
Mun sydämeni Wernerin on aina,
Vaan kättäni en anna kellenkään.
Kahdeksas Kohtaus.
Paroni Pantzarsköld. Maria. Katri.
KATRI, itsekseen.
Oi taivas, etsiikö siis rankaistus
Jo rintoja, kut velasta ei tiedä?
Ei, puhua ma tahdon ... puhua
Mun täytyy, tuskat rinnastani poistaa.
Ääneen.
Mull' anteeks' suokaat! Hiukan puhumista
Mull' oisi, paroni.
MARIA.
Sill' aikaa käyn
Ma metsistössä vilpoittelemassa.
Hän menee.
Yhdeksäs Kohtaus.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Mi hällä mieli? Silmin empiväisin
Hän mua etsii.
KATRI.
Herra paroni,
Oil aika, toisin tuntehin kun tänne
Te saavuitte kuin nyt; se onko
Jo muistostanne mennyt?
PARONI PANTZARSKÖLD.
Olleet
Nyt jättäkäämme; ällös koske haavoin,
Jotk' aika lääkinnyt jo on.
KATRI.
Niin luulin,
Mut lääkinnyt se on, vaan repiäkseen
Ne auki taas.
PARONI PANTZARSKÖLD.
No, mitä tarkoitat
Ja mitä toivot?
KATRI.
Toivo ainoa,
Jon kannan vielä, on, ett' rauhassa
Ma pääni saisin hautaan laskea.
Vaan kiireelleni pilvet raskaat yhtyy,
Ja kohta, pelkään, nuoli iskee maahan.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Mit' onkin, joka mieltäs säikyttää,
Ja syömes hirmu-unelmilla täyttää?
KATRI.
Se lempi on! -- Mun tuota pelkäämään
On elo kyyneleinen neuvonut. --
Ma kuulin äsken, kuinka kolkosti
Te tytärtänne lempimästä häntä,
Joll' sydämensä antoi, kielsitte.
Ois verellenne saastutukseksi
Se yhdistys...
PARONI PANTZARSKÖLD.
Siit' ei nyt enempää!
No, tuota pelkäsitkö?
KATRI.
Mullakin
On tytär, Annani, Sen sydämessä
On sama rakkaus ja hänkin hehkuu,
Kuin tyttärenne, samaa esinettä.
Vaan lapsi raukka, hän ei rakkautta
Saa jällehen! hän köyhä, halpa on,
Ja ei voi kilvoitella ruusun kanssa,
Mi saleissanne kasvatusta sai.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Vaan ehkä Werner muuttaa mielensä.
KATRI.
Ja jospa niinkin, eikö siitä veri,
Mi Annan suoniloissa juoksee, veri,
Jon omaksenne tiette, saastuisi?
PARONI PANTZARSKÖLD.
Hän suurta nimeäin ei kanna, jonka...
KATRI.
Hält' turhuutenne, rikoksenne ryösti,
Vaan jot' ei itse suinkaan tuhlannut.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Tuon vanhan virren tunnen. -- Tarpeeksi
Jo hulluudesta maksoin nuoruuden.
KATRI.
Ei tarpeeks' vielä! Joka rikoksella
On sattumassa viekas ystävä,
Ku rankaistusta johtaa suojahamme. --
On vuotta vailla kaksikymmentä
Siit', jonka teille kertoa nyt tahdon. --
Te Tukholmahan matkasitte silloin,
Oil puolisonne joku viikko sitte
Teill' lapsen, tyttäreisen antanut. --
Vaan hyljättynä, kyyneleissä mie
Tääll' töllissäni tuudittelin lasta,
Myös tyttöstä, kuun kahden vanhaa vaan,
Ja tuokin teidän oil. -- Ah, katkeraa
Oil aateskella osaa kummankin! --
Se kauhea oil aika! -- Jumalanko
Oil rankaistusta -- Provastilta kerta
Kun palasin, ma illan hämärässä
Näin lieskan metsän yllä nousevan.
Oil kartanonne valkeassa. Sinne
Ma kiiruhdin ja hengen kaupalla
Sain lapsen korjatuks', sen tänne toin.
PARONI PANTZARSKÖLD.
No?
KATRI.
Puolisonne kuoli kohta jälkeen.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Tuon tiedän kaikki.
KATRI.
Sit' ei kuitenkaan,
Ett' töllin tyttö nimeänne kantaa.
Kun hän, ku kulta-saliloissa syntyi.
On nimetöinnä noussut töllissä;
Ett' sormellani onnen armaat vaihdoin.
Se raiska, jonka rikoksenne määräs
Vaan murheesen, nyt loistehessa kukkii,
Kun hän, jon kätkyellä onni istui,
Sai kurjuutta ja vaivaa osaksensa.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Ei, tuot' en usko, koitella vaan tahdot?...
KATRI.
Kun kuolo suojaa vanhaa kolkuttaa,
Ja tunto kiusaantunut rauhaa toivoo,
Ei valhetella.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Kurja, kostaa tahdon!
Kymmenes Kohtaus.
Edelliset. Anna.
ANNA, syöksee kalveana sisälle.
Voi, äiti! -- paroni! Voi, auta ... auta!
Kaks' rosvoa, kaks' miestä äsken juuri...
Oi Mariamme ... metsään laahattiin.
Oi, auta ... auta!
Lankee hermotoinna paronin kainaloihin.
KATRI, osoittaen taivasta.
Tuoll' on kostaja.
Toisen näytöksen loppu.