Kahdeksas Kohtaus.
LUUTNANTTI WERNER.
Ma lapsuuteni paikat näen taas!
Kun viimen näihin huoneisin ma astuin,
Oil sydän täynnä, elo tuntui mulle
Kuin aamu valkoinen ja rauhakas,
Sill' toivo mulle lauloi kunniaa
Ja onnea, ja murhe outo oil. --
Tuoll' istui vanhus! -- Tuolta ikkunalta
Mull' silmä Maarian loi tervehdystä.
Ma sotaan olin lähdössä, ma pyysin
Sen kättä, jonka sydämen jo sain. --
Vaan synkkä pilvi silloin ohimoille
Nous' vanhuksen, ja silmä tulta iski.
Niin kaikki murtui, minkä toivo loi,
Ja unet ihanaiset haihtuivat
Kuin kukkain varjot veestä aaltovasta,
Ja murhe tuil ja ystäväksi jäi.
Vaan onnea en herjaa, tietäni
Ma suoraan käyn; ken elon voittaa tahtoo,
Sen luopumukseen valmis olla täytyy.
Yhdeksäs Kohtaus.
Luutnantti Werner. Paroni Pantzarsköld. Maria.
PARONI PANTZARSKÖLD.
No terve, luutnantti Werner! Hauskaa on,
Ett' voimissanne ootte. Kuinka saamme
Niin äkki-arvaaamatta teidän nähdä?
WERNER.
Rajevskin kanssa otteluhun luotuu
Nyt Adlercreutzin alla joukkomme.
On kuuma verilöyly tarjona,
Ja melskehessä ei käy arvaaminen,
Mit vaarat kotoanne uhkaavat.
Teill' viittausta antamaan ma riensin.
MARIA.
Oi, taivas! urhojamme suojele!
PARONI PANTZARSKÖLD.
Vai niin, on mieli tappelua koittaa?
No, kuinka sotajoukon on, ja mitä
Nyt toivotaan?
WERNER.
Min velvollisuus vaatii,
Sen uljahasti tehdään, tietäen,
Ett' Herra onnen, elon mittelee.
On kyllä urho moni kaatununna,
Vaan josko kuolo käden puututti,
Jos kohta sydän sykkimästä lakkas,
On henki kumppaneissa virkeillä,
Ja kädet terveet kaksoisvoiman saavat
Ja kaksoistarmon rinnat lämpimät.
On haavat tuoreet monen vaattehissa
Jo loistamassa, leipää, vettä maan
Saa urho ruuvaksensa useasti,
Vaan ei hän moiti, arpiaan hän silmää,
Ja niinkuin äiti lapsen eestä ruokaa
Ja unta hylkää ilomiellä, niin
Hän nälkää kärsii, kallis isänmaa
Kun syömen rikkaan lemmen hältä sai.
Ei löydy vaaraa, vaivaa, jot'ei voita
Tää kansa miesten mointen johdolla
Kuin Sandels, Cronstedt, Adlercreutz ja Döbeln.
MARIA.
Ja niitten kaikkein, jotka yksin mielin
Kuin muuri isänmaata suojaavat.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Niin, surko joukkoa niin urhokasta,
Ja surko myös, ett' johdatusta puuttuu. --
No, valmistellaan tappeluhun siis,
Rajevski taakse lyödä tahdotaan?
WERNER.
Niin käsky onpi. Joukot melkoiset
Jo seisoo vastakkaisin, paljon verta
Ja vastarintaa vahvaa ootetaan.
Ois vakaisinta siis, ett' aikanansa
Nyt toimiin ryhtyisitte, paroni,
Niin ettei sodan ruoska teihin koskis!
PARONI PANTZARSKÖLD.
Ma velallisna, herra luutnantti,
Oon hyvyydestänne. -- Mi meidän kesken
On sattunut, ei suosiota anna
Mun oottaa juuri...
WERNER.
Mieltä vilpitöintä
Te älkäät halveksiko, paroni.
On kyllä tuikka ylpeytenne
Mult' ihanimman toivon ryöstänyt,
On kyllä onnen puuska, kädestänne
Mi mua kohtas, syöntä kirpaissut,
Vaan kurja vaino kiitostunnetta
Ei rinnastani murtaa taida koskaan. --
On kyllä kovaa, toinen toisistansa
Kun syömet lempiväiset temmataan,
Vaan taivas yksin tuomitkoon, en mie.
Ain' isän käskyllä, jos kuinka tuikka
Se olkoon, esikoisen-oikeus
On tyttäreltä uhrausta saaha. --
Vaan aika joutuu, kalleutenne,
Ja paperinne kootkaat, paroni.
Ma teidän sitte turvapaikkaan saatan,
Miss' melskeen loppua te oottaa voitte.
PARONI PANTZARSKÖLD, hetken mietittyänsä.
No, tahdon, herra, teitä seurata,
Jos kohta vaara eihän tullekkaan
Niin suureksi, kuin ennakolta luullaan;
Sa, Maria, nyt matkaan sääli myös!
Paroni Pantzarsköld lähtee oikeanpuolisesta ovesta. Maria
lähenee vasenpuolista ovea, mutta seisahtaa hetkeksi ja
katselee taaksensa luutnantti Werneriä, joka seisoo syviin
ajatuksiin vaipuneena.
Kymmenes Kohtaus.
Luutnantti Werner. Maria.
MARIA, lähenee taas Werneriä.
Oi, Gustav kallis! Anna kerta vielä
Mun korvahani lempi-äänes soida,
Ett' sydän autuaana sykkis taas! --
On aikaa sitte kun sun viimen näin,
Ja muotos kyyneleet ja varjos multa.
Nyt seisot tässä taas niin kauniina,
Niin vahvana ja suurena, ett' muoto,
Jon kaipuu laati, vaalistuu kuin yö,
Kun koitar pilvet purppuroitsee taas.
Ah, onko lempes yhtä hellä vielä?
Kun seppeleellään viittaa kunnia,
Ma aattelin, ja uusin ihantein
Ain' urhokasta vaara viehättää;
Kun elon mahdit suuret selkeämmin
Ja uhkeammin ilmestyvät hälle,
Kas, silloin Maria, ku muut' ei taida
Ja muut' ei tiedä myös kuin lempiä,
Käy syrjempähän vaan. -- Oi, anna mulle
Jok' soppi pieni rinnassasi jäädä,
Ja autuas ma oon ja ylpeä!
WERNER.
Niin, oikeassa ootkin! -- Syrjään lempi
Jo mailman telmehessä sysääntyi.
Oi, isänmaata leimui tunto tuo,
Mi sua huokaellen ennen hehkui,
Oi, kunniaa vaan mietiskeli mieli,
Mi sua yksin haavahteli muinoin,
Ja silmähän, mi sua katsoi vaan,
Tuil kuolo, vaarat uudet taukoomatta;
Niin yksinäiseen rinnan soppehen
Jo lempi huokaellen luikahti.
Vaan soppi tuo oil sydän lämpöinen. --
Mit' oisi järki, taivaan lahja kallis,
Mi ruumiin raajat kaikki vilpastaa,
Jos sydän ikilevotoinna sille
Ei lainais henkeä?... Mit' elo oisi,
Jos suonet, kuinka vainen nousevatkin
Ja laskevat, ei juoksis piilosta,
Jonn' lempi kätkyi, uhkuvaisena,
Ja sinne jällen uunna kiiruhtais? --
Vaan malttakaamme! -- Aattehet ja tunteet
Jo kääntäkäämme, ettei luopumus
Käy ylön määrin katkeraksi sitte.
MARIA.
Ei, Gustav kulta, pitkä kaipuu salli
Mun, raiskan, rinnastani huovata!
Oi, salli hetki ainokainen vielä
Mun onnellisna olla, sua nähdä!
Sitt' tulkohonpa tuskat tuimimmat
Jo myrkkyhampain syöntä kalvamaan,
Ma valittaa en tahdo, marttyrina
Käyn kiusaajia vastaan naurusuulla.
WERNER.
Muut' ei oo kiusaajata, Maria,
Jot' ihmissydän kammokoon, pait tuska,
Jon velvollisuus laiminlyöty tuottaa.
Kas, murhe itse, vaikka synkeät
On kasvot sillä, hellän sydämen
Tok' kätkee rinnassansa rikkahassa. --
Vaan hetket rientävät! Mun lähteä
Jo täytyy, minne velvollisuus kutsuu.
MARIA.
Ja vaara oottelee. Oi kauheata,
Ett' ero taas on edessämme, että
Kenties ei koskaan toisiamme nähdä!
Oi taivas!
Kätkee kasvonsa hänen rintaansa vasten. Werner kumartuu
ja suutelee hiljaa hänen päätänsä. Samassa tulee von Stöbern
perä-ovesta ja joutuu äänetöinnä kohtauksen loppua katselemaan.
WERNER.
Maamme joka laaksosta
Nyt nousee huokaus kuin sulta aivan;
Siell' sykkii syömet, kyyneleitä äidit
Ja vaimot vuodattaa ja morseimet.
Oi, raskasta on, sydän sydämestä
Kun riistetään, vaan isänmaamme oottaa,
Ja pyhempää ei oikeutta oo.
MARIA. Nousee Wernerin rinnalta ja lankee kädet ristissä polvillensa.
Oi isänmaamme! suoja armas, kaunis!
Ma halpa oon, on heikot voimat mulla,
Ja taisteluun en eestäs käydä voi;
Vaan mik' on kallihinta maalimassa,
Min herttaisinta sydän täällä sai,
Sen annan sulle!...
Nousee taas seisoalle.
Herran haltuun jää!
Ma valittaa en tahdo, kunnialla
Jos Gustav isänmaamme eestä kaatuu!
Lähtee ulos vasemmalle.
WERNER.
Ja iloisna hän kaatuu niinkuin lapsi,
Ku leikkilöistä äidin helmaan uupuu.
Lähtee ulos oikealle.
Yhdestoista Kohtaus.
KAPTEINI VON STÖBERN.
Mit' oon ma nähnyt, rinnassain mi liikkuu?
Se kammo oilko, joka syöntä koski,
Niin että mielen joutsi löyhistyi,
Ja sanan nuolet huuliloille hyytyi?
Se kosto oilko, joka silmän vietti
Kuin hurmoksissa kohtausta katsoon,
Jon tuntehet ja hengityksenkin
Ois myrkyks' muuttaa pitänyt ja kalvan
Mull' käteen panna? -- Halveksittuna
Ja hyljättynä hurjan lailla vielä
Täss' katselenkin toisen voitonjuhlaa,
Mi häpeään mun itse uuvuttaa
Ja saaliin ihanimman multa vie,
Jon eestä joskus taisteluhun ryhdyin. --
Ei, poijes rinnastani, vienot tunteet!
Te haaveksiaa peijatkaatte vaan!
Ma nähdä tahdon, eikö kohdakkoin
Tuo urhous, tuo vahva, hellä lempi
Jo koston eessä horju, lankee maahan!
Menee.
Ensimäisen näytöksen loppu.