Teateri näyttää leiriä Lapuan Isonkylän vaiheella. Avoin paikka
huoneitten välissä, vapaalla näkö-alalla perään päin. Yksi
vasemmanpuolisista huoneista on lipuilla ja kiväreillä juhlallisesti
koristettu. Porin rykmentin sotamiehiä kulkee aika välistä näyttämön
ylitse.
Ensimmäinen Kohtaus.
KAPTEINI VON STÖBERN.
Te, hourut, kiistätte, ett' maalimassa
Ei riemua, ei nautintoa löydy,
Joll' tunnon rauha ei oo lähteenä. --
Ah, poskin vaalein, syömin kehnoin juokaat
Vaan ma'utointa vettä lähteestänne...
Se janoani polttavaa ei tyynnä.
Ma viinan tien, mi veren kiihdyttää
Viel' enemmän kuin viinamarjan nesteet,
Ett' riemuiten se virtaa sydämeeni
Ja aatoksiini nostaa tulta, jotta
Ne raudan sulaavat; sen kuurnitsia
On koston henki. Kainoisella käillä
Ja poskin hehkuvaisin rakkaus
Mull' maljan tarjoo. Syvään juoda tahdon,
Ett' maa ja taivas pyörii hilpeästi
Mun ympärilläni tähtein hohteella,
Kut nähdä saavat, kuinka autuasna
Ma vaivun helmaan, jonka eestä kanssas,
Oi mailma, kuollakseni taistelin.
Niin, syvään juoda tahdon, kunnes uuvun!
Ma tien, ett' siitä nukkuu raskaasti!
Toinen Kohtaus.
Kapteini von Stöbern. Eräs sotamies.
SOTAMIES.
Herr' kapteini!
VON STÖBERN.
No, vihdoinkin oot täällä. --
Sun pirun luulin vieneen, vanha lukki. --
SOTAMIES.
Hän herkkupalat säästää viimeiseksi.
Teill' pitkää eloa!
VON STÖBERN.
No, onko sulla
Nyt paperi, jon tuoda sinun käskin?
SOTAMIES.
Täss' on se kapteini!
Antaa kirjelipun.
VON STÖBERN, luettuansa paperin.
Niin, oikein! -- Äh!
Kuin ukon-nuoli kostoni nyt iskee.
No, eikö vieras, jonka tiedät, muuta
Sull' lausunut?
SOTAMIES.
Hän käski tervehtää,
Ett' yöllä, yhdeltä, miss' ennenkin,
Hän teitä odottaa, sen saadaksensa,
Jon kapteini on luvannut.
VON STÖBERN.
No, hyvä!
Tän kirjelipun viet nyt tupahan,
Antaa hänelle kirjelipun.
Ja tiedät, sinne metsään. Tiedustele,
Miks' vanki tuosta muuttuu; joudu sitte
Taas tänne siitä kertomahan. Katso,
Ett' Halonen, se retkale, ei ryyppää.
Kas tässä, veitikka, on rahaa. -- Joudu!
SOTAMIES. Pudistaa rahoja.
Hoi, moisia mar kelpaa kilistellä,
Kun...
Helkyttää rahoja korvansa edessä.
Saatana kuin soivat kauniilta!
Menee.
Kolmas Kohtaus.
KAPTEINI VON STÖBERN.
Ma onnen lankoihin oon rohkeasti
Nyt tarttunut; vaan hiukan tempausta,
Ja tapaukset mullin mallin käännän,
Ett' kammoksuen luullaan henkien
Tääll' riivaamaan; ma, mahdit julmat, teitä
Oon nostanunna mua palveleen.
Nyt nöyrtykäätte, herranne ma oon!
Kun tappelussa kuolon, vaarain kesken
Ma seisoin, kuulat kaikkialla viuhui,
Ja huudot, huokaukset, trummun kuulin,
Ja kaatuneitten haavat verta ruiskui,
Oil silloin tyyntä, rauhallista täällä. --
Ma luulen toivoneeni, että kuula
Ois sydämeeni sattunut ja hiljaa
Ma oisin nukkunut...
... Ei, onneni
Ei viel' oo täynnä! nautita ma tahdon! -- -- --
Mun juhlahan, jon valmistavat täällä,
On osakkaaksi koitettava. -- Varmaan
Jo koolle tullaan. -- Tahdon käydä sisään.
Menee vasenpuoliseen huoneesen.
Neljäs Kohtaus.
Rapp ja kolme sotamiestä, tulevat vasenpuolisesta huoneesta, tuoden
pöydän ja maljan sekä klaseilla varustetun tarjoimen, jotka kaikki
asetetaan vasemmalle puolen näyttämöä.
ENSIMMÄINEN SOTAMIES.
Tääll' lysti leikki tänään saadaan, luulen.
RAPP.
No, oilko ikävää sun mielestäs
Sitt' eilen? -- Eikö kelvannut se hyppy!
Ne kestit oilko huononlaiset, veikko?
ENSIMMÄINEN SOTAMIES.
Ei, aika ryypyt annettiin ja saatiin.
Ma luulen, että vieraat hetken aikaa
Ne päässään tuntevat.
TOINEN SOTAMIES.
Niin luulen miekin.
KOLMAS SOTAMIES.
Kun pääsee tappeluun, kas silloin juhlat.
Its' kapteini, ku kiukkuinen on aina
Ja noituu, pauhaa, selkäsaunat antaa,
Oil tänään silmistänsä lauhkea
Ja lausui: tässä plootu, viinaa maista,
Vaan kestä myöskin -- -- muutoin selkään oitis!
TOINEN SOTAMIES.
Niin sotilaana kyllä kelpais olla,
Jos vaan niin paljon tiuskuja ei saisi.
RAPP.
Ei uljas sotamiesi tiuskinnasta
Oo milläskään, ei järkähdä, ei pelkää
Ees itse pirua, niin lausuu Pilkka.
ENSIMMÄINEN SOTAMIES.
Tuo korpraali?
RAPP.
Niin, Hurtti, juuri hän.
Laulaa.
Ken korpraalia eikö tie
Tuoll' Malmin miehissä?
Hän pituudessa voiton vie
Ja sotaryhdissä?
Hän astunnalta tunnetaan,
Käy hattu korvalla,
Ja Pilkaks' äijä kutsutaan,
Vaan ei oo pilkkana.
Kun poikiansa katsoo vaan,
Kuin puut ne seisovat;
Kun huutaa: eespäin, suorastaan
Kaikk' miehet marssivat
Kolm' sääntöä hän heille saa:
Ett' Herraa peljäkkööt,
Ett' tietäköhöt huutia,
Ett' oikein tähdätkööt.
Jos its' et, veikko, kavalla,
Ei Herra pettää tie.
On lysti leikki taistella,
Jos rauha, sota lie.
Oo miesi, jäykkä järkähtään,
Et nahkaas säästää saa!
Kun pirua et pelkääkkään,
Sa pelkäät Jumalaa.
Sa määräs tee, ei tahtoas,
Ja jollei auta muu,
Saat aika löylyn tunteas,
Pie tahti vaan ja suu!
Kun mieles laatii rynnistään,
Ett' seisot tingatta
Tok' alallasi yhtenään,
On tietää huutia!
Ken luikkuaan ei säästele,
Sen vieköön peijakas.
Sa verta, veikko, tuhlaile,
Ei ampuneuvojas!
Ja muista viime sääntöni:
Ett' pelkäät Jumalaa
Ja huudin tiet, se nähdäänki,
Jos taidat ampua.
Niin selvittääkin tekstiään
Hän hattu korvalla;
Ja vanha Pilkka, tiedetään,
Ei ookkaan pilkkana,
Sill' kenraalia julmempi
Hän onkin muodoltaan,
Ja korpraaliksi uljaaksi
Hän syystä kutsutaan.
ENSIMMÄINEN SOTAMIES.
Sa hilpeä oot, veikkoseni!
RAPP.
Itku
Ei auta varasta, ja vaurioista
Ei voivotus. Ma kuoliana oisin,
Jos henkeäin ei uljas luutnantt' Werner
Ois pelastanna. Ryssä painettinsa
Oil rinnalleni laskenut. Nyt onkin
Mull' syytä kaksi iloitella. Vaan
Tuoll' nään jo herrain tänne luotuvan.
Sotamiehet perääntyvät näyttämöltä.
Viides Kohtaus.
Joukko upsieria. Luutnantti Werner. Kapteini von Stöbern. Ovat
edellisen kohtauksen kestäessä tulleet ulos vasemmanpuolisesta
huoneesta, savutellen ja haastellen.
ENSIMMÄINEN UPSIERI.
No, herrat kuka puhujaksi ryhtyy?
TOINEN UPSIERI.
Niin, kenkä puhujaksi katsotaan,
Ken riemutunteittemme tulkiksi?
KOLMAS UPSIERI.
Ma soisin Wernerin; hän sydämensä
Ja suunsa lausuu puhtaaksi, vai kuinka?
USEAMMAT.
Niin, Werner, Werner!
WERNER.
Niinkuin tahdotte!
Ma valmis olen. Puhua on helppo,
Kun mieli tiedetään jo hiiskumatta.
Marssia soitetaan näyttämön takana.
Hän lähestyy.
ENSIMMÄINEN UPSIERI, kumppaneillensa.
Nyt oitis lauluun kiinni!
He sioittavat itsensä maljalla varustetun pöydän ääreen.
Kuudes Kohtaus.
Edelliset. Eversti von Döbeln, kahden vanhemman upsierin
seurassa. Marssi lakkaa, oitis kun von Döbeln tulee näkyviin,
ja upsierit yhdistyvät seuraavaa kööriä laulamaan.
Sankari, taisteluhun joka viedä
Meitiä taisit ja voittohon myös!
Terve nyt, urhokas, eestä sun työs!
Kiitollisuutemme äärtä ei tiedä,
Sun kunnias, voittos,
Ne kaikuvat loitos,
Ja kaihohon niitä ei Suomi siedä.
WERNER, astuu esiin klasi kädessä.
Herr' everstimme! Joukko hoitamanne,
Ku seppeleitä johdollanne saanut
On useasti, kantaa kauttani
Nyt kiitostansa, kunnioitustansa
Teill' laakerista, jonka uljuutenne
Taas eilen tuotti Porilaisille.
Te muistatte, kun Siikajoella
Te uljahasti huusitte: "ois mulla
Vaan uusmaalaisten pataljoona!" -- kuinka
Teill' vastauksen antoi tappelu,
Ja kunnon arvet antaa vieläkin.
Sen jälkeen meidät tuntea te saitte,
Me teidät myös ja teitä rakastaa.
Me ilomielin teitä seuraamme,
Minn' tappelussa johdatatte vaan! --
Me silmähänne, tyynnä, innokkaana
Mi vaaraa kohtelee, kaikk' katselemme,
Kuin purjehtia myrskyisenä yönä
Päin pohjan vankka tähtilöä kääntyy.
Oi tähti kirkas, loista kauvan, kauvan
Kuin isänmaamme pelastuksen toivo!
Kun tappelusta Lapualla vasta=
Päin mainitaan, me myöskin mainitaan,
Ja ensin sankari, ku meitä johti.
Hurrata Döbelnillemme!
KAIKKI.
Hurraata!
VON DÖBELN.
Ett' teihin, herrat, kuulua ma saan,
On mulle suurin kunnia, niin totta
Kuin kunniata korkeinta teill' annan!
Oon sotilas! -- Mi uljas nimitys,
Kun teiltä, teidän eestänne ja kera
Sen ansaitsen! -- Mult' ottakaatte vastaan
Nyt liikutetun syömen kiitosta. --
Ma yhtä pyydän: paikoille kun käytte,
Miss' voiton saimme, verta vuodatimme,
Ja kummun näätte, missä sotaveikko
On kätkettynä, kaipuun huokaus
Ja siunaus häll' antakaat; kuin urho
Hän kaatui, hiljaa haamut kunnian
On hänen tuhkiansa kaitsemassa.
Te ihmissyömen ja sen oikut tiette,
Sen horjuvaisuuden, kun esineitä
Se etsii tunteille, mit kestäviksi
Se luulee, vaan mit ennen pitkää haihtuu.
Niin kaikki muuttuu. -- Mutta varmaan tiedän,
Ja elämästä opitte sen itse,
Ett' yhteys, jon vaarat, tappelut
Ja kuolo sotamiesten kesken luo,
On heimolaisuus, jok' ei koskaan murru.
Ja yhtä kiinteä ja yhtä pyhä
On kiitollisuus, jonka teille vannon.
Me kallihimman eestä taistelemme.
Sen vuoksi helppo onkin taistella.
Niin totta kuin nyt teitä kaikkia
Ma kiitän uljuudesta, lujuudesta
Ja ystävyydestä, niin totta teitä
Myös jälkeisenne siunaa, kunnioittaa.
KAIKKI.
Hurraata Döbelnille! Eläköön!
VON DÖBELN.
Ma teitä kaikkia viel' kerta kiitän.
Kuin sankarit me tappelimme eilen,
Ja eestä kullan, onnen maallisen
En päivää tuota poijes antaisi.
ERÄS UPSIERI.
Sen päivän kunnia teill' lankeekin.
VON DÖBELN.
Ei, herra, tasan kaikille se lankee,
Ja siitä monta aikaa elääksemme
Jok' kestää.
Tarttuu klasiin.
Kaikkein urhollisten malja!
Niin Adlercreutzin, Cronstedtin kuin muitten,
Kut tehtävänsä miesnä täyttivät.
KAIKKI.
Niin, urhollisten malja! Eläkööt!
TOINEN UPSIERI.
Ja riemu, sopu maljan ääressä.
VON DÖBELN.
Oil kelpo tuuma, herrat! -- Tappelussa
Kun toissa päivänä on oltu, tilkka
Ei haita toisena.
VON STÖBERN, astuu von Döbelnin eteen.
Ma kyllä pelkään,
Ett' juhlan riemua ma häiritsen,
Vaan empiä en saa, kun viivytys
Vois turmaa tuottaa. Velvollisuus käskee,
Ja syömen siteet täytyy katketa.
VON DÖBELN.
Te, herra, tappelette paremmin
Kuin puhutte! No, asiaan! Mit' on
Siis tapahtunna?
VON STÖBERN.
Täällä, kumppanit,
On meidän keskellämme petturi.
USEAMMAT ÄÄNET.
On petturi?
VON DÖBELN.
Jos henkenne se maksais,
Ma toivon valhettelevanne vaan.
VON STÖBERN.
Sen itse mielelläni antaisin,
Jos voisin luulla valheen kertoneeni.
USEAMMAT ÄÄNET.
Se kurja?
VON STÖBERN.
Seisoo tuolla, kumppanit.
Osoittaa luutnantti Werneriä, joka hämmästyksissä
astuu taaksepäin. Yleinen äänettömyys.
Hän silmienne eessä vapisee,
Ja poski vaalas rikoksesta kertoo.
WERNER.
Ma kyllä vaalenenkin, kapteini,
Ja ensi kerran eläissäni, luulen!
Vaan enpä petoksesta, en rikoksesta.
Ma siitä vaalenen, ett' aivo terve
On voinut synnyttää ees aatoksen
Niin mustan vehkeen todenmoisuudesta.
VON STÖBERN, kurottaa von Döbelnille kirjeen.
Kas, tässä todistus!
VON DÖBELN.
No, onko piru
Jo mailman ohjat Herran käistä vienyt?
On mahdollista siis, ett' ihminen
Niin syvään itsensä voi alentaa,
Ett' itse syöksee ylönkatseen kuiluun,
Jost' ei oo pääsemystä konsanaan?
Saa varkahaksi, murhapolttajaksi,
Käy puhtautta riettahasti raiskaan,
Lyö kalpa oman isäs rintahan!
Siit' onkin rankaistusta, sovitusta,
Ja ajan verho mustana sen kätkee.
Vaan petturi ei rikostaan voi maksaa:
Hän isänmaan, hän äidin rintahan
Lyö kalvan, tuhat tuhansihin sattuu
Se isku -- -- -- polvesta ja polvehen
Käy koston raakuna, ja ajan verho,
Kuin taajaksi se poimutaankin, peittää
Ei taida veripilkkaa polttavaista,
Mi petturista kantaa todistusta.
Katselee kirjettä.
Mun täytyy uskoa ... ja toki...
Kahdelle sotamiehelle.
Miehet,
Te luutnantt' Wernerin nyt tyrmään viette,
Ja vartioitte vankia.
Menee. Kaikki muut katoovat myöskin vähitellen.
Seitsemäs Kohtaus.
Luutnantti Werner, vartioinensa. Rapp.
WERNER.
He käyvät!
Mun kaikki, kaikki oitis hyljäävät.
Ei löydy uljahissa yhtäkään,
Ku epäellä voisi hirmutyötä,
Jon nimeä jo vuoret kauhistuu.
Oi häpeää! -- Mi häijy kavaluus
On jaloimmatkin voinut villittää?
Min oudon rikoksen, oi taivas, oon
Ma tehnyt, jonka kauheasti nyt
Ma maksaa saan? Mun ootko hyljännynnä? --
Ei, tyynnä sydämeni sykkii vielä,
Ja vapaa vankeudessakin oon. --
Vaan kuitenkin, mik' onni mua kohtaa?
Oi Maria... Hän sydäntäni voiko
Myös epäillä? -- Hän voiko uskoa
Sen muistan juorun, jonka koonneet ovat.
RAPP, lähestyy.
Herr' luutnantti, jos lausua ma saan,
On kaikki tyyni pirun juonta vaan,
Ja vaikka perkele on viekas kyllä,
On Herra toki häntä viisaampi.
WERNER.
Oot rehti poika Rapp! -- Mun kohtaloni
Viel' Herra muuttanee. -- No, eespäin miehet.
Hän menee sotamiesten kanssa.
Kahdeksas Kohtaus.
RAPP.
Ei, sit' en koskaan päähäni ma saa,
Ett' uljas mies, kuin luutnantt' Werner, joka
Niin iloisesti silmiin katselee,
Vois vilpiskellä. Lempo vieköhön,
Se tott' ei oo, sen lausuu Pietar Rapp!
Hän eilen hengen mulle suojeli,
Ja tässä seison nyt kuin nahkapoika,
Jok' oikeaa ja vasenta ei tiedä,
Ja nään, kuin hältä viedään kunnia.
Ma voisin itkeä, jos auttais vaan,
Ett' moinen kehno raukka olla saatan!
Vaan vaiti! Nyt ma muistan, minkä isä
Mull' kertoi tuosta kapteinista, kun
Hän paronilla sairasti, Sen äijän
On silmät niinkuin haukan. -- Etten ennen
Tuot' aatellut! Se mies on kasvoistaan
Kuin mustalainen... Jospa voisin vaan!...
Yhdeksäs Kohtaus.
Rapp. Kapteini von Stöbern.
VON STÖBERN, lyöden Rappia olalle.
No, mitä täällä mietiskelet, poika?
Mua onko kenkään käynyt kysymässä?
RAPP.
Et, kapteini! -- Vaan teille vastataksein,
Ma itsekseni kummastelen vaan,
Miks' luutnantt' Werner tyrmään viskattiin.
VON STÖBERN.
Hän vihollisten liittoon käynyt on.
RAPP.
Vai niin, hän suuttunut on kaiketi,
Kuin moni muu, jo kohtaloomme kurjaan,
Kun jano, nälkä, vaarat uhkaa aina.
On maine, että venäläisten luona
Ei ookkaan hullumpaa, ett' keisari
Suo suojansa ja palkinnonkin niille,
Kut häneen liittyvät; sen monelta
Oon kuullunna ja senpä uskonkin.
VON STÖBERN.
Ma luulen melkein venäläisten puolle
Sun mieles laativan?
RAPP.
Ei täällä juuri
Oo erinäistä kaivattavaa mulla,
Vaan ennen kestää tahdon kuitenkin,
Kuin ... ehkä varsin hullun kaupan tehdä.
VON STÖBERN, itsekseen.
Tuo, luulen, voisi mulle hyödyks' olla,
Ja vaikealta juur' ei näytä voittaa.
Hän järkevä on mies ja reipas, nuori.
Ääneen.
Mi nimes on?
RAPP.
Oon Rapp!
VON STÖBERN.
Tän ehtoona
Tuut luokseni; mull' toimitus ois pieni
Sun tehdä, tuossa palkkas etukättä.
Antaa hänelle rahaa.
RAPP.
Suur' kiitosta! Oon valmis.
VON STÖBERN.
Seitsemältä.
Menee.
Kymmenes Kohtaus.
RAPP.
Ah, kettu! -- Kyllä tulla tahdon kai,
Vaan nähdä saadaan kumpi meistä ansaan
Käy kiinni. -- Rapp ei oo niin tyhmä juuri,
Kuin luulinkaan -- -- ja uljuutta ei puutu.
Kolmannen näytöksen loppu.