kulkiessaan tuttua tietä vankilasta kaupunkiin. Eikä se ollut yksistään
Souvari-Heikin tähden, vaan yhtä paljon ja ehkä enemmänkin vielä
tirehtörin tähden. Selvä oli, että se mies oli tästä lähin paatumistaan
paatuva, kun oli kerran tämän kynnyksen yli astunut.
Kaiken kiusan päälle, kun hän tuli sille kauniille paikalle, mistä koko
kaupunki näkyy, huomasi hän kauppatorilla äärettömän väkijoukon ja
arvasi että se oli sotaväen kevät-paraadi.
"Nuo ne vaan eivät haikaile!" ajatteli Helena harmissaan ja
läksi menemään väentulvaa kohden, jonka keskeltä näkyi kaukaa
sotamiesriveillä rajoitettu suuri tyhjä torineliö. Siellä rienteli
joukko ratsastajia, välkkyi kirjavia uniformuja ja häikäsevinä pisteinä
kiilui soittajain torvet.
Kun hän tuli perille tehtiin paraikaa jo paraadin loppua. Seurueensa
edessä istui kuumentunut kenraali vaahtoisen, pyörivän hevosen selässä,
ja kasvot punasina, kaulasuonet paisuksissa huusi komennushuutoja
remahtelevan musiikin alkaessa soida.
Jännittyneessä mielentilassa, kaikkien kasvot torille päin, tungeskeli
väkijoukko sotamiesrivien takana. Pienet katupojat pujottelivat esille.
Naiset kurottautuivat hattuinensa, esplanaadin keikarit keppinensä ja
sikarinensa, rantajätkät, palvelustytöt, puotilaiset rapuiltansa,
silmät torrollaan kuin naulattuina torin keskukseen.
Ja mihin ikinä Helena katsoi, oli hän yksin. Ja hän epäili omaa
itseänsä.
"Tuomitsenko minä maailmaa, tuomitsenko minä ihmisten iloa, heidän
pukujansa ja suoria rivejänsä, tuomitsenko minä heidän iloansa tässä
auringon paisteessa, koska minun on niin-niin paha olla. Varmaan minä
olen väärässä, koska noilla on ilo ja minulla on synkkyys."
Ja sen sijaan kuin muiden mukana ihailla kahdessa rivissä ohitse
kulkevaa kaartin komppaniaa, tuijotti Helena pitkin eturiviä, eikä
voinut siitä löytää mitään innostuttavaa, -- ei muuta kuin rivin
samoilla väreillä puettuja miehiä, -- neniä nenien vieressä
yhtämittaisessa jaksossa suoraan eteenpäin suunnattuina. Vielä
hän näki nousevat ja laskevat jäykistyneet jalat, jotka musiikin
tahtiin yhtaikaa kopsahtelivat maahan. Hävetti kauheasti tuo
aikamiesten mieletön yhtaikaisuus astelemisessa ja heidän typerä
riviksi-muuttumisensa.
Hävetti ja samalla repi sydäntä, sillä ne olivat miehiä, jotka hän
tunnusti viisaammiksi ja kykenevämmiksi ja voimakkaammiksi itseään ja
joiden johtoa paitsi hänen näytti olevan vaikea jopa melkein
mahdotonkin elää maailmassa.
Kuu rivi tuli ihan kohdalle, oli sen päässä pienenlainen lihavahko
luutnantti, joka näytti olevan erityisesti toimessaan. Hänen vasen
kätensä heilui semmoisella jäykistyneellä rytmillä, ruumiinsa pysyi
niin liikkumattomana, ja paljastettu miekkansa, hetken tullessa niin
taidokkaasti letkahti olalta jalkoihin, että Helena yhtäkkiä purskahti
nauramaan.
Peljästyen omaa nauruaan hän katsahti kohta ympärillensä, mutta ne
yleisöstä, jotka olivat huomanneet hänen naurunsa, tuijottivat häneen
kummastuneina, melkein niinkuin mielipuoleen, ja hän itsekin säikähti,
kun ei ollut ketään muuta, joka olisi nauranut; ja tuli samassa
hetkessä totiseksi.
Ihmisiä oli torilla niin paljon, että vaikka sotaväki jo oli marssinut
musiikkineen pois, oli kuitenkin vaikea päästä eteenpäin. Ja Helenaa
iletti tämä väkijoukko nyt niin, että hän, tahtomatta tunkeutua sen
läpi, meni tyhjälle poikkikadulle odottamaan.
"Virkaheitto!" -- ajatteli hän itsestänsä, siellä yksin kävellessään.
-- "Ja minä kun päinvastoin luulin saavani _hänet_ viralta! Ei; ei ole
koko maailmassa yhtään ainoata ihmistä, jota olisin saanut
ymmärtämään."
Viimeinen ranskantunti.
Kun hän sitten, väen jo hajottua, taas pääsi menemään kotiinpäin,
tapasi hän kasarmin ohitse kulkiessa Georgin, paraadiuniformussa
tulemassa kasarminportista.
-- Meillähän on vihdoin taas tunti tänään -- totta sinä muistat? --
sanoi Georg tervehdykseksi ja rupesi ilosena saattamaan Helenaa ylös
hänen kadulleen.
Helena muisti kyllä. Nuo kaksi väliviikkoa oli nyt kuluneet. Mutta ei
hän nyt ollut yhtään sillä tuulella, vaan kulki murjottaen hänen
vieressään, sanomatta mitään.
-- Mistä sinä oikeastaan tulet, Helena? -- kysyi Georg ja tahtoi ottaa
häntä kädestä, kuten tavallisesti.
-- Tulenpahan vaan, -- sanoi Helena eikä antanutkaan tällä kertaa
kättänsä Georgille.
Se tapahtui ensimäistä kertaa. Sillä muuten oli heidän välillään
muodostunut semmoinen tapa, että kun Georg ei tiennyt mitä Helena
ajattelee, tai epäili että Helenalla on joku suru, hän otti Helenan
kädestä ja rupesi silmiin katsoen utelemaan mikä hänen oli. Sattui myös
yhtä usein että he tervehdittyä tai hyvästijättäissä jäivät pitelemään
toistensa kädestä, kun Georgilla oli aina niin paljon sanottavaa
tavattaissa ja ennen eroomista. Mitäpä siinä oli erinomaista.
Piteleväthän luutnantit keskenänsäkin joskus siten toisiaan kädestä
tavatessa tai erotessa. Ja kyllä Helena hyvin ymmärsi Georgin sitä
tekevän ainoastaan siinä mielessä, että he nyt olivat tulleet ystäviksi
ja tovereiksi keskenään. Helena kuitenkin aina ensimäisenä veti kätensä
pois, sillä kun Georg oli jonkun aikaa pitänyt, sykähti Helenan sydän
aivan kuin todella ei olisi mitään väliaikaa kulunut siitä asti kuin he
Helenan kotikartanossa sulhasena ja morsiamena rakettien räiskyessä
tekivät viivytellen tuloa pimeän huoneen läpi balkongille, minne heitä
huudettiin.
Helena olisi myöskin sentähden mielellään tehnyt lopun koko tavasta,
mutta entä jos Georgissa olisi silloin herännyt epäluuloja ja se olisi
ruvennut arvaamaan, ettei Helena voinutkaan ottaa sitä _vaan_
toverilliselta kannalta!
Georgilla ei tietysti ollut mitään tämän laatuista estettä, ja
sentähden oli tuo toverillinen tapa hänellä juurtumistaan juurtunut,
eikä hän koskaan sitä unohtanut.
Paitsi nyt tällä kertaa, jolloin Helena ei ollenkaan antanut kättänsä
hänelle, vaan kulki kadunkulmaan asti itsepäisesti valjeten.
Siinä Helena pysähtyi ja aikoi ruveta sanomaan hyvästi, mutta ei voinut
enää pidättää katkeria harmin tunteitaan.
-- Että sinäkin sentään kehtaat olla upseerina! -- sanoi hän yhtäkkiä,
hermostuneesti polkaisten jalkaa katuun, ja purskahti itkemään.
Hän huomasi kohta kuinka tyhmästi tämä oli tehty, ja harmissaan pian
paineli nenäliinalla kyyneleet kuiviin.
Silloin hän näki Georgin äimistyneenä, silmät pyöreinä katsovan häneen.
Tuo Georgin kysyvä, puolipelästynyt katse oli Helenaa lapsuudesta
saakka aina miellyttänyt ja naurattanut. Eikä hän olisi aavistanut,
että se yhä vieläkin saattoi olla jäljellä Georgin muuten niin
miehistyneessä olennossa. Yhä enemmän hän katui sanojansa. Noin hän nyt
oli kadun kulmassa yhtäkkiä purkanut esille sen kysymyksen, jota he
mitä tarkimmalla huolella ja arkatuntoisuudella olivat uudistuneen
tuttavuutensa aikana koettaneet välttää koskettamasta!
Hän koetti sekottaa pois asiata.
-- Ah, minä olen niin väsyksissä tänään. Kuules, teillähän oli komea
paraadi -- oikein komea!
Mutta myöskin nämä sanat rupesivat häntä harmittamaan. Hän sanoi siis
vaan lyhyesti hyvästi, ja meni.
Niin väsyksissä hän oli, ettei tiennyt ruvetako ollenkaan päivällistä
syömään, kun tuli kotiin. Mutta emännöitsijä -- suuri unien uskoja ja
selittäjä -- oli täksi päiväksi valmistanut Helenalle mieliruokaa ja
kertoi nähneensä viime yönä unen, josta ennusti Helenalle tapahtuvan
suuren onnen -- suurimman mitä tässä maailmassa ihmiselle voi tapahtua.
Helena jo tiesi mitä onnea emännöitsijä pitää suurimpana. Mutta
emännöitsijän mieliksi hän kuitenkin söi, ja vasta syötyään huomasi,
että sekä mieliruoka että uni olivat vaan alkusoittoa aika usein
uudistuvaan pyyntöön päästä ulos koko vuorokaudeksi "sukulaisten luo".
"Johan minä ajattelinkin!" -- sanoi Helena itsekseen, puolileikillä
kohtaloansa nurkuen. -- "Mitäs onnea minulle voisi tapahtua, ei yhtään
mitään!"
Hän antoi emännöitsijän lähteä, meni itse omaan huoneeseensa, avasi
ikkunan, heittäysi sen luona olevalle leposohvalle ja nukkui kohta
sikeästi siihen.
Ja nukkui hämäriin asti, melkein siihen hetkeen, jolloin Georgin oli
tapana tulla.
Ulkona oli lämmin, hyvänhajuinen, täyteläs kevätilma, joka Helenan
nukkuessa oli ravinnut hänet hengellänsä. Läheisen bulevardin ja
pihapuistikkojen vastapuhjenneista lehdistä oli väkevä tuoksu täyttänyt
huoneen, tarttunut hänen vaatteihinsa ja hänen ihoonsakin imeytynyt.
Lapset juoksivat kadun yli kalkattaen ja nauraen ja perässään vetäen
jotain leikkikärriä. Siihen ratinaan Helena heräsi.
Hän hypähti virkeänä sohvalta, ja heti ensimäiseksi tuli ajatelleeksi
Georgia, jolle ilman mitään syytä oli päivällä ollut niin tyly.
"Mistä Georg sen tiesi, että minä sattumalta en ollut sillä tuulella!
Se on oikeastaan suuri vääryys tuo 'sillä ja ei sillä tuulella'.
Tavallisissa oloissa olisin -- häpeä sanoa -- ollut onnellinen että hän
ottaa taas minua kädestä. Mutta nyt se raukka aikoi, ja jo ojensi
kätensä, ja minä --"
Oli niin-niin sääli Georgia. Mutta kun Helena koetti ajatella eri
tapoja millä hän sen sovittaa, meni hän mielikuvituksessaan väkisinkin
kokonaan liikanaisiin ja luvattomiin hellyyksiin, ja hänen sydämmensä
sykki niin että kuului.
"Ei!" -- ajatteli Helena, riuhtaisten itsensä irti mielikuvituksesta
niinkuin tuhansia kertoja ennen. --"Tahdonko ja voinko minä siis
vapautua tuosta tunteesta vai en? Siinäpä se juuri on, etten
milloinkaan henno antaa itselleni selvää vastausta siihen. Minun tulee
ikävä, jos sanon: tahdon ja voin. Minä _voin_, mutta tahtoisin, etten
voisi. Niin se on. Ja siis minun _täytyy_ luopua näistä tunneista.
Minun täytyy hankkia itselleni kohta uutta työtä sen vankilan sijaan,
semmoista, joka kysyy kaikki voimani ja ajatukseni. Muuten tästä
todellakin tulee se, että Georg vielä huomaa --! Mutta nyt minä
kerrankin päätän, että tahdon, tahdon, tahdon'" --
Samassa, kun Helena näin rupesi hokemaan "tahdon, tahdon!", koputtaa
Georg ovelle.
Georg oli ensikertaa tullut itävaltalaisessa, mustassa kotinutussa.
jossa oli vähemmän sotilaallisuuden tuntomerkkejä kuin tavallisessa
uniformussa. Olikohan se rakas, rakas poika tehnyt sen todella Helenan
vuoksi!
Ja vaikka Helena oli juuri kaikin puolin varustautunut Georgia
vastaanottamaan, niin ihan huomaamatta huumautuu hänen mielensä
entisellä tavalla, ja vastoin kaikkia päätöksiään hän antaa tuonoisen
tylyyden sovittamiseksi Georgille kätensä niin lämpimästi, että Georg
ottaa sen vastaan molemmin käsin ja kiitollisuudesta painaa vielä
ikäänkuin sydäntänsä vasten.
-- Kuinka ihmeessä sinä pääsit sisälle soittamatta? -- kysyy Helena
kaikin tavoin koettaen vetää kättänsä Georgilta. -- Ah, se on totta, --
vastaa hän itse ja puhuu kuumeentapaisella kiireellä sekottaakseen pois
omat tunteensa, -- ovi jäi emännöitsijän jälkeen kiinni panematta. Ja
arvaappas minä olen täällä nyt ihan yksin; ei ole elävää sielua koko
talossa. -- Mutta miksi sinä olet hengästynyt, Georg?
Georg sanoi, että hän oli hengästynyt varmaan rappusissa tullessaan, ja
päästäen Helenan käden hän istuutui pöydän ääreen, missä he
tavallisesti lukivat. Helena aikoi ensin istua sohvalle ja antaa
Georgin istua yksin pöydän ääressä. Mutta Georg oli toisella kädellään
jo ottanut tuolin seinän luota ja asettanut viereensä Helenan varalle.
Helena koetteli sentähden muuten viivytellä, ja rupesi muka lamppua
järjestelemään.
-- Mitä sinä siellä teet? -- kysyi Georg.
-- Luuletko että vielä näemme ilman lamppua? -- sanoi Helena. Hän
ajatteli, että lampun valossa Georg ehkä huomaa levottomuuden hänen
kasvoissansa.
-- Näkee, näkee, tässä näkee mainiosti -- vakuutti Georg.
-- Ah, mitä minä olen unohtanut! -- huudahti Helena. -- Nythän on
emännöitsijä poissa, ja kuinka minä saan sinulle teetä?
-- Ei sitä ollenkaan tarvita. Tule nyt vaan tänne.
-- Tietysti tarvitaan. Minä menen itse laittamaan teekyökin tulelle. Se
on pian valmis.
-- Jaha, sitten minä tulen auttamaan.
Ei koskaan ollut Helena vielä ollut siihen määrin tunteensa valtaamana
kuin tällä kertaa. Mitä he siellä kyökissä toisilleen sanoivatkaan ja
vastasivat, sitä ei hän tiennyt eikä ymmärtänyt. Kovalla äänellä ja
jonkinlaisella tarpeettomalla kiireellä he vaan rupesivat siellä
puhumaan hiilistä ja tulitikuista ja puuhasivat hyvän aikaa ilman
mitään tuloksia. Georg sotki eikä auttanut oikeastaan mitään. Vasta kun
Helena rupesi käsin ottamaan uunista hiiliä, tarttui Georg todella
toimeen ja erinomaisella sukkeluudella sytytti hiilet teekyökin
torveen.
-- Kas. mistä sinä olet tuon konstin oppinut? -- kysyi Helena.
Georg vastasi polviltaan maasta, missä sytytteli teekyökkiä, että kyllä
sitä saa leirissä yhtä ja toista oppia.
Ja katsahtaen ylös Helenaan, lisäsi naurahtaen, ikäänkuin vastaukseksi
siihen, mitä Helena oli hänelle päivällä sanonut:
-- Josta näet, että on sillä sotilasammatillakin sentään puolensa.
Näistä sanoista oli Helena Georgille suuresti kiitollinen, sillä
niinkuin taikavoiman kautta ne vapauttivat Helenan siitä tunteen
lumouksesta, jossa hän koko ajan oli ollut, Georg oli äkkiarvaamatta
koskettanut tuota tarkasti vältettyä kysymystä ja tuonut Helenan
ajatukset selville vesille. Tarkoittiko Georg siis todella ruveta
väittämään hänen kanssaan sotilasurasta? Se oli mahdotonta, Mutta
_mitä_ hän siis tarkoitti?
Näitä miettiessä Helena kokonaan vapautui.
-- No, tule nyt, -- sanoi hän Georgille, -- kyllä se jo itsekseenkin
rupee kiehumaan.
He menivät takasin Helenan huoneeseen ja Georg istui samalle paikalle
pöydän ääreen, samalla tavalla odottaen Helenaa tuolille viereensä.
-- Niinkö siis arvelet, ettei tarvita vielä lamppua? -- sanoi Helena
taas viivytellen.
-- Ei ollenkaan mitään lamppua tarvita.
Silloin Helena jätti lampun sytyttämättä ja meni istumaan hänen
viereensä pöydän ääreen. Sillä heillähän oli vaan yksi kirja.
Ja tiesi kuitenkin koko ajan, ettei hänen niin olisi pitänyt tehdä.
Tunti alkoi.
He lukivat Dumas'n romaania. Lukiessa ja selittäessä Georgille
tuntemattomia ranskalaisia sanoja ja lausemuotoja, unohti Helena
puolestaan koko levottomuutensa, erittäinkin kun Georg oli tällä kertaa
niin taitamattoman hajamielinen, usein ei kuunnellut ollenkaan mitä
Helena sanoi. Mikä ihme siihen on tullut, ajatteli Helena.
Helenalla oli tapana lukiessa pitää kyynäspäätä pöydällä ja heilutella
lyijykynää otsaansa vasten.
Mutta kun hän nytkin näin istui ja heilutteli, silloin hän yhtäkkiä
tuntee, että Georg ottaa hänen kädestänsä kiinni.
Hän katsoo kummastuen Georgiin luullen ensin, että Georg ehkä ei näe
lukea hänen kätensä vuoksi.
Mutta kun hän katsoi, otti Georg toisellakin kädellä hänestä kiinni, ja
silmät paloivat yhtenä loimuna.
Siinä tuokiossa Helena ymmärtää kaikki.
Hädissään hän taputtaa Georgia molemmin käsin poskille puhuen hellästi:
-- Kulta rakas Georg, sinä et tiedä mitä teet! Et sinä tiedä.
Mutta ei se mitään auttanut.
Helena aukasee hänen kätensä, nousee ylös ja erottuu nopeasti hänestä.
Menee sitten ikkunalle ja syrjäyttää uudinta.
-- Katso, kuinka kaunis auringonlasku siellä on. Pitäisi mennä
kävelemään --
Mutta hänen äänensä vapisee ja käsi vapisee, jolla hän uudinta pitelee.
Georg, joka on seisonut kääntyneenä pois, kädet kasvoilla, nostaa
päänsä ja katsoen ikkunaan sanoo yhtä vapisevalla äänellä:
-- Todellakin kuinka kaunis!
Ja rupeaa lähestymään katsoakseen muka ikkunasta.
Silloin Helena päästää uutimen ja suuntautuen etehiseen päin, sanoo
taas:
-- Pitäisi kävelemään, Georg --
Mutta Georg on hänen ohimennessään ottanut molemmin käsin hänen
vartalonsa ympäri, ja suutelee Helenan ummistuneita silmäluomia, sitten
suuta, joka ei enää mitään sano, vaan antautuen hymyilee.
Eikä enää mikään mahti maailmassa voinut estää sen tapahtumasta, mikä
tapahtui.
* * * * *
Jonkun ajan kuluttua on samassa huoneessa hiljaisuus. Helena istuu
yksin ikkunanviereisellä sohvalla. Hän ei voi ajatella mitään. Ei hän
myöskään voi itkeä. Hänen korvissansa yhä kuuluu Georgin töytääminen
ovelle, ja hänen askeleittensa nopea aleneminen rappusissa. Ja hänen
tunnossansa jyskyttävät lakkaamatta sanat: "Se on tapahtunut, se on
tapahtunut!"
Tulee yö, tulee aamu. Ei Helena ole mitään voinut ajatella, vaikka hän
on koko yön valveilla loikonut selällänsä. Aina vaan samat sanat: "Se
on tapahtunut!"
Tulee päivä.
Hän on puuhaavinaan jotakin, on virkeä ja eloisa, mutta omille
ajatuksilleen hän on kuin kuollut. Kaikki on hänessä seisahtunut. Jokin
elämän tapainen kulkee hänen ohitsensa, mutta ei hän itse sitä elä,
vaikka hän koneellisesti liikkuukin. Kaikki on uutta ja ihan selvätkin
asiat vaativat uudestaan selitystänsä. Mitä varten ajuri ajoi pitkin
katua ja nyt ei enää aja, mitä varten kello naksuttelee seinässä, mitä
varten ikkunoita voi avata ja sulkea, mitä varten on emännöitsijä, mitä
varten se rämisyttää teelautasia ja lusikoita toisessa huoneessa?
Kello tulee 12. Kello 12 hän tavallisesti ennen muinoin meni vankilaan
Sofia Huotaria puhuttelemaan, joka on ruvennut uskomaan hänen sanojansa
ja ikäänkuin jumaloimaan häntä.
Kun hän tämän muistaa, silloin hän yhtäkkiä hetkeksi herää, ja jokin
tuska tyrskähtää hänen kurkkuunsa. Huulet rupeavat vapisemaan ja hän
heittäytyy hillittömästi itkemään. Mutta ei hän uskalla antautua. Hän
nousee nopeasti istualtaan, pyyhkii silmänsä kuiviksi, ja on niinkuin
ei olisi ollenkaan itkenyt. Kulkee taas samallaisena, puuhaa koko ajan
eikä uskalla pysähtyä.
Vasta kun tulee iltapäivä ja hänen huoneensa saa sen hämärän, mikä aina
on siihen aikaan kuin Georgia voi ruveta odottamaan, aukenee hänen
tunteittensa vyyhdet, ja hän rupeaa hiljaa itkemään. Ei tosin surunkaan
itkua, mutta muuten vaan, siksi vaan että kaikki on käynyt niin peräti
toisin kuin mitä hän oli luullut ja odottanut, -- että hän oli viskattu
aivan kuin tuntemattomille maille, missä ei ollut koskaan ennen ollut,
vaikka esineet ja hän itse kyllä taisivat olla samat. Kaikki oli toisin
päin. Kaikki hänen tunteensa ja ajatuksensa, joihin hän vielä äsken
nojasi, ovat lakanneet olemasta käsillä, entisyyskään ei tunnu enää
hänen entisyydeltänsä. Eihän hän edes tiedä onko se, mikä on
tapahtunut, hyvä vai paha, sillä ei hänellä niitäkään käsitteitä ole
olemassa. Kaikki on irti, auki, pohjatta, katotta, seinittä, ja
ympärillä vaan tyhjää avaruutta. Tästä voi alkaa elämää vaikka mihin
suuntaan. Voi alkaa, mutta voi myöskin lopettaa. Kuinka vaan tahtookin.
Ei mikään sano: jää elämään! Ei mikään myös: lopeta!
Vielä eilen hän oli voinut kääntyä "Sen" puoleen, pyytänyt anteeksi
ajatuksiansa, keskustellut sen kanssa, tunnustanut koko asemansa. Mutta
nyt oli sekin ikäänkuin häipynyt pois. Nyt oli sen sijassa vaan Georg,
Georgille vaan oli asiaa. Georgille uskottavaa, Georgilta
anteeksipyytämistä, Georgilta vaan lohdutustakin saatava. --
Mutta miksi, miksi hän näin viipyy? Jo aikaa sitten hän olisi voinut
tulla. Ei mitkään virkatehtävät häntä tähän aikaan enää pidätä. Ja
Helena meni ikkunalle, avasi niinkuin eilenkin sen molemmat puoliskot,
ja rupesi odottamaan Georgia. -- "Tietysti hän kohta tulee, tietysti
hän kohta tulee", -- ajatteli Helena kurottautuen ikkunasta, pyyhkien
kyyneleitänsä ja koettaen nähdä hämärään katua myöten. Hän kuunteli
kaikkia askeleita, jotka silloin tällöin alkoivat kopsuttaa käytävällä,
mutta ei ne olleet Georgin, ne tulivat ja taas menivät kuulumattomiin.
Kappelista päin lehahti toisinaan korvaan musiikin ääniä, joskus taas
liike ja ajo kadulla esti mitään kuulumasta. Bulevardilta levisi illan
ilmaan taas nuorten lehtien kosteaa ja miellyttävää hajua. Mutta hämärä
alkoi jo muuttua pimeäksi, ja yhä harvemmin kukaan kulki tai ajettiin
tällä kadulla. --
Silloin Helena yhtäkkiä kavahti. Hänen korvaansa kuului kaukaa-kaukaa
taas askeleet -- ja nyt hän oli eroittavinaan niissä kannuksien äänen.
Sydän alkoi sykkiä eikä antanut kuunnella.
"Georgin kannukset!" -- päätteli Helena yhä varmempana siitä, että se
on Georg. Ja ilon kyyneleet vastustamattomasti tulvahtivat hänen
silmiinsä. Mutta Helena pettyi. Ei ne olleetkaan Georgin kannukset.
Kuitenkaan ei hän hetkeksikään toden teolla epäillyt, ettei Georg tule.
Päinvastoin hän vaan mietti mitä hän sille sanoo, kun se tulee. "Rakas
Georg", -- sanoo hän, -- "minä olen ehkä pilannut sinun elämäsi, mutta
minä tahdon nyt koettaa tehdä kaikessa niinkuin _sinä_ haluat ja
kaikessa alistun tahtosi alle. Sinä et tarvitse enää panna mitään
merkitystä minun vakaumuksiini. Suostun myöskin tulemaan sinun
_vihityksi_ vaimoksesi, milloin vaan tahdot, tai odottamaan milloin
sinulle sopii."
Mutta jo rupesi yhä enemmän hämärtämään. Helena alkoi yhä levottomammin
kuunnella jokaista ääntä kadulta. Ihmiset olivat luultavasti kaikki
painuneet sinne mistä musiikki ja kaupungin humu kuului: sillä katu oli
tyhjä eikä kukaan kävellyt enää käytävillä. Kuului jonkun talonmiehen
sananvaihto ja naurahdus vastapäisen talonmiehen kanssa. Kuului kuinka
portti sulkeutui ja askeleet kopisivat jossakin pihan puolella; sitten
nekin hiljenivät.
Silloin heräsi Helenassa ensi kerran ajatus, että jospa Georg ei
tulekaan! Se ajatus vihlasi niinkuin haavoittava veitsenterä.
Miksi hän oikeastaan olikaan niin varma siitä, että Georg tulee? Jos
tämä kaikki oli tapahtunut Georgin vielä olematta kapteeni, niin oli se
tietysti tapahtunut vastoin hänen tahtoansa, ainoastaan siksi, ettei
hän sinä hetkenä voinut hallita itseänsä. Ei, ei, ei! Se on mahdotonta,
ettei hän tulisi.
Ja kuitenkin, mitä enemmän Helena ajatteli ja mitä enemmän pimeni, sitä
vähemmän syitä oli hänellä, miksi semmoinen oletus olisi ollut
mahdoton.
"Olkoon kuinka hyvänsä", -- päätti hän, -- "mutta _minun_ suhteeni
riippuu _kaikki_ siitä tuleeko Georg nyt vai ei. Jos tulee, niin
taitaahan elämässä vielä olla jotain vähän asiaa ja oltavaa, --
epätietoista mitä. Mutta jollei tule, niin silloin on selvä, että tämä
on oleva minun loppuni."
Ja illan hämärtyessä yhä enemmän, hän unohti tyhjät kadut ja rupesi jo
unohtamaan oman odotuksensakin.
Milloin kuvaili hän kulkevansa yksinäiselle laiturille ja hyppäävänsä
siitä veteen, milloin asettuvansa yöllä kiskoille poikittain junan
eteen ja rauhallisena katsovan kuinka kaksi tulipalloa lähestyy
pimeästä hänen eteensä ja ryskyvien pyörien ruhjovan hänet allensa.
Milloin taas hän kuvaili, että hän menee kauas, kauas tuntemattomaan
korpeen, kiipee puuhun, sitoo nuoran oksaan ja toisen pään omaan
kaulaansa ja heittäytyy alas -- ... Mitä hän enää odottaakaan, selvähän
on, ettei Georg tule, -- ei ole ajatellutkaan tulla. Noin jo pimenee
kaikki.
Jo aikoi Helena sulkea ikkunan, mutta kun se olisi ollut hänen toivonsa
ja elämänsä viimeinen sammuttaminen, ei hän sitä sentään jaksanut
tehdä, vaan vielä viimeisen kerran painautui ikkunalaudalle itkemään ja
odottamaan.
Silloin hän taas kavahti.
Ja taas hän kuulostellen kurottautui ulos.
Taas oli askeleita. Epätoivonsa aikana hän ei ollut niitä huomannut,
mutta nehän olivat jo ihan lähellä, ja selvästi kilahteli kannus.
Ne kääntyivät jo kulmasta tälle kadulle.
"Se _on_ Georg!" -- riemuitsi Helenan sydän.
Häntä ei näy vielä hämärän vuoksi, mutta tuossa hän jo käy alhaalla
käytävällä. Tuossa jo näkyykin, tuossa, tuossa. Hän lähestyy alaovea,
tuossa hän tarttuu kahvaan, aukasee, käännähtää kynnyksen sisäpuolelle.
Kuuluu hänen ketterä, kilisevä nousemisensa kaikuvissa rappusissa.
Helena on pannut ikkunan kiinni.
Ja hän huokaa syvään ja sanomaton lepo laskeutuu hänen olentoonsa.
"Muuta en tarvitsekaan tietää, kuin että _Georg tuli_!"
Samassa jo ovikellokin soi.
Tulematta sisälle Georg puhuu jotakin emännöitsijälle, jättää jotain
tälle, ja lähtee taas rappusia alas. Hetken kuluttua emännöitsijä tuo
kirjeen Helenalle.
Ja vähän aikaa oli Helena aukasematta kirjettä, nauttien siitä
tyynnyttävästä rauhasta, mikä oli häneen tullut.
Georgin kirje Helenalle.
Rakas Helena!