En tiedä saanko tulla luoksesi edes anteeksi pyytämään. Minun
olisi pitänyt kohta kirjoittaa, mutta olen niin huono kirjoittamaan.
Olen repinyt monta kirjettä. Mutta ei se siitä parane ja nyt en
enää revi tätä.
Varmaan sinä jo olet unohtanut, mutta sinä kirjoitit minulle
silloin, että elämä voi ehkä joskus yhdistää meitä tovereina ja
ystävinä. Kiitän sinua siitä. Ei kihlaus auttanut Saurén-raukkaa,
mutta kun sinä kirjoitit minulle, niin se on auttanut minua tähän
päivään asti. Mutta et usko kuinka paljon työtä minulla on ollut
itseni kanssa. Sinun hyvä äiti-vainajasi kuuli minun rukoukseni
ja antoi minulle usein tietoja sinusta, niin että aina tiesin
mitä sinä ajattelet ja teet. Mutta sitten hän kuoli enkä minä
enää sinusta saanut kuulla, ainoastaan että sinä kävit vankilassa,
ja kun näin sinut kerran kadulla, vaan sinä et nähnyt, rupesi
minusta näyttämään että sinä olet niin yksin ja ikävöit, ja minä
silloin luulin että nyt jo voin olla sinun lähelläsi tavallisena
ystävänä ja toverina, ja kun sitten tapasin sinut taas kerran
kadulla keksin minä ranskan tunnit. Kuinka viekkaasti voi ihminen
pettää itseänsä! Vaikka tiedän että jo usein ennenkin olin
horjahtamaisillani, ja minun olisi pitänyt lopettaa nuo tunnit,
kuvittelin kuitenkin koko ajan että hallitsen itseäni. Sydäntäni
repii ajatus, että olen pilannut sinulle elämäsi, sillä tiedänhän
minä että tämä oli sinun tahtoasi vastaan. Mutta mitä voin minä!
Vaikka en tiedä onko minulla oikeus enää lähestyä sinua edes
anteeksipyynnöllä, rohkenen kuitenkin ja minun täytyy sanoa vielä
enemmän. En voi enää elää, ellen saa olla eroittamattomasti sinun
vieressäsi, palvella ja suojella sinua.
Vielä minä pyydän sinulta, vaikka se ehkä on sopimatontakin.
Minussa on niin suuri tuska, kun en tiedä oletko sinä antanut
anteeksi vai et. En minä voi tulla sinun luoksesi. Mutta jos
niin on, että sinä olet antanut anteeksi, niin tule rakas Helena
ulos bulevardille, jossa sinua odotan. Rakas Helena, älä sysää
minua pois!
Georg.
Helena nousi istualtaan ja rupesi kohta panemaan hattua päähänsä. Tätä
tehdessään hän itki vieläkin, mutta uudesta syystä, siitä ilosta, joka
tulvana tulvi hänen sydämmeensä Georgin kirjeen johdosta. Kerrankin
olivat nyt asiat Helenankin mielestä juuri niinkuin ne pitivät olla.
Sillä jos Georg todella siis ei ollut _voinut_, niinkuin hän nyt
kirjeessäänkin kirjoitti, niin tietysti ei Helenalla muuta ollut
tehtävääkään kuin olla hänen vaimonsa. Niin oli Helena aina ajatellut.
Ei hän mitenkään saanut kyyneliään seisahtumaan. Ennenkuin sitten
ulko-ilmassa, kun hän tuli kadulle ja kasvot leppeätä yötuulta vastaan
kulki bulevardille.
* * * * *
Se mitä Georg tahtoi Helenalle vielä sanoa oli samaa, mitä hän jo oli
kirjeessä pyytänyt.
Kun Helena näki hänet ja seisahtui pari askeletta hänestä, kuului
Georgin suusta yksinkertaiset liikutuksen sanat:
-- Anna anteeksi! Kaikki on minun syyni!
Silloin Helena tuli hänen luokseen ja rupesi sanomaan:
-- Eihän sitä, rakas Georg, voi tietää mikä on kenenkin -- --
Mutta ei voinut sanoa loppuun, vaan rupesi kesken itkemään, ja otti
Georgista molemmin käsin.
Georg irrotti hellästi hänen kätensä ja piti niitä edessään, niin että
Helena tuli kauemmas hänestä ja hän saattoi nähdä Helenan kasvoihin.
Helena sanoi:
-- Tietysti se on oleva niin kuin sinä olet ajatellut. Eikä se muuten
voi ollakaan. Ja jos tahdot, niin pappikin vihkiköön --
-- Ei, ei, -- sanoi Georg voimatta ylenmääräisen riemastuksen vuoksi
peittää puheäänensä epätasaisuutta, -- en minä ole vihkimistä
ajatellut, minä olen jo kauan sitten tullut ihan samaan ajatukseen kuin
sinäkin siitä asiasta, ja kaikista muistakin asioista. Mutta katsos
minä kun olen kerran semmoinen, en saa päähäni mitään noin -- äkkiä,
minä voin vaan vähitellen.
Helena sanoi siihen:
-- Hyvä. Mutta käyköhän se todella päinsä, kun sinä olet upseeri?
Georg katsoi ihmeissään Helenaan.
-- Etkö sinä siis todellakaan tiedä, että minä olen jättänyt
erohakemukseni? Mutta mistäpä sitä tietäisitkään, kun olet niin meidän
seuroistamme vetäytynyt,
-- Enhän minä sitä tiennyt, -- sanoi Helena ja nyt hänenkin äänensä oli
salatun riemun vuoksi epätasainen.
-- Ju-juu, erohakemuksenhan minä olen jättänyt. Aijoin siirtyä
insinööri-alalle. Viime yönä olen kuitenkin nuo insinööri-aikeeni
muuttanut. Olen miettinyt ihan toista. Mutta minä puhun sinulle siitä
joskus muulloin.
Ja sitten Georg lisäsi hiljaisella, tutun lapsellisella äänellään:
-- Nyt sano minulle vielä yksi asia, Helena: saako sinun mielestäsi
tämmöisessä tapauksessa olla onnellinen? Minä olen niin äärettömän,
niin äärettömän onnellinen, Helena.
Helenan silmät loistivat suurina ja juhlallisina pimeästä.
-- En tiedä. Georg, mutta olen minäkin onnellinen, -- sanoi hän yhtä
hiljaa.
He olivat tulleet takasin Helenan asunnolle, ja siitä he erosivat.
Ei ole mitään uutta auringon alla ja kuitenkin kaikki muuttuu.
Tämä kertomus olisi tähän jo voinut päättyäkin. Sillä mitäpä siihen
enää olisi lisättävää, kun asiat _näin_ olivat käyneet? Helena on ollut
koko kertomuksen keskus, ja hän oli nyt nähnyt, että hänen sielunsa Se,
jota ei voi sanoin nimittää, todellakin hallitsee kaikkien asiain
menoa, ja on vielä päälliseksi niin äärettömän hyvä, että vaikka hän
juuri oli siitä syrjäytynyt, se oli laittanut niin, että hän olikin
saanut aikaan enintä mitä hän yleensä koskaan olisi voinut aikaan
saada. Sillä se että Georg omin ehdoin jätti sotapalveluksen ja hylkäsi
vihkimisen, oli jotakin, jota Helena ei olisi voinut uneksiakaan
vaikuttavansa. Ihan hänen tietämättään oli hänen uskollisuutensa Sitä
kohtaan, vaikkakin kesken katkenneena, kasvattanut maailmalle puhtaan,
jalon ja rohkean Georgin. Eikä siis olisi enää mitään lisäämistä.
Mutta olkoon kuitenkin vielä mainittuna seuraava.
Georg osti Helenan kotikartanon hovijunkkari-vainajan ensimäisiltä
lapsilta. Tosin olivat kaikki tehtaat seisahtuneet. Paperitehdas oli
seisautettu veden riittämättömyyden tähden; kaikki koneet olivat viety
pois. Sahat taas olivat hävitetyt sen vuoksi, että metsät olivat jo
kaikki loppuneet. Niin että kun Georg osti, ei siinä voinut muu kuin
maanviljelys tulla kysymykseen.
Mutta eivät he Helenan kanssa muuta tahtoneetkaan, eivätkä aivan edes
sitäkään.
Kohta kun Georg sai tuon suuren maatilan haltuunsa, rupesi hän
laittamaan karttaa kaikista sen maista, metsistä ja viljelyksistä, ja
jakeli kartalla koko tilan semmoisiin pieniin osiin, joista lähimaille
yksi perhekunta voisi kustakin toimeentulonsa saada. Sitten hän
rakennutti muutamille parhaimmille palstoilleen sieviä mökkejä sekä
pienet navetat ynnä muut tarpeelliset ulkohuoneet ja vuokrasi nämä
palstat tavallisiksi torpiksi. Kohta ilmestyi uusia halukkaita, jotka
ottivat toisille palstoille rakentaakseen samallaiset asumukset Helenan
ja Georgin maun ja piirustuksen mukaan. Helena erittäinkin varoi, ettei
ikkunat saaneet olla pieniä eikä niiden lasi viheliäistä. Mainioita
rakennusaineita saatiin muuten entisen paperitehtaan ja sahojen
rakennuksista ja tiilipiipuista. Näin oli Georgin aikomus asuttaa
vähitellen koko tila, ja sen mukaan supistaa omaa taloutta. Mutta
pääasia oli, että hän aikoi supistaa arentiveroa vuosi vuodelta yhä
pienemmäksi, nimittäin sen mukaan kuin he Helenan kanssa koettavat ja
voivat tarpeitansa vähentää ja menojansa supistaa. Koko elämä on oleva
alituinen tarpeiden vähentäminen, sanoi Georg. Se oli hänen järkensä
mukaan ainoa keino ihmisten asiain parantamiseen. Ja vaikka hän näin
tässäkin osotti olevansa se, miksi oli itseänsä sanonutkin, että hän
ainoastaan _vähitellen_ osaa eteenpäin mennä, niin kyllä hän toiselta
puolen näytti myöskin olevansa se, joka panee toimeen minkä on kerran
päähänsä saanut. Myöskin sen vähäisen voiman, mikä koskessa vielä oli
vesien alennuksen jälkeen, aikoi Georg tulevaisuudessa käyttää. Hän
summitteli jonkinlaista osuus-myllyä, jossa kaikki alustalaiset ja
muutkin saisivat jauhattaa ja nauttia hyväkseen voitto-osuutta. Ja
ainoa mikä häntä esti heti aijettaan toteuttamasta, oli se, että hän
pelkäsi antavansa insinöörilliselle rakentamishimollensa toistaiseksi
ehkä liian paljon sananvaltaa.
* * * * *
Kahdeksan vuotta edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen,
eräänä kuulakkana kesäaamuna tapaamme Georgin ja Helenan lähtemässä
ajelulle hovista kaukaiseen ulkokartanoonsa.
Hevonen on kahden talven varsa, jonka Georg itse on opettanut, ja nyt
se on ensi kertaa kesäajossa, valjastettuna pienten viipurilaisten
kääsien eteen. Georg, pitkävartisissa saappaissa, solakkana niinkuin
ennenkin, pitelee varsaa toisen miehen tai herran kanssa, joka on
auttanut valjastusta. Tämä toinen mies tahi herra on ikäänkuin
onnellinen että häntä tarvitaan, koettaa olla hyvin palvelevainen ja
nopea liikkeissään, hääräilee melkein turhia. Kasvot ovat hänellä
punaset, vähän ikäänkuin hajallaan ja ajetuksissa, niinkun
kohmeloisella. Toisessa silmässä on valkonen kaihi.
Helena ei voi päästä erille kotoa, vaikka kysymyksessä on vaan
tämmöinen pieni aamu-ajelu. Hän seisoo ulko-ovessa, on kyllä lähdössä,
mutta yhä ja yhä palaa takasin ja puhuu sisälle. Aina kun hän irtaantuu
pari kolme askelta ovelta, näyttäytyy sieltä hänen saattajansa: naurava
palvelustyttö sylilapsen kanssa, joka lapsi on Helenan nuorin. Hänellä
on kolme lasta, joista vanhin, poika, on täyttänyt seitsemän vuotta.
Toinen on tyttö, käy viidettä, ja kolmas, tämä sylilapsi, on poika,
joka on vasta vähän toisella vuodella, Kaikki nämä lapset on hoitanut
pienestä alkaen sama palvelustyttö, joka nyt ilosesti ovessa nauraa yhä
ja yhä palaavalle Helenalle. Helena tietää voivansa hänelle uskoa
vaikka vuodeksi koko talon ja kaikki lapset ja itse matkustaa
ulkomaille, sillä sen tytön ainoa vika on, että se Helenan mielestä
liiaksi jumaloi häntä.
Helena oli jo menossa, mutta eikös mitä! Jo palaa sittenkin:
-- Ja jos herrat sattuisivat tulemaan ennen kuin me ehdimme
kotiin -- --
-- Tiedän, tiedän, rouva menee nyt vaan, katsokaa kun varsakin jo
nousee seisomaan, -- vastaa palvelustyttö, kädellään häätäen Helenaa
menemään.
Helena menee. Puolimatkassa hän vähän sittenkin hytkähtää, niinkuin
vieläkin muistaisi jotain sanottavaa, mutta päättää että se saa sentään
jäädä, ja huutaa vaan viimeisen yleisen ohjeen:
-- Sofia siis muistaa mitä sanoin lapsista?
-- Kyllä, kyllä -- huutaa Sofia nauraen vastaan.
Kun Helena tuli Georgin luo, sanoi tämä varsan selustinta korjatessaan
ranskaksi, ettei se mies tai herra ymmärtäisi:
-- Notre Henri est aujourd'hui comme la cire fondue. [Suomeksi:
Henrikkimme on tänään sulana kuin vaha.]
-- Tietysti, niin pitkällisen kostutuksen perästä, -- sanoi Helena ja
pudisti vähän päätään sille miehelle tai herralle. Helena ei kuitenkaan
osannut salata hienoa anteeksi antavaa myhähdystä suupielissään. Toinen
keksi sen ja onnellisena siitä, rupesi ylenmääräisellä palvelemisella
ja puuhalla sekottamaan viimeistäkin jälkeä tuomiosta.
"Notre Henri" oli entinen Souvari-Heikki. Hänet oli Helena saanut
kotiutumaan luoksensa vasta sittenkuin se oli renttuellut itsensä
melkein pilalle. Ja kaikki vaikutus häneen tuntui yhäkin melkein
mahdottomalta. Sillä ensi työkseen hän rupesi täällä herrastelemaan.
Mitä ikinä Helena hänelle puhuikin, oli se hänestä ikäänkuin vähemmän
tärkeätä sen asian rinnalla, että hän sai nyt lukea itseään herraksi.
Kun Helena koetti selittää, että he Georgin kanssa oikeastaan
pyrkisivät päinvastoin pois herruudesta, niin semmoinen puhe meni aina
kokonaan hänen korviensa ohitse, niinkuin ei hän olisi voinut sitä
ollenkaan vastaanottaa. Hän koetti aina pukeutua hienompiin kuin muut
miehet ja olkihatullaan pitää itseänsä muita ylempänä ja muista
loitompana. Eikä tiedä kuinka pitkälle Heikin kerskailuhalu olisi
päässytkään kehittymään, ellei hän olisi ollut paha juomari. Kaikistapa
asioista voikin olla hyötyä, kuka luulisi. Mutta Heikille oli hänen
juomisensa suurena siunauksena. Sillä juuri kun hän nousi ylimmilleen
herrastelemisessa, alkoi hän ryypytellä, joka aina loppui täydelliseen
aseman menettämiseen: vaatteet olivat ryvettyneet ja repaleina, ellei
ne olleet myyty, olkihattu -- hänen paras herruuden merkkinsä -- oli
rutistunut ja särkynyt, ja kaikki näyttäytyminen mahdoton sen yleisen
hymyn vuoksi, joka lepäsi ihmisten huulilla. Mutta nämät olivat
toistaiseksi ainoat hetket, joina hän oli Helenan vaikutukselle altis.
Hän oli silloin peräti nöyrtynyt. Ja hänen olentonsa parhaat puolet
tulivat silloin näkyviin. Niin ettei Helena aina oikein tiennyt surra
hänen juopottelujansa, ja päätti tänäkin päivänä ottaa Heikin
puheilleen, kohta kun he ajelultaan palaavat.
Helenan istuttua kääseihin oli Georg tuskin päässyt hyppäämään ylös
niihin, kun maltittomaksi käynyt varsa täyttä laukkaa oikasi suoraa
tietä, tekonurmikkojen ylitse, avatulle portille. Georg sai sen
hillityksi vasta maantiellä, missä se jo suu auki ja pää kaarena
ketkattaen hypähteli eteenpäin vaan mikäli sallittiin.
-- Muistatko Helena, -- kysyi Georg, kun varsa oli varmasti hänen
vallassaan, -- muistatko kuinka me ratsastimme teidän ponillanne ja
kuinka minä häpäsin itseäni sinun edessäsi?
-- Muistan. Mutta kyllä nyt ainakin ovat rollit vaihtuneet. Minua
pelottaa hirveästi. Kuule, Georg, eikö tämä todellakin ole
vaarallista?!
-- Nur ruhig, -- sanoi Georg. -- Ja tiedätkös siitä saakka minussa on
kytenyt salainen halu parantaa asioitani. Tallimies on ollut minun
ihanteeni. -- No, piteleppäs, nyt lähdetään taas. Hop!
-- Hiljemmin, hiljemmin Georg --
-- Meidän täytyy joutua, Helena.
He saapuivat ulkokartanolle tunnin ajon jälkeen aivan asumattomain,
metsäisten seutujen läpi. Georg sitoi varsan tolppaan siistin asunnon
eteen ja he menivät pienestä veräjästä nurmikkopihalle, joka oli
aidoitettu erilleen suuresta karjatarhasta. Suuren navetan ja
aittarivin välitse aukenivat yhtäkkiä kuin panoraamaluukun läpi laajat
niitty- ja peltoalat. Ei ollut pehtori eikä kukaan hänen väestänsä
kotona. He poikkesivat edes tyhjää navettaa katsomaan.
-- Näetkö mitä täällä olen antanut tehdä? -- kysyi Georg.
-- En minä mitään erinomaista huomaa.
-- Permanto on poissa, lehmät seisovat maanpäällä, alla kulkee
viemärit.
-- Mutta eikö ole likaista?
-- Ei vähääkään. Täältä saa suosammalta ihan vierestä. Mutta ei ole
mitään vetoa, ja se on pääasia.
He läksivät jälleen ajamaan eteenpäin, sillä eipä heillä tänne vielä
ollutkaan asiata, -- ja käänsivät pian syrjätielle, joka kierrellen
kulki sakean sekametsän läpi. Ei kestänyt kauan ennenkuin he vielä
tältäkin syrjätieltä poikkesivat ahtaanlaiselle kujatielle ja saapuivat
niin pienelle asunnolle, joka myös kuului ulkokartanon alaan. Nyt he
olivat tulleet perille sinne, mihin olivat tarkoittaneet.
Kaunis tyyni vesistö levisi asunnon edessä, ja lahden poukama ylettyi
aivan sen luo. Paljon kukkia oli istutettu tämän asunnon läheisyyteen,
ja matalain ikkunain eteenkin oli laitettu lavat, joista riippui
köynnöksiä. Villiviini alkoi peittää koko eteläistä seinää ja tunki jo
ikkunain aloille, niin että valkoset uutimet kasvien vuoksi ainoastaan
heikosti pilkistivät lasin takaa.
Mutta onni ei näyttänyt suosivan heitä. Täälläkään ei oltu kotona.
Ulko-ovi oli pantu kiinni ja puupalikka pistetty säppiin. Mihin
ihmeeseen ne ovat voineet mennä, arveli Helena. Ja nyt kun on vielä
sunnuntai-aamu. Kirkossa ei niillä taas ollut tapa käydä. Georg katsoi
kelloonsa ja se ei ollut vasta kuin puoli kahdeksan.
Silloin Helena huomasi missä ne olivat.
Vastapäisen saaren tummaa kuvastusta vasten näkyi kahilikon reunassa
paikoilleen seisahtunut vene, airot valtoinaan veteen jätettynä. Kaksi
olentoa oli veneessä, yksi kummassakin päässä. Onkivatko ne siellä vai
lukivat jotakin, ei voinut erottaa; mutta korkean saaren takaa kohonnut
aurinko valaisi ylhäältä yhtälailla molempain hopeanharmaata päätä.
-- Ei mutta katsokaas vaan sitä pariskuntaa, -- sanoi Helena.
-- Haloo, haloo! -- alkoi Georg ilosesti huhuilla ja ojennetuin käsin
huiskutti nenäliinoja, toisella kädellä Helenan, toisella omaansa.
Nyt syntyi veneessä kiireistä liikettä. Perässä istuja alkoi
huiskutella vastaan. Kokassa istuja rupesi hätäisesti laittautumaan
soututuhdolle ja pian läiskyivät hänen aironsa tyynessä vedenpinnassa
joka haaralle hopeaa pirskottaen.
Se oli entinen rovasti ja hänen vaimonsa.
* * * * *
Georg ja Helena viipyivät täälläkin ainoastaan vähän toista tuntia, ja
läksivät sitten paluumatkalle.
Tämä sunnuntaipäivä oli Helenan syntymäpäivä ja he olivat päättäneet
viettää sen, paitsi näin ajelulla, vielä monella muulla tavalla.
Myöskin oli kolme Helenalle tuttua Georgin entistä luutnantti-toveria
luvannut saapua täksi päiväksi hoviin, nimittäin Brummer, Rancken ja
Maksiimof. ja heidänpä tulonsa vuoksi varsa nyt saikin panna parastaan.
Näistä kolmesta oli kuitenkin ainoastaan luutnantti Maksiimof enää
sotapalveluksessa. Hänellä oli viime vuosina ollut alituista kovaa
luunsärkyä, niin että kun pataljoona oli matkustanut leiriin, hän oli
jätetty kotiin kasarmin päälliköksi, -- ensimäinen luottamustoimi, mikä
oli hänen osakseen koskaan tullut, josta hän tunsi suurta tyydytystä ja
jonka johdosta kulki kaikkialla silmät sameina ja olkapäät koholla. Oli
muuten yhä naimaton. Sitävastoin olivat sekä Rancken että --
kuka olisi uskonut -- Brummerkin naimisissa. He olivat molemmat
jotenkin yksiin aikoihin eronneet sotapalveluksesta. Molemmat olivat,
kiisteltyään vuosikauden Georgin kanssa, jonka luokse he tavan takaa
matkustivat, tulleet vihdoin siihen päätökseen, että parempi vähitellen
kuin ei ollenkaan. Ranckenin "vähitellen" oli se, että hän, perittyään
erään suuremman rautateollisuusyhtiön osakkeita, sai paikan tämän
yhtiön konttorissa, jonka jälkeen hän meni naimisiin ja lakkasi
kokonaan punssia juomasta. Mutta Brummerin "vähitellen" oli vielä
paljoa kummallisempi. Hän meni naimisiin maailmalle kokonaan
tuntemattoman olennon kanssa, ja teki sen ennenkuin mistään
paikasta ja toimeentulosta oli vähintäkään tietoa. Ja kävi niin
omituisesti, että hän juuri tämän naimisensa kautta joutui
pienen, kaupungin syrjässä olevan, mutta sentään sangen edullisen
siirtomaatavarapuodin hoitajaksi, ja sittemmin omistajaksi. Se pitkä,
roteva, mahtavaviiksinen Brummer!
Näistäpä toveruksista ja heidän asioistaan puhelivat Georg ja Helena
paluumatkallaan. Georg oli täynnänsä innostusta sekä Ranckenin että
Brummerin suhteen, ja yhä uudelta kannalta koetti valaista sitä hänelle
erityisesti niin päivän selväksi selvinnyttä asiaa, että parempi
vähitellen kuin ei ollenkaan.
-- Saat nähdä niin Rancken ja Brummer vielä kerran muuttavat tänne
maalle ja perustavat kalkkitehtaan meidän seuduillemme. Ja jos he
elävät kauan, niin he muodostavat sen tehtaan vähitellen osuustehtaaksi
kaikkien maanviljelijäin hyväksi.
-- Hyvä olisi, -- sanoi Helena. -- Mutta sanoppas mikä se _meidän_
"vähitellen" sitten on? Lyhyesti ja selvään.
Georg oli jonkun aikaa vaiti. Sitten kääntymättä Helenaan ja vaan pää
kallella hevosen liikkeitä tarkastaen, vastasi:
-- Kiivetä kaikessa hiljaisuudessa talonpoikien hartioilta alas maahan.
Helenan oli tämä vastaus niin mieleen, että hän olisi tahtonut molemmin
käsin puristaa Georgin pään syliinsä. Mutta koska tuommoinen ei
kuulunut heidän tapoihinsa, rupesi hän vaan muka muuten hokemaan:
-- Oikein poikaseni. Ihan oikein poikaseni.
Ja sillä välin toisen huomaamatta pyyhkäsi ilon kyyneleet silmistänsä.