korvaansa. -- "Katso sinä jo olet kohta ukko, etkä vielä ole pidellyt
minua kädestäni etkä hivellyt minun ihoani. Houkka! Sinä _tahdot_
irtautua ja upota minuun, mutta sinä olet aina pelännyt 'mitä ihmiset
sanovat'. Semmoisista vaikuttimista ne muutkin pikkusielut jäävät
elämää vaille ja kuolevat sitä maistamatta."
Kirkkoherra tiesi hyvin, että tämä oli valhetta, kiusaajan puhetta,
mutta hän kuunteli sentään kuten vanhaa tuttua nuottia.
Se jatkoi:
"Mutta vaikka niinkin on, saisit sinä vieläkin tulla minua katsomaan.
Voisithan sinä pettää ihmiset ja ottaa osasi salassa heiltä, niin ettei
kukaan tiedä sinun nähneen minua ja kosketelleen minua. Ihan lähellä,
rajan takana, kiehuu suuri valtakunnan kaupunki, jossa sinä voit olla
näkymätöin niinkuin pisara meressä, -- ja niin sinä vieläkin löydät
minut!"
Ei tarvinnut tämän ajatuksen kuin välähtää kirkkoherran mielessä, niin
koko hänen ruumiinsa vavahti rikollisesta mutta suloisesti
tainnuttavasta sykähdyksestä. Ja vaikka hänen huomaamattansa vesi
pusertui silmiin, jännittyi hänen tarmonsa kuin pilviin nousevan kotkan
ja hän syvimmässään tunsi, että asia oli siinä silmänräpäyksessä
_päätetty_.
Ennen ratkaisevaa askelta hän rukoili kuin uutimen takaa, vanhasta
tottumuksesta löytäen sopivia sanoja:
"Suuri, armollinen Luoja, sinä tiedät kuinka olen taistellut kiusaajaa
vastaan! Tämä on yli minun voimieni! Olenko minä sairas, vai olenko
minä sinun hylkäämäsi. Jos sinun poikasi on kuollut meidän synteimme
edestä, niin vapahtakoon hän minutkin siitä mitä olen päättänyt tehdä.
Vapahtakoon hänen verensä minut edeltäpäin siitä mitä tulee
tapahtumaan, amen!"
Epätietoisena ja surullisena nousi rovasti rukouksistansa. Ei hän ollut
varma siitä, oliko hän kenties sulkenut tällä rukouksella rikoksen
mahdollisuuden itseltänsä ja aikoiko Jumala nyt todella tehokkaasti
auttaa häntä: mutta ei hän osannut iloita, jos niin oli. Jonkun aikaa
tämän jälkeen hän kulki tunteettomana, kunnes tuli lauantai, jolloin
hän kirjoitti saarnaansa ja koetti kohota hengessä. Sunnuntai meni
sitten tavallisissa kirkkotoimituksissa, mutta maanantaina hän,
ajattelematta edeltäpäin, rupesi päivällisillä yhtäkkiä tekemään asiaa
joillekin matkoille ja sitoi tahallaan itsensä äkkiarvaamatta näillä
omilla puheillaan.
Itsessänsä hän siitä iloitsi, mutta samalla tulvi hänen sydämmestänsä
sykähdykset kuin repivästä haavasta.
Se seikka, että hän sitten todella astui junavaunuun, tapahtui
kuitenkin melkein vahingossa. Hän oli seisonut asemalla, aikeissa
lähteä hevoskyydillä pitäjän toiseen päähän papillisille asioille.
Mutta hevosta odottaessa kuului hyvin kaukaa junan vihellys, ja suoran
linjan päästä rupesi näkymään pieni musta piste ja syrjään poikkeava
savuviiva. Jokin vavahutti rovastia. Kaikki veri syöksähti sydämmeen ja
jätti polvet vapisemaan. Ja sama huumaava rikollisuuden sykähdys taas
tuli ja meni, tuli ja meni, tuli ja meni. Samassa kulki asemapäällikkö
puutarhasta asemahuoneen ovea kohden, arvattavasti pukeutumaan
virka-asuunsa. Ja mennessään hän tervehti rovastia. Silloin rovasti
pysäytti hänet ja sanoi hymyillen ja muka epätietoisena:
-- Omituinen sattuma! Sain juuri kirjeen, että minun pitäisi olla
huomenna Pietarissa ja siinä tapauksessa minun pitäisi lähteä juuri
tuolla junalla, mutta --
-- Mutta? -- kysyi asemapäällikkö.
-- Vaimolleni en ole ehtinyt mitään ilmoittaa ja kirjeen kirjoittaminen
hänelle lienee jo myöhäistä. Aijoin siis kysyä, ettekö tahtoisi olla
niin ystävällinen ja suullisesti antaa hänelle --
-- Mielelläni --
-- ja suullisesti antaa hänelle --
-- mielelläni -- mielelläni --
-- Kiitos, kiitos! -- antaa hänelle tieto että --
-- Minä voin vielä tänäpäivänä pistäytyä pappilassa --
-- Jaha, jaha, -- että minä en mitenkään ehtinyt -- ja lähetän tuhannet
terveiset --
-- Mielelläni, mielelläni, kyllä minä vielä tänäpäivänä. -- Mutta ilman
pilettiä en sentään laske teitä, leikki asemapäällikkö ja he menivät
nauraen ja yhtaikaa puhuen sisälle.
Ja juna porhalti esille ja rovasti astui vaunuun. Ja kun hän heittäytyi
sohvaan ja kun maat ja metsät alkoivat vilistää ikkunan ohi, vavahutti
häntä taas sama tainnuttava sykähdys ja silmät vierähtivät pyörryksiin.
Mutta peläten ajatuksiinsa vaipumista hän sytytti sikarin ja antautui
puheliaana ja huvittavana matkamiehenä tuttavuuksia tekemään.
Tämä oli rovastin ensimäinen matka valtakunnan kaupunkiin.
Siitä pitäen teki rovasti joka vuosi kevätpuoleen matkustuksen
Pietariin, viipyen siellä milloin pitemmän milloin lyhemmän aikaa. Kun
ihmiset häneltä tiedustelivat missä asioissa hän Pietarissa kävi,
rupesi hän aina pitkällisiin ja väsyttäviin selityksiin matkansa
erilaisista tarkoituksista. Muuten hän oli niinkuin ennenkin,
huvittava seuramies ja alkoi pitää pappilassa entistä ylellisempää
elämää alituisten vieraiden ympäröimänä. Hänen saarnansa myöskin
paranivat vielä entistäkin paremmiksi. Niissä tuntui syvä,
vaikuttava elämänkokemus, ja joskus ne ikäänkuin valittavan
lapsen liikuttavuudella kääntyivät pelastajan puoleen armoa ja
anteeksiantamusta etsien. Kyyneleet silloin vierivät hänen ja kaikkien
sanankuulijain silmistä. -- Paremmin, liikuttavammin ei olisi yksikään
pappi voinut sydämmen sisimpiä kieliä värähytellä.
Ja kaikki epäillyttävät huhut, jotka itsepintaisesti ja yhä kasvaen
liikkuivat rovastista, työnnettiin tämmöisten saarnojen jälkeen aina
sittenkin taka-alalle.
Kunnes tuli tuo viimeinen tieto kunnan nimessä tehdystä
rahannosto-yrityksestä. Silloin yhtäkkiä uskottiin todeksi kaikki mitä
hänestä vuosikausien kuluessa oli puhuttu, ja se ei suinkaan ollut
vähäistä. "Hän onkin susi lammasten vaatteissa", sanottiin. Ja siis
kaikki hänen kauniit sanansa lunastuksen autuudesta olivat ihmisten
mielestä pelkkää teeskentelyä. Hävetköön nyt siellä teoistansa!
* * * * *
-- Lapseni, -- sanoi rovasti, kerrottuaan Helenalle pääpiirteet
elämästänsä, -- minä olen täydellisesti ansainnut tämän häpeän; enkä
minä _sitä_ onnettomuutta sure enkä ole _sen_ tähden silmiäni kuiviin
itkenyt. Mutta se minua kauhistuttaa kuinka voi ihminen, joka on
lunastettu, sittenkin syntiä tehdä. Ah, koko elämäni ajan on tämä
kysymys repinyt minun sieluani. Onko se valhe, että minä olen
lunastettu ja ettei minun syntiäni lueta minulle? Mutta mistä on tämä
rauha minun sydämmessäni? Keskellä maallista häpeää, keskellä myös omaa
katumuksen tuskaa riemuitsee minun sieluni niinkuin enkelien hiljainen
ylistysvirsi. Katso, täällä häpeähuoneessa kirjoitan minä sen armon
rajattomuudesta, jota sieluni tuntee. Täällä, missä muut kituvat,
täällä minä iloitsen, enkä ole vielä missään muualla niin iloinnut.
Sillä ei missään eikä koskaan ennen ole armo ja anteeksiantamus
semmoisella autuudella sieluani täyttänyt.
-- Voi, rakas, rakas setä, -- sanoi Helena, -- tuon minä voin niin-niin
hyvin ymmärtää, sillä myös minä uskon, ettei mitään tuomiota ole, vaan
ainoastaan rakkaus. En koskaan eläissäni ole toisin voinut ajatella. Ja
jos vaan tietäisin _kuinka_, niin kaikki ovet aukasisin ja hävittäisin
tämän vankilan.
Rovasti huokasi ja hänen katseensa meni hetkeksi pilveen.
-- Lapseni, tuskin tahtoisinkaan täältä pois. En tiedä jaksaisinko enää
tuntea, että taas rikon tätä armonliittoa. Voi minua, voi minua!
-- Minä olen tavannut teidän vaimoanne, -- sanoi Helena, kääntääkseen
rovastin huomion muuanne. -- Ja hän pyysi toimittamaan teille
tervehdyksensä.
Rovastin tuli kyyneleet silmiin. Mutta hänkin tahtoi, seuraten Helenan
esimerkkiä, kääntää keskustelun keveämmäksi.
-- Et sinä lapseni ole vielä naimisissa? -- kysyi hän hellästi.
-- En, sanoi Helena.
-- Olet yhä kihloissa?
-- En ole sitäkään, -- sanoi Helena.
-- Mutta, odotas, kuinka se taas olikaan -- minä muistelen -- --
-- Minä sanon setälle ihan-ihan niinkuin se asia oli ja yhä on: minun
silloinen sulhaseni --
--- Kyllä, kyllä. -- Georg, -- kyllä minä muistan.
-- Niin juuri, Georg, -- niin hän tahtoi ensin tulla kapteeniksi ja
muuta semmoista, mutta minä taas olin silloin ja olen nytkin itseni
suhteen sitä mieltä, että niinkauan kuin _voi_ olla menemättä
naimisiin, niinkauan _pitää_ olla. Niin että meidän ajatukset sopivat
siinä asiassa yhteen, ja kaikki jätettiin sillensä.
-- Vai sitä mieltä sinä olet.
-- Sitä mieltä.
-- Olin minäkin kerran eläissäni sitä mieltä.
-- Eikö setä enää ole?
-- Tiedäthän että olen naimisissa. Vai miten sinä tarkoitat?
-- En minä oikeastaan _niin_ tarkoittanut.
-- Vaan miten?
-- Niin vaan että _sittenkin, aina_, -- niinkauan kuin voi, niinkauan
pitää --.
-- Vaikkako on oma vaimo?
Mutta Helena ei enää tullut vastanneeksi, sillä jo hyvän aikaa oli
kuulunut liikettä oven takaa, ja nyt se avautui ensin raolle ja sitten
puoleksi. Siellä oli vartija ja tirehtöri. Hän oli jo sillä välin
ehtinyt syödä päivällisen, ja kuu sai kuulla neidin yhä vielä olevan
rovastin luona, tuli hakemaan Helenaa, sillä keskustelu oli hänen
mielestään kestänyt jo kyllin kauan.
Yksin jäätyään rovasti meni nurkkaan, pani kätensä ristiin ja nosti
silmänsä ylös.
"Minä rukoilin Sinua epätiedossani, että ilmoittaisit minulle onko
armosi kohdannut minua vai petynkö minä. Ja sinä lähetit minun luokseni
enkelin, joka on neuvonut ja opettanut minua, ja nyt minä en enää
mitään epäile!"
Pois viralta.
Eräänä päivänä luki Helena lehdissä, että johtajan paikka toisessa,
paljon suuremmassa vankilassa oli aivan odottamatta joutunut avoimeksi.
Ja jonkun ajan kuluttua hän sai vielä kuulla, että juuri hänen
tirehtöriänsä oli ajateltu lähimmäksi seuraajaksi.
"Nyt saamme nähdä", ajatteli Helena, "oliko hän todella tyytymätön
virkaansa vai ainoastaanko palkan riittämättömyyteen." --
Eikä hän voinut kieltää tulleensa hyvin levottomaksi näiden uutisien
tähden. Sillä koko hänen vankilassaolonsa riippui yksistään tirehtörin
suosiosta. Silminnähtävästi teki pastori parastaan sysätäkseen Helenan
pois, ja tirehtörillä oli jo ollut hänen tähtensä kuumia otteluja
pastorin kanssa.
Helena koetti sentähden kulkea naisosastollansa entistäkin
huomaamattomana. Hän tuli ja meni mieluimmin niin, ettei kukaan häntä
nähnyt. Ei hän ollut, kumma kyllä, enää tirehtöriäkään tavannut muuta
kuin yhden ainoan kerran. Silloinkin oli jokin vankilatarkastus ja
tirehtöri oli juhla-asussa ja arvokkaimmillaan. Helena päätti, että se
pieni jäykkyys, joka tällöin tuntui tirehtörin tervehdyksessä, oli
ainoastaan seuraus tästä erikoisesta tilaisuudesta.
Mutta eräänä päivänä oli Helena juuri käynyt uudestaan Sofia Huotarin
luona, joka oli itse antanut sanan ja tahtonut häntä puhutella; sillä
Sofia oli jo kauan sitten kokonaan Helenalle antautunut. Samaan aikaan
oli pastorikin kulkenut naisosastolla. Ja kun Helena oli jo tulossa
pois ja kulki keski-käytävässä mennäkseen ulos, tuli pastori häntä
vastaan.
-- Sepä oli hyvä että tapasin neidin. Saisinko luvan pyytää hetkeksi
tänne.
Hän saattoi Helenan miesosaston puolelle, käytävän keskipaikoilla
olevalle ovelle, jonka aukasi avaimellansa ja pyysi astumaan sisälle.
Se oli erikoinen vastaanottohuone, jossa pastori puheli vankien kanssa
sielun asioista, -- pienenlainen valkoseinäinen huone, joka oli
väliaidalla jaettu kahteen osaan, ovenpuoliseen ja ikkunanpuoliseen.
Valo tuli ylhäältä ikkunasta niinkuin kopeissakin. Ikkunan alla oli
liinaöljyllä kiilloitettu pöytä ja pari tuolia. Ikkunanpuolinen osa oli
sitäpaitsi hiukan korkeammalla kuin ovenpuolinen, jossa oli vaan
yksinkertainen penkki istuimena.
Kun he astuivat sisälle tähän huoneeseen, istui penkillä vanha ukko
vangin vaatteissa ja heti kavahti pystyyn sekä rupesi jonkinlaista
sotilaskunniaa pastorille tekemään, vaikka oli lakitta päin.
-- Vai niin, sinä olet täällä, -- sanoi pastori. -- Meneppäs nyt, ei
minulla olekaan aikaa. -- Tai odotas!
Pastori kääntyi Helenan puoleen:
-- Jos suvaitsette, minä ainoastaan vähän aikaa ensin puhelen tämän
vangin kanssa. Olkaa niin hyvä, neiti, istukaa.
Näin sanoen pastori avasi väliaita-oven ja nousi ikkunanpuoleiseen
osaan, sekä tarjosi Helenalle toisen tuolin niistä kahdesta. Itse hän
istui toiselle ja rupesi kiirehtien puhumaan vangin kanssa, joka seisoi
väliaidan takana matalammassa puoliskossa, ylhäältä tulevaa valoa
vasten.
-- Nimesi?
-- --
-- Rikoksesi?
-- --
-- Tuomiosi?
-- --
-- Kauanko ollut vankilassa?
-- --
-- Jaha, jaha. Ja nyt sinä tahdot päästä osalliseksi Herramme Jeesuksen
Kristuksen ruumiista ja verestä. Jaha, jaha. -- No --? Tunnetko siis
tekosi _rikokseksi_?
-- --
Jaha. Tekosi on rikos kahdella tapaa: se on rikos ihmisiä vastaan ja se
on myöskin rikos Jumalaa vastaan. Rikos ihmisiä vastaan tulee
sovitetuksi tämän rangaistuksen kautta, sittenkuin sinä olet sen
loppuun kärsinyt. Mutta rikos Jumalaa vastaan? Tuleeko tekosi
sovitetuksi tämän rangaistuksen kautta Jumalankin edessä?
-- --
Oikein vastasit. Ei. Yksi on sovitus Jumalan edessä, yksi ainoa. Se on
usko lunastukseen meidän Herramme ja Vapahtajamme ristinkuoleman
kautta. Ja jos tässä uskossa käyt Herran Pyhälle Ehtoolliselle, niin
sovitat rikoksesi Jumalan edessä. Tutki siis ja koettele itseäsi vielä,
onko sinussa elävä usko, sillä joka kelvottomasti syö ja juo, hän syö
ja juo itsellensä iankaikkisen kadotuksen. Ja kun sen olet tehnyt, niin
sano sitten lauantaina vartijalle, että hän kirjoittaa sinut
ehtoolliselle muiden joukkoon. Nyt saat mennä.
-- --
-- Jaa, niin, -- sanoi pastori vangin lähdettyä Helenalle: -- se
on nyt vähän ikävä asia, mikä minulla on, ellei se ole väärinkäsitystä.
Se tahtoo sanoa, näyttää siltä kuin me toimisimme ikäänkuin eri
suuntiin, -- neiti ja minä, -- mikä, kuten itse ymmärrätte, ei
juuri kävisi päinsä täällä vankilassa. Erittäinkin on tietooni tullut,
että te olette vangeille lausunut poikkeavia mielipiteitä mitä
synninpäästö-oppiin tulee, -- oppiin, joka helposti ymmärrettävistä
syistä on paikassa semmoisessa kuin tämä mitä tärkein. Ollakseni
kuitenkaan perustumatta yksistään syrjästäpäin tulleihin puheisin,
tahtoisin nyt kysyä teiltä itseltänne, miten asianlaita oikeastaan
lienee.
-- Se on kaikki totta mitä on minusta puhuttu: minä en usko mihinkään
sellaiseen kuin te äsken sanoitte tuolle vanhalle miehelle. Ensin tosin
päätin etten puhu vangeille mitään niistä asioista, mutta kohta ensi
tilaisuudessa tulin rikkoneeksi tämän päätöksen. Sillä niinkuin
sanoitte on tuo kysymys rikoksen sovittamisesta kaikkein tärkein, ja
ilman sitä ei täällä ole mitään puhumista.
-- Mutta, arvoisa neiti, -- sanoi pastori hiukan uteliaana: -- jos te
ette usko "mihinkään sellaiseen", niin kuinka ollenkaan voitte puhua
rikoksen sovittamisesta. Hauska olisi tietää, mitä neiti ymmärtää
synnin anteeksiantamisella?
-- Sitä vaan, että me ihmiset annamme kaikki anteeksi emmekä pidä
toisia vankeudessa.
-- Suokaa anteeksi, neiti, minä tarkoitin _vangin_ kannalta, -- miten
on selvitettävä hänen välinsä Jumalan edessä?
-- Eiköhän se ole Jumalan asia, Ei tarvita mitään erikseen, ei ole
mitään helvettiä eikä tuomiota.
-- Vai niin. Jaha, jaha. Ja jos olisikin niinkuin neiti sanoo, niin
miten kävisi ihmiskunnan, ellei vankiloita olisi!
-- Tiedättekö, pastori, minä aina ennen luulin, etten usko mihinkään ja
te muut uskotte. Nyt näen, että te muut ette usko mihinkään, mutta minä
uskon.
Pastori katsoi kelloaan, josta Helena huomasi, ettei hän halua enää
keskustella.
-- Sanoin äsken väärin, -- lisäsi Helena vielä, -- kyllä olen tavannut
yhden papin, joka uskoo että kaikki on rakkaus, ja hänen kokemuksiaan
pitäisi todella kaikkien saada kuulla, mutta hän on teillä täällä
lukkojen takana.
-- Jaa, -- sanoi pastori lopullisesti keskeyttäen, -- niin hauska kuin
olisikin jatkaa tätä originellia keskustelua, en minä nyt jouda. Olen
sanonut mitä velvollisuuteni käski. Muusta voitte puhua tirehtörin
kanssa, jolla tässä laitoksessa on ylin sananvalta.
Näin sanoen pastori jätti hyvästi, avasi oven Helenalle, sulki sen
omalla avaimellaan ja läksi edellä pitkin käytävää kansliaan päin.
"Tämä merkitsi, että pian on kaikki lopussa", -- ajatteli Helena
jäätyään nolona yksin kulkemaan käytävään. -- "Ja Sofia raukkakin!"
Ei Helena tiennyt oliko hän oikein vai väärin siinä menetellyt, kun oli
näin peittelemättä pastorin kanssa puhunut. Olisi ehkä voinut olla
varovampi, -- olisi ehkä vankienkin kanssa pitänyt varovammin puhua --!
Ja tämä asia alkoi häntä suuresti vaivata ja sekottaa, ja vei häneltä
kaiken rauhan.
Hän kulki monta päivää alituisesti ajatuksissansa ja yhä soimasi
itseään, että oli pilannut ja vahingoittanut hyvän asian.
"Semmoinen minä olen, ei minulle mikään onnistu, en minä missään pysy.
En minä kelpaa muutakuin ranskaa opettamaan!" -- --
Hän oli todella uskollinen, tuo Georg, ainoa, joka piti Helenan työtä
tarpeellisena itsellensä.
Kaikkina näinä aikoina olivatkin ranskantunnit ainoat hetket, joina
Helena lepäsi vankilan raskaista vaikutuksista.
Heillä oli Georgin kanssa tosin jo alustakin pitäen ollut semmoinen
suhde, että he tarkasti välttivät koskettamasta mihinkään totisiin
kysymyksiin, jotka aikoinaan olivat erottaneet heidät toisistaan. Mutta
näinä aikoina juuri tämä omituinen keveä suhde, jota Georg näytti
ikäänkuin tahallaankin ylläpitävän, tuotti Helenalle lepoa.
Heti kuu Georg tuli, alkoi Helenalle ihan toinen elämä kuin hänen
tavallisensa. Heti hän irtausi tuosta raskaasta itsensä-moittimisesta,
ajatuksesta, että hän ei kelpaa mihinkään. Aurinko rupesi paistamaan,
kaikki tuntui keveältä ja iloselta. Ja Helena saattoi nauraa, laskea
leikkiä, puhua mitä halutti, -- jota hän ei olisi ilman Georgia
suinkaan tullut tehneeksi.
Sentähden, vaikka hän, ennen jo mainitusta syystä, tai tuon
epäillyttävän kiintymisensä vuoksi Georgiin, olikin yhä tuntenut, että
oikeastaan olisi pitänyt keskeyttää nämä tunnit, ei hänellä tuon
suloisen levon vuoksi ollut riittänyt siihen voimaa eikä tarmoa.
Mutta nyt, kun nousi kysymys, että hän kenties tulee sysätyksi pois
vankilasta, näytti hänestä, että hän jääpi ainoastaan noiden tuntiensa
varaan, ja se ajatus suuresti vaivasi häntä ja hän tahtoi välttämättä
jättää nämä tunnit, vaikkapa vaan siksi ajaksi kuin hän sovittelulla ja
tirehtörin avulla jälleen saa asemansa vankilassa turvatuksi.
Ensin hän rupesi kirjoittamaan kirjettä Georgille, ettei hän ollenkaan
enää muka ollut tilaisuudessa antamaan ranskan tunteja. Mutta
perustelmat, jotka kaikki olivat keksittyjä, tuntuivat sangen vähän
uskottavilta ja olisivat päinvastoin herättäneet Georgin epäluuloa. Ja
niin hän kirjoitti vaan lyhyen kirjelapun, että sattuneesta syystä hän
ei voi kahteen viikkoon mitään tunteja antaa.
Tällä ajalla hän myöskin pysytteli poissa vankilasta siinä toivossa,
että pastori siellä kenties vähän unohtaa viimeisiä selkkauksia, ja hän
sitten entistä varovammin ja viisaammin rupee käyntejänsä jatkamaan.
Mutta hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän kahden viikon kuluttua
vankilaan tultuansa tapasi kansliassa tirehtörin, johon oli kaiken ja
ainoan toivonsa pannut. Tirehtörin ensin ikäänkuin sävähti veri
kasvoihin, kun Helena astui sisälle, mutta kohta hän nousi ylös ja tuli
Helenaa vastaan rauhallisena ja omituisella tirehtörimäisellä
arvokkuudella, jota oli käyttänyt ennen ainoastaan vartijoita ja
vankeja puhutellessaan. Muulloin olisi Helena purskahtanut nauruun,
mutta nyt hän asian vuoksi varoi sitä tekemästä. Päivän selvää oli,
että tirehtöri oli siis hakenut sen suuremman vankilan johtajan
paikkaa.
Tirehtöri ikäänkuin ei oikein tahtonut katsoa häntä silmiin ja
senvuoksi oli pyyhkivinään jotakin roskia uuden uutukaiselta
virkatakiltaan.
-- Ja ketä neiti haluaisi tavata, jos saan luvan kysyä? -- sanoi hän
koettaen muka nähdä ensimäisen napin seutuja ihan oman leukansa alla,
ja siksi venytti huulensa kovasti eteenpäin.
-- Jos muistatte, -- sanoi Helena, -- oli kerran kysymys eräästä Henrik
Lehtosesta, joka on kotiseudultani.
-- Jaha. Se käy laatuun.
Tirehtöri avasi luettelokirjansa.
-- Aivan oikein. Henrik Lehtonen, -- tappelusta. Kyllä minä muistan.
Hän soitti vartijaa, joka ilmestyi heti, rämisevä avainkimppu vyöllä.
-- Numero 32 tänne! -- komensi hän. Ja vartija meni.
Helena kauhistui itseksensä. Tirehtöri ei nähtävästi enää
otaksunutkaan, että Helena entiseen tapaan kahden kesken vankeja
puhuttelisi, vaan kutsutti vangin alas ja aikoi itse olla läsnä.
-- Mutta -- hyvä tirehtöri -- rupesi Helena sanomaan.
-- Miksei täällä yhtä hyvin? -- sanoi tirehtöri leikkien viatonta.
Mutta osasi nyt vielä vähemmin katsoa silmiin.
Kun Helena ei vastannut ja odotti vaan hänen päätöstään, rupesi
tirehtöri ensin muka kohauttelemaan olkapäitänsä, mutta sitten sanoi:
-- Se on johtokunnan päätös.
-- Hyvä, -- sanoi Helena, -- minä jätän teidän vankilanne; kuitenkin
tämän ainoan kerran vielä pyydän saada puhutella tätä vankia ilman
vartijan läsnäoloa, kahdenkesken.
-- Olkaa huoletta, ainoastaan _minä_ tulen olemaan läsnä, -- sanoi
tirehtöri.
Helena mietti vähän aikaa ja sanoi sitten pyytävästi:
-- Uskokaa minua, hyvä tirehtöri, minun on erikoisesti tärkeä puhutella
juuri _tätä_ vankia. Tahdon nyt kertoa teille, että oikeastaan olen
vaan hänen tähtensä täällä ruvennutkin käymään, vaikka olen aina
lykännyt tapaamisen tuonnemmas. Ja tiedättehän itse, etten ole yhtäkään
vankia täällä pahentanut. Ettekö siis suostuisi? Tämän ainoan kerran?
-- Minä olen kokonaan riippuvainen johtokunnasta.
-- Herra tirehtöri, -- sanoi nyt Helena päättävästi, -- minun täytyy
siis tunnustaa teille, että tämän vangin ja minun välilläni on olemassa
läheinen, maailmalle tuntematon sukulaisuussuhde --
Mutta ei nyt enää mikään auttanut. Tirehtöri oli jo sisäisen
taistelunsa taistellut.
-- Oo! -- pani hän arvokkaasti kummastuen, ja lisäsi vaan: -- kyllä hän
kohta tulee, aivan kohta.
Ja kohta sen jälkeen aukenikin ovi ja Souvari-Heikki astui
sisälle vartijan seuraamana. Hän asettui epävarmana ja hätäisenä
sotamies-asentoon ja vilkui tirehtöriin, odottaen pahinta.
Tirehtöri asettui samassa istumaan pöytänsä taakse, venytti jalkansa
kauas pöydän alle ja nojasi selkänsä selustimeen. Hän oli voittanut
lopullisesti.
-- Tämä neiti tässä tahtoo puhua sinun kanssasi.
Souvari-Heikki vilkasi Helenaan, mutta ymmärtämättä mitään taas alkoi
mulkoilla levotonna tirehtöriin.
Helena astui pari askelta vankia kohden.
-- Minä olen patruuna-vainajan tytär, Helena --
-- Jassoo -- sanoi Souvari-Heikki vaan, voimatta lakata tirehtöriin
vilkumasta.
-- Sinä olet minun veljeni. Heikki, -- sanoi Helena niin hiljaa kuin
mahdollista.
Silloin Souvari-Heikki katsahtaen tirehtöriin veti ikäänkuin häpeissään
suunsa nauruun ja tuli yhtäkkiä ihan totiseksi, sitten taas nauroi ja
taas tuli totiseksi.
-- Tahtoisit ehkä jotain työtä ajan kuluksi -- ehkä tirehtöri voisi
sinulle antaa --
Souvari-Heikki tuli levottomaksi.
Tirehtöri naurahti ja sekaantui nyt puheeseen:
-- Sitä ei Lehtonen varmaankaan tahtoisi. Mutta jos panisimme sinut
käytävän lakasijaksi, mitä siihen sanot?
-- Saan nöyrimmästi kiittää herra tirehtöriä, -- sanoi Heikki kokonaan
luopuen Helenasta ja tehden syviä kiitollisuuden kumarruksia
tirehtörille.
-- Kun pääset täältä, kysy Annankadulta numero x. -- Minä ehkä voin
auttaa sinua työpaikan hakemisessa.
Mitään enempää ei Helena tirehtörin läsnäollessa osannut hänelle sanoa.
Näin nolosti päättyi hänen viimeinen keskustelunsa vankilassa, se
keskustelu, joka olisi pitänyt olla ensimäinen ja jota varten hän oli
vankilaan tullutkin. -- Kun Heikki oli viety takasin, pyysi Helena vaan
tirehtöriltä tiedon Heikin vapaaksipääsön päivästä ja pani sen muistiin
voidakseen tavata häntä silloin vankilan edustalla.
Nyt ei Helenalla ollut jäljellä muuta kuin sanoa hyvästi ja jättää
ikipäiviksi tämä vankila.