hän koko sydämestään tunnustaisi itsensä yhdenvertaiseksi sen kanssa,
mutta nyt kun oli todellisuudessa hänen edessään koppiin suljettu
ihminen -- juuri tuo erikoinen ihminen, jonka kärsivissä,
sinisuonisissa ohimoissa kokonainen elämä oli eletty, syineen,
vastasyineen niiden äärettömässä monivaiheisuudessa -- mittaamattomassa
niinkuin avaruuksien tähdet tai aavikon santajyväset, -- nyt hänestä ei
mikään ennen mietitystä sopinut sanottavaksi. Hän ikäänkuin häpesi eikä
tiennyt millä puolustaa ilmestymistään tänne. Mitä ikänä hän ajatteli
sanoa, se kaikki tuntui röyhkeältä ja loukkaavalta, ja ikäänkuin
edellyttävän, että hän asettui yläpuolelle, toisen opettajaksi,
semmoiseksi, jota toisen oli kuuleminen, koska sen ei ollut oikeus
mihinkään mennä neljän seinän sisältä.
Ja niin hän istui vangin edessä, yhä enemmän ymmällä äänettömyyden
tähden, mutta yhä varmemmin myös hyläten kaikki mitä tuli mieleen
sanoa. Hänestä tuntui, että hänen tulonsa tänne saattoi olla
puolustettavissa ainoastaan silloin, jos hän olisi voinut sanoa: olen
tullut auttamaan sinua karkuun täältä. Mutta kun sekään ei olisi ollut
totta, ei hän mitään niin halunnut kuin juosta kohta pois kopista
mitään sanomatta.
--. Olen tullut tänne -- jos voisin lyhentää Sofian yksinäisyyttä, --
sammalteli vihdoin Helena häpeissään katsoen milloin toiselle milloin
toiselle puolelle omaa tuoliansa.
Sofia laittoi hurskaan ilmeen kasvoihinsa ja rupesi jonkinlaisella
tottumuksella latelemaan lauseita lunastushistoriasta.
-- Ei, ei, -- sanoi Helena nyt. -- en minä usko mihinkään sellaiseen --
en minä sitä varten ole tullut. --
Sofia katsoi ällistellen eikä ymmärtänyt. Kaikki luonnollisuus oli
hänestä poissa ja teeskentely oli paneutunut paksuna kerroksena hänen
äskeisten hienojen sururyppyjensä ja kärsivän otsansa päälle.
Hän vaan taas rupesi todistelemaan taitoaan lunastushistoriassa,
ladellen sen nyt alusta loppuun. Sillaikaa Helena istui ja mietti millä
hän saisi tuon valhekuoren puhkaistuksi. Ainoa keino tietysti oli:
saada toinen uskomaan, ettei hänen edessään ole mikään jumalinen
ihminen. Mutta sepä juuri näytti mahdottomalta, sillä jo oleminen
täällä vankilassa todisti häntä vastaan.
-- Minä en usko mihinkään sellaiseen -- toisti Helena: -- ne ehkä
luulevat, että minä uskon, siksi laskivat minut tänne; mutta minä en
usko, ja tahtoisinkin päästää sinut vapaaksi täältä, jos vaan voisin ja
jos se ei olisi petosta tirehtöriä vastaan. -- Niin se on. -- Sitten
Helena sanoi:
-- Ei, Sofia. Sano minulle, miksi sinä -- katsos ei minulla olisi
oikeastaan oikeutta mitään sinulta kysyä -- mutta tahtoisin tietää --
sano _miksi_ sinä tapoit sen?
-- Minä olen vaivainen syntinen, mutta Jeesuksen Kristuksen
armosta -- --
-- Kuule, Sofia, -- keskeytti Helena hänet, -- minä sanon sinulle,
etten yhtään aijo ruveta sinua parantamaan; en minä ole sinua parempi.
Mutta tahtoisin tietää, koska en ymmärrä, -- jos sinä olisit niin hyvä
ja sanoisit minulle, miksi sinä sen teit?
Sofia katsoi Helenaan pitkään, niinkuin ihmetellen ettei tämä semmoista
ymmärrä.
-- Eihän se ollut oikea lapsi, -- sanoi hän, selitykseksi sysäisten
Helenaa kädellään.
-- Ei ollut _oikea_? Mikäs se on _oikea_ lapsi?
Vielä enemmän ihmetteli Sofia.
-- Minähän en ole _vihitty_, -- kuiskasi hän niinkuin viattomalle
nuorukaiselle, joka ei tiedä mistään asioista.
-- Nyt en ymmärrä ollenkaan, -- sanoi Helena. -- Ei suinkaan lapsi
synny erilaiseksi, jos ei ole vihitty?
-- Mutta se syntyy synnissä ja häpeässä. Häpeä se on hänelle ja minulle
ja koko maailma osottaa sormellaan.
-- Olisitko siis voinut olla yhtymättä sen miehen kanssa, vaikka
rakastit häntä?
-- Voi, voi, mitä se fröökinä kysyy! Se oli semmoinen kulkijan.
Kyllähän sen tietää; kun molemmat tykkää toisistaan, ihminen on
niinkuin muu luontokappale --! Mutta minun olisi pitänyt vaatia häntä
ensin vihille, sanoi pastori. Ja Jumala rankaisi minua, kun en sitä
tehnyt.
-- Se ei ole totta. Jumala ei rangaissut sinua, vaan antoi anteeksi ja
siunasi sinua, kun synnytit lapsen. Kaikki oli ilman vihkimistäkin
Jumalan edessä hyvä, kun _se_ kerran oli tapahtunut.
-- Mitä vastasyntynyt tietää, jos se tapetaankin, -- sanoi Sofia nyt
yhtäkkiä, ja jotain levotonta värähti hänen kasvoissaan.
-- Ei tosin tiedä, sanoi Helena. -- mutta kadotithan lapsen, joka
kuitenkin oli kaikki sovittanut. Ei, Sofia, sinä sanoit äsken, että
olet saanut syntisi anteeksi, mutta et sinä niin tunne.
Nyt vasta Sofia ojentautui, ja entisen nöyrän katseen sijaan nosti
päänsä vihasen uhkamielisesti. Kovalla äänellä hän huusi:
-- Pastori itse on ollut täällä ja minä olen syntini tunnustanut ja
katunut ja olen jo ehtoollisellekin päästetty. Mutta mikä sinä oikein
oletkaan uskolainen?
-- Sanon vaan, että vaikka olisit tuhat kertaa ehtoollisella käynyt, ei
se mitään tähän asiaan kuulu.
-- Hyi olkoon, kun tekee itsensä pastoriakin viisaammaksi. Mutta minä
kysyn tirehtöriltä, kuka täällä oikein synnit anteeksi antaa, -- huusi
hän, säihkyvänä vihasta.
Helena tuli Sofian luota ja oli jotenkin tyytyväinen itseensä, sillä
hän luuli liikuttaneensa tuota kovettunutta sydäntä. Mutta ei mennyt
monta päivää, ennenkuin hän huomasi, että pastori todella tervehti
häntä jäykästi, ja siitä saakka ruvettiinkin hänen askeleitaan pitämään
vankilassa silmällä.
* * * * *
Kuukauden ajan kävi Helena joka päivä eri vankien luona naisosastolla,
ja sillä ajalla hän vaan yhä enemmän joutui vastakkain pastorin kanssa.
He tosin eivät tavanneet toisiansa, mutta vankien sydämmissä ja
käsityksissä sai Helena alituiseen otella pastorin istutuksia vastaan,
erittäin tuota kummallista oppia vastaan synnin sovituksesta. Myöskin
oli Helenan pakostakin ottaminen selkoa raamatusta ja muusta
semmoisesta, johon täällä kaikki perustivat nuo käsityksensä. Mutta kun
hän tutki evankelioita, rupesi hän kaikkien ihmeiden ja kummallisten
historiain takaa yhä selvemmin näkemään, että siellä oli puhe juuri
semmoisesta henkilöstä, joka ei ollut uskonut mihinkään muuhun kuin
Helenan "siihen" ihmissydämmessä. Hän oli ikäänkuin pelastanut
itselleen tämän henkilön suuren romukerroksen alta ja iloitsi ja
riemuitsi sielussaan siitä syvästä hengenheimolaisuudesta. Ei hän
kuitenkaan voinut koskaan mainita hänen nimeään, sillä silloin saivat
vangit heti väärän käsityksen hänen tarkoituksestaan eikä sitä heidän
käsitystään enää voinut millään järkähyttää. Hänen piti vaan aina
sanoa, ettei hän usko mihinkään.
Kerran hän taas keskusteli kuten tavallista tirehtörin
kansliahuoneessa. Hän oli tunnustaakseen jo hienoon kyllästymiseen asti
saanut kuulla tirehtörin valituksia perheellisyyden ikeestä muka
semmoiseen mieheen nähden, joka haluaa suurempia elämäntehtäviä. Jos
luutnantit vastaisen avioliittonsa vuoksi eivät voineet jättää
sotapalvelusta, niin saattoi se olla ymmärrettävää; mutta että vanha
mies, joka selvästi käsitti asioita, yhä ruikutti perhettänsä vastaan
eikä sittenkään tehnyt mitään ratkaisevaa, se oli Helenasta sentään
liikaa.
-- Mitäs tuolla pihalla tapahtuu? -- kysyi Helena ikkunan luota,
kääntääkseen mieluummin koko keskustelun toisaanne.
Siellä näkyi harmaapukuinen miesjoukko, vanhoja partasuita ja nuoria,
yksi toisensa jäljessä kulkevan suuressa piirissä pitkin muurien
ympäröimää pihaa, niinkuin joskus koululapsia kävelytetään väliajalla.
-- Ne on yläkerran vangit, -- sanoi tirehtöri haluttomasti. -- Joka
päivä puoli tuntia.
Ja yhtäkkiä Helena näkee kuin näkeekin Souvari-Heikin heidän
joukossaan.
Latuskainen pyöreä lakki on hänenkin päässään, ja juovikkaat, harmaat
vangin vaatteet, niinkuin kaikilla muilla.
Se näyttää nauravan ja salaa vartijalta jotakin kujeilevan. Ja kun se
piirin kohta, jossa hän kulkee, lähestyy ikkunata, saattaa Helena
jotenkin läheltä nähdä hänen kasvoihinsa. Hänellä on toisessa silmässä
valkonen kaihi. Sen se on arvattavasti saanut viimeisessä tappelussa,
jonka vuoksi oli taas tänne joutunut. Muuten hän oli samannäkönen kuin
ennenkin, papan silmäin muoto ihan elävänä ja tuo omaiseksi tekevä
leuan pyöristys.
Merkillistä! Souvari-Heikin tähden oli Helena tänne tullut, koko tuo
tunto yhdenvertaisuudesta kaikkiin ihmisiin oli syntynyt alkujaan
siitä, että hänellä oli _veli_ niiden joukossa, ja se tunto olikin
päivä päivältä kasvanut ja varmistunut, niin ettei hän enää muuten
voinut elämää ajatellakaan. Mutta nyt olikin hänellä erityisesti tuohon
veljeen juuri vähin rakkautta. Mikä ihme siinä piti oleman niin
vastenmielistä. Kaikista hänen liikkeistään ja tavoistaan paistoi jokin
omituinen löyhyys, asiain ottaminen mitä keveimmältä kannalta, ja vielä
jonkinlainen tyhmä kukkomaisuus. Helena päätti nyt kerrankin tehdä
tehtävänsä. Ja kun vangit samassa rupesivat kulkemaan pihalta takasin
rakennukseen, keksi hän sanoa tirehtörille haluavansa mieluimmin
puhutella niitä vankeja, jotka olivat hänen kotiseudultansa ja myöskin
siis miesvankeja. Joka aiheutti tirehtörin hakemaan kirjoistansa
olisiko ehkä miesosastolla ketään sieltäpäin tuotua.
Jonkun aikaa haettuaan, sanoi tirehtöri:
-- Täällä on eräs Henrik Lehtonen, -- tappelusta -- toiskertainen, --
yläkerrassa n:o 32. Jos tahdotte, käsketään alas.
-- Ei, mieluummin menisin hänen koppiinsa, -- sanoi Helena. -- Ja jos
saan, niin nyt heti.
-- Miksei, miksei, -- sanoi tirehtöri. -- Minä itse saatan neidin
sinne.
Hän soitti sähkönappulaa, ja heidän mennessänsä kansliasta
paiskautuivat ovet kuin itsestään auki, vartijain tehdessä kunniaa
niiden pielissä ja avaimia rämistellen juoksennellessa jo avatuilta
ovilta vielä suljetuille.
Molempia koppirivejä erottavassa käytävässä tirkisteli ensimäisessä
kerroksessa suuren rautakalterin takaa joukko harmaita vankeja,
joita tirehtöri sanoi Rakkolaisiksi. Mutta ei Helena tahtonut pysähtyä
nyt mitään muuta katsomaan. Peittääkseen levottomuuttaan ja
mielenliikutustaan hän teeskenteli iloista, kysyi tirehtöriltä minne
mennä ja tipsutti sitten, kevyesti juosten, ylös rappusia
keskikerroksen käytävään ja vasta siellä odotti häntä.
Tirehtöri saapui hänen jäljessään hengästyneenä. -- Minua vaivaa
omituinen pyörrytystauti täällä vankilassa, minä luulen, ettei tämä
seinistä lähtevä kalkinhaju -- tunnetteko? -- ettei se ole minun
terveydelleni edullinen, -- sanoi hän sivumennen. Mutta juuri ennenkuin
he rupesivat menemään ylös kolmanteen kerrokseen, pysähtyi hän erään
suljetun kopinoven eteen ja viitaten päällään sinnepäin, sanoi hiljaa:
-- A propos, tässähän on meillä se kuuluisa rovasti. Ellen erehdy,
eikös hänkin ole juuri neidin kotiseudulta?
-- On, kyllä hän on, -- sanoi Helena. Mutta sydämmessään hänellä kaikki
pysähtyi. "Tuossako se mies siis istuu vangittuna, muutama askel
minusta, kauheata, kauheata!" -- ajatteli Helena.
-- Hän on jo puoli vuotta meillä ollut, -- sanoi tirehtöri. -- En
todella ymmärrä kuinka tuo juttu on niin pitkälle venynyt. Tietysti hän
tulee Kakolaan. Mutta muuten, onpa se todella hyvin merkillinen mies.
Ajatelkaa mitä se on valinnut toimekseen täällä! Hän kirjoittaa muka
jonkinlaista uutta postillaa. Kaiken sen perästä mikä on ollut, --
vielä postillaa kirjoittamaan! Onpa se jotenkin paksua, ei voi muuta
sanoa.
-- En minä tuota oikein myönnä, -- sanoi Helena. -- Jos on kerran
sellainen usko syntien anteeksiantamisesta, niin tietysti paras pappi
on se, joka on enin syntiä tehnyt ja anteeksi-antamista syvimmin
kokenut? Ehkä se juuri siitä kokemuksesta kirjoittaakin postillaa.
Näin sanoen Helena aikoi mennä taas edellä ylös. Mutta tirehtöri kutsui
hänet kädenviittauksella luokseen.
-- Katsahtakaahan nyt edes tuosta reijästä, -- sanoi hän ja työnsi
syrjään kannen pienoisen lasireijän edestä.
-- En ikipäivinä, -- sanoi Helena, -- minähän olen tuttu sen kanssa;
mitä te ajattelette!
-- Entä sitten? Me menemme sisälle hänen koppiinsa.
-- Ei, ei, ei, -- sanoi Helena kauhistuneena ja vetäytyi pois. Hän meni
kauas käytävän toiseen päähän.
Vartija olikin tirehtörin viittauksesta jo avannut oven, ja tirehtöri
näkyi astuvan jäykkänä ja arvokkaana rovastin koppiin.
"Tästä nyt näen" -- ajatteli Helena, -- "että vankien luo tunkeutuminen
on todellakin jotain epähienoa ja minä olen syystä sitä hävennyt. Enpäs
mennyt, kun oli tuttava!"
Mutta tirehtöri tuli jälleen ulos kopista, lähestyi Helenaa ja
ilmoitti, että rovasti itse halusi häntä puhutella.
Ja vähän ajan kuluttua seisoi Helena tuon vanhan miehen edessä, joka
hänen tullessaan nousi pienen pöytänsä äärestä. Tirehtöri rupesi
tekemään jonkinlaista esitystä. Se pöytä oli todella täynnä
kirjoituspaperia ja nopeinkin katsahdus niihin todisti, että rovasti
todellakin kirjoitti postillaa. "Jeesuksen Kristuksen armosta ja hänen
verensä kautta" -- ehti Helena lukea, kun hänen silmänsä vilaukselta
käväsi papereissa.
Sitten poistui tirehtöri ja jätti heidät kahdenkesken.
Rovasti.
Hän oli tullut papilliselle uralle voimakkaan henkisen herätyksen
kautta. Oltuaan nuorena ylioppilaana intohimoinen, rohkea ja
hurjasteleva nuorukainen hän oli joutunut lestadiolaisen uskonlahkon
vaikutuksen alaiseksi ja erään saarnaajan sanoista päätti katkaista
kaikki entiset suhteensa maailmaan. Ensi innossa hän aikoi kokonaan
luopua omaisistansa, jättää "peltonsa ja tavaransa" ja ajattelematta
huomispäivän leipämurheita lähteä maailmalle saarnamiehenä. Tämä ajatus
viehätti ja veti häntä. Hän tunsi olevansa valmis mihin kärsimyksiin
hyvänsä, kunhan sai olla Herransa välittömänä opetuslapsena, jolle oli
valta annettu tallata käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen
voimaa. Kokeneemmat uskonveljet sanoivat: aseta mielesi, ole hiljaa,
niin Herra on puhuva sinun sydämmeesi ja tahtonsa ilmaiseva. Ja
nuoruutensa koko hehkuvalla mielen loimulla hän nyt vaan maltittomasti
odotti mitä Herra oli hänelle käskevä.
Mutta ennen tätä käskyä, eräänä kuultavana kevätiltana, niihin
aikoihin, jolloin lehmät oli ensi kertaa laitumelle päästetty, hän
kuuli metsästä omituisen helakan ihmisäänen kajahtelevan, joka karjaa
kokoon huuteli. Yhtäkkiä hänet tempaa entinen villi intohimo ja hän
tahtoo hinnalla millä hyvänsä nähdä sen naisen, jonka ääni oli juuri
tuollainen. Muistamatta hetkeksikään uutta sielullista tilaansa hän
riuhtasee pyssyn seinältä ja juoksee metsään. Eikä kauan kestänytkään
ennenkuin hän huuteluja kuulostellen pääsi huutajan itsensä perille,
tapasi sen aidan takaa kosteassa ja tiheässä koivikossa, vihreäin
lehväin alta, valkosten runkojen keskeltä. Se oli suurikasvuinen,
kalpeaihoinen nainen. Paksu letti jatkui vyötäisille huivin alta.
Hän hyppäsi aidan yli, tuli naisen luo ja sanoi: -- Koko päivän olen
turhaan riistaa hakenut, löysinpä vihdoin!
Ja rohkea kun oli, kiersi kohta kätensä sen kaulan ympäri toiselle
olalle. Kuitenkin vapisi hänen äänensä, kuu hän taas sanoi:
-- Tulethan minun riistakseni!
Ja sydän paisui.
Nainen ei vetäytynyt pois, vaan paljasti naurahtaen valkoset hampaansa.
Sitten pani vasemman kätensä päällimäiselle aidakselle, niin että näkyi
nimettömän kaksi kultaista sormusta.
-- Vai niin, -- sanoi toinen nähtyään sormukset ja laski kätensä naisen
olalta, mutta vaikka hän tahtoi ottaa askeleen kauemmas tuli hän
likemmäksi ja pystymättä mielensä kuohulta mitään sanomaan, koski taas
häneen. Silloin nainen käänsi päänsä hänestä pois ja varoin rupesi
irtautumaan hänen käsistänsä ja kun ei onnistunut, sanoi nopeasti:
-- Veli Jeesuksessa Kristuksessa, etkö tunne minua?
Silloin hän muisti nähneensä tuon ihmisen autuaitten kokouksessa, ja
tyrmistyi. Kauhuissaan hän kävi molemmin käsin päähänsä. Mutta toinen
sanoi vielä:
-- Minäkin ja minun mieheni tulemme lauantaina kokoukseen.
Ja näin sanottuaan kääntyi taas rauhoittuneena häneen päin ja jäi häntä
uteliaasti katsomaan, kun hän, kuivia koivunoksia tieltänsä työntäen
läksi kiireesti pois metsästä.
Hän ei tahtonut eikä voinut ajatella tätä tapausta sen enempää. Hän
selitti sen niin, että kaikki oli tapahtunut kokonaan ulkopuolella
häntä itseänsä, eikä se sentähden lannistanut hänen mieltänsä. Eihän
hän myöskään ollut tiennyt, että se nainen oli naitu vaimo. Ja niin hän
toistaiseksi luulotteli, että kaikki on hyvä, kun hän asian avonaisesti
uskonveljille tunnustaa, itsensä edessä ei hän pitänyt itseään
rikollisena, kun ei lukenut koko tapausta ikäänkuin omaan elämäänsä
kuuluvana.
Tuli sitten lauantai-ilta, se ilta, jona autuaat kokoontuivat
autuudestansa ilakoimaan, niinkuin hihhulilaisten tapa siellä päin on.
Hän oli jo unohtanut tapauksen, ja saarnan jälkeen raivokkaassa
autuuden hekumassa hyppeli muiden mukana. Vilaukselta hän silloin näki
joukossa paksun keltaisen letin, muisti silmänräpäyksessä kaikki, ja
hurjistui vielä suurempaan iloon. Koko seurakunnan tempasi tavatoin
mielen kuohu. Tuikkivat talikynttilät sammuivat ilman pyörteeseen,
toiset hihkuivat ja hyppelivät, toiset syleilivät toisiansa. Ja niin
sitten sattui hänen eteensä se nuori vaimo, joka myöskin oli hypyssä
sylinsä avannut. Ja kun he katsahtivat toisiinsa, juoksivatkin he
toistensa syliin, eikä mikään mahti olisi enää heidän lankeemistaan
estää voinut.
Nyt hän ei enää voinut olla sisässänsä näkemättä olevansa heikko
raukka, jonka vaan täytyy kaikessa hiljaisuudessa jatkaa taisteluaan
vanhoja intohimoja vastaan. Tämä tapaus oli hänelle selvä vastaus: sinä
hait suurta tehtävää, siinä se on: voita intohimosi!
Mutta tämä tehtävä näytti hänestä värittömältä eikä herättänyt hänessä
mitään halua. Siinä tuntui niinkuin pettymystä sille, joka oli
kuvaillut voiton sankarina kerran kulkevansa halki maailman Mestarin
ennustusta toteuttaen.
Hän kätki tämän epäilyksen sydämmehensä, niin kauas, ettei itsekään
tiennyt kätkeneensä. Ja pian näkivät ihmiset, että hänen aikeensa eivät
olleet kutistuneet, vaan että hän päinvastoin oli ikäänkuin entistäkin
enemmän tarmoa itseensä kerännyt.
Sillä olihan olemassa toinenkin tie.
Hän jätti hihhulilaisuuden, rupesi lukemaan Luteruksen kirjoituksia ja
otti itsellensä vaimon. Pian hän myöskin suoritti yliopistossa
tarvittavat jumaluusopin tutkinnot ja muutti sitten pois toisiin
seutuihin. Hän pääsi ensin kappalaiseksi etelä-Suomeen.
Luterus vakuutti voimakkaasti ja pontevasti, että taisteleminen
intohimoja vastaan on turhaa oman ansion tavoittelemista ja että
pappina kyllä voi olla nainutkin mies.
Luteruksen näitä vakuuttaessa tuntui asia hänestä niin selvältä, ettei
hän voinut ymmärtää miksi hän ollenkaan niin tarkkaan tutki Luteruksen
kirjoituksia. Ja kuitenkin piti hänen niitä aina tutkia pysyäkseen
siinä vakaumuksessa.
Niin hänestä tuli ankara luterilainen, toimelias ja kuuluisa
valtiokirkon pappi. Niinkuin suuri hyötyisä tammi hän nopeasti ja
syvältä levitteli maallisen mahtinsa juuria. Seurakunta valitsi hänet
kirkkoherraksensa. Niin pääsi tämä haarainen juuri pappilasta
kiertämään koko kunnan. Ja kunnasta se kiertäysi pian valtiolliseenkin
elämään, sillä aikaisin hän jo valittiin valtiollisen eduskunnan
jäseneksi.
Mitä vanhaan intohimoon tulee, ei olisi paremmin luullut voivan käydä.
Sielu näytti saaneen täyden rauhan. Ensi lemmen huumaus nuoreen vaimoon
oli pian vaihtunut hiljaiseen säännöllisyyteen ja näytti tyydytettynä
herpoutuneen suloiseen, onnelliseen perherauhaan, jättäen nyt täyden
vapauden aatteelliselle ja henkiselle kasvulle. Itsestänsä aukeni
hänelle uusi onni, pappilan laaja talous kävi loistavasti
käytännöllisen ja vielä jotenkin ilosen vaimon käsissä.
Muistot nuoruuden voimakkaista aatteista olivat loppumattomana lähteenä
saarnoille, niin ettei hän itse eikä kukaan muu olisi voinut epäillä,
ettei häntä elähyttänyt veres uskontuli; kirkko oli aina täynnänsä sekä
oman pitäjän väkeä että vieraidenkin seurakuntien kaukaa tulleita
kuulijoita.
Niin hän eli ja vanheni pappilassansa. Mutta syvimmässä sydämmen
sopukassa, siinä syvyydessä, jossa ei ajatella sanoin ja jota hän ei
tosin mitenkään lukenut omaan kirkkoherrakuvaansa kuuluvaksi, alkoi
aikaa myöten liikehtiä omituisia ilmiöitä.
Kun hän saarnaa miettiessänsä katseli ikkunasta tyynen jokilahden yli,
mihin metsät kuvastuivat, niin teoloogiset ajatukset ja muistot yhä
useammin nukahtivat kyllääntyneinä kahilikkoon ja sen sijaan
kasvamistaan kasvoi kumma kaiho johonkin salaperäiseen, vieraaseen
naiseen, joka häämöitti ajatuksissa ja hengitti irstautta viattomaan
luontoon. Se oli alussa epämääräinen, se oli milloin jossain joen
kalvolla, milloin väikkyi alastonna samettisen männikön varjossa,
milloin muuten värisi autereisessa ilmassa -- ja maanitellen kutsui,
ilman selvyyttä repi sydäntä.
Tämä herätti hämäriä muistoja. Kirkkoherra kokosi järkiajatuksensa ja
ponnisti yhteen kaikki voimansa.
-- Saatana! -- huudahti hän ja hyökkäsi istuviltaan. Hän hengitti
syvään ja riemuitsi voitostansa. Silmänräpäyksessä olikin lahti ja auer
ja samettinen männikkö taas hyvän palveluksessa, ainoastaan Luojan
luonnon puhdasta kauneutta. Ja todella oli niin, ettei se utuinen
nainen enää ilmestynytkään kahilikkoon, ei metsän laitaan eikä joen
kalvolle. Sillä ei tarvinnut kuin muistaa tätä voittoa, niin se jo
pakeni.
Mutta eikö se missään enää ilmestynyt? Eihän se tarvinnut kahilikkoa
eikä väräjävää auerta ilmestyäkseen. Jos pani silmät umpeen, niin se
tuli kaarrellen pimeydestä, istui eteen, rupesi leikittelemään eikä
kieltänyt mitään. Taikka tapahtui, että kirkkoherra näki kaukaa tieltä
ihmisen ja näki hameen hulmuavan askelia myöten, niin se jo oli hän. Ja
tieltä se siirtyi ajatuksiin ja siellä se jo tunsi valtansa.
Kirkkoherra meni vihdoin pääkaupungin parhaan lääkärin puheille.
Hän teeskenteli olevansa papillisilla asioilla ja sanoi lääkärille: --
Tulinpa neuvoa kysymään. Minullakin on näette hoidettavia niinkuin
teillä. Ja miksei maallinen lääkäri ja hengellinen lääkäri toisinaan
keskenänsä neuvottelisi.
-- Ei mikään voi olla sen suotavampaa -- vastasi siihen maallinen
lääkäri.
-- No niin, otaksukaamme, että eräs onneton on joutunut aistillisuuden
pauloihin, -- ei tavallisessa merkityksessä, vaan niin, että
mielikuvitus ei jätä häntä hetkeksikään rauhaan -- että...
-- Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän.
-- Hän näkee selvästi, että tuo on saava surkean lopun, -- mutta ei
kuitenkaan mitään voi --
-- Niin, niin, tapaus ei ole mikään harvinainen.
-- Tiedättekö siis jotain lääkityskeinoa sitä vastaan?
-- Onko asianomainen naimisissa? -- kysyi lääkäri vastauksen asemasta.
-- On, -- vastasi kirkkoherra.
-- Hm, -- pani lääkäri, ja näytti niinkuin nyt vasta kysymys olisi
saanut hänen mielestänsä vaikean muodon, sillä hän oli valmistunut
sanomaan: menköön naimisiin!
Nyt hän neuvoi kylpyjä ja kehoitti mitä tarkimpaan säännöllisyyteen
avioelämässä --.
Uutta oli tässä neuvossa kirkkoherralle kylvyt, mutta mitä jälkimäiseen
neuvoon tulee eli säännöllisyyteen, niin sen hän jo ennenkin oli
tiennyt. Hän oli aina ollut säännöllinen aviomies.
Mutta ei kylvyistä ollut apua eikä myöskään siitä erikoisesta
ruokajärjestyksestä, jota sama lääkäri sittemmin neuvoi.
Ei auttanut yhä kasvava ikä, ei heikontuvat voimat eikä vanhentuva
mieli.
Aina ja aina oli sama elämäniloa myrkyttävä ristiriita sydämmen
syvyydessä: kyllästymys omaan vaimoon ja vieraiden naisten kuvat.
Kaikki entiset ajatukset elämästä särkyivät tähän kaksinaisuuteen.
Toivoton paino laskeutui kaikille näköaloille ja raukean lasiseksi meni
silmäin katse.
Naishaamut eivät sittenkään jättäneet häntä. Ne eivät enää vaatineet
häneltä hurjan rohkeata, suinpäin pahaan syöksymistä. Ne huvittelivat
häntä hänen ajatuksissansa ja ehdottelivat hänelle salateitä.