kuuluu! Hetken keskusteltuaan asian lainopillisesta puolesta ja
väiteltyään vähän siitä voiko olla paikallaan joskus toveruuden
nimessä noin "painaa umpeen", he siirtyivät käsittelemään asiaa
rakkauskysymyksen kannalta. Nousi kiihkeä väittely siitä onko se
jotakin satunnaista vai miehen luontoon kuuluvaa, että hän noin vielä
vanhoina päivinäänkin on intohimojen alainen. Luutnantti T. sanoi
tuntevansa paljon vanhoja ukkoja ja panneensa merkille, että useat
heistä ovat kiihkeämmät kuin nuoret, ja ilmaisi vielä senkin huomionsa,
että naineet ukot olivat usein pahemmat kuin naimattomat. Viimemainittu
seikka näytti luutnanteista erittäinkin vahvistavan sitä ajatusta, että
vanhuuden intohimoisuus kuuluu ihmisen erikoiseen luontoon, koska ei
avioliittokaan sitä siis voinut sammuttaa. Pappi erosi muista vaan
siinä tavattomassa rohkeudessa, jolla oli asemastaan huolimatta
intohimonsa toteuttanut, silloin kun muut ukot luutnanttien huomion
mukaan tavallisesti tyytyvät vaan pikku kosketuksiin tai pysyttelevät
ekivookkien puheiden ja sukkeluuksien rajoissa. Tämän keskustelun
aikana painui kapteeni Franssonin pää vähitellen rintaa vasten ja hän
nukkui istuvilleen, -- josta kaikki muutkin huomasivat, ettei tuo pitkä
keskustelu ollut mitään huvittavaa, sekä rupesivat vaihteen vuoksi
arvoittelemaan, miksei luutnantti M. vieläkään ollut saapunut, vaikka
hän tavallisesti oli ensimäinen. Kukin rupesi keksimään otaksuttavinta
ja naurettavinta syytä hänen poissaoloonsa. Silloin ovi avaantui ja
luutnantti M. omassa personassaan kiertäytyi sisälle.
-- Oo-o! -- huusivat kaikki yhteen suuhun.
No mitä uutisia hänellä nyt taas on kerrottavana?
Luutnantti M. tahtoi jännittää uteliaisuutta ylimmilleen. Hitaasti hän
selvitti miekan päältänsä ja pani sen nurkkaan, ja sanoi vasta sitten:
-- Näin tänään "rykmentin tyttären".
-- Älä helvetissä.
Lähes vuoteen ei ollut juuri kukaan heistä Helenaa nähnyt. Hänen
äitinsä oli nimittäin kuollut ja senjälkeen hän oli kokonaan vetäytynyt
pois luutnanttien seurasta.
-- Tiedättekö mitä? -- jatkoi luutnantti M.
-- No?
-- Anna tulla vaan!
-- Kieltäsi kuitenkin kutkuttaa! Luutnantti M. sanoi surullisesti:
-- Hän on tullut uskovaiseksi.
-- Älä valehtele.
-- On puettu mustiin ja käypi saarnailemassa --
Kaikki olivat hämmästyksen lyöminä.
-- Fiyy! -- vihelsi luutnantti T.
-- Näin hänet tänään kaupungilla ja kiersin toista tietä, etten
tapaisi, -- sanoi luutnantti M.
-- Vai meni sekin sinne! -- sanoi mietteissään luutnantti L.
Luutnantti B. oli ainoa, joka ei mitään sanonut, ja tämä ilta oli
myöskin ainoa hänen elämässänsä, jolloin hän oli hajamielinen, puhui
kummallisen hiljaisella ja nöyrällä äänellä.
-- Olisi kuitenkin saattanut arvata, että jotakin semmoista siitä
lopuksi tulee, -- sanoi luutnantti T., -- sillä minä olen kuullut, että
hän on kihloissa erään sosialisti Korpimaan kanssa.
-- Ikivale! -- sanoi luutnantti R. lyhyeen.
-- Surkea häpeä sentään koko pataljoonalle, ettemme me osanneet häntä
ottaa, -- puhkesi vihdoin päivystäjäkin sanomaan.
-- Niin, veli B., kuinka se oikein oli sen kädenkiertämisen kanssa?
-- Kuinkako oli? Tehän itse melusitte silloin niin, etten voinut
kertomustani lopettaa!
Kaikki rupesivat nauramaan.
-- Puhukaa mitä hyvänsä, --- sanoi luutnantti T., -- mutta Helena on
kihloissa sosialistin kanssa.
-- Ikivale! Tuo on jo viime vuoden lumia -- toisti luutnantti R.
Mutta kaikki uskoivat, että niin oli.
-- Itse olette syypäät, -- sanoi luutnantti M. -- Olisitte jonkun yhden
antaneet rauhallisesti yritellä, mutta eikös mitä! Kun minä olin
saamaisillani jaa'n, silloin aina oli muita ympärillä kuin mehiläisiä.
Ja nauretaan ja pilkataan minua! Kaikki konstit silloin kelpasivat! No?
Onkos nyt sosialisti parempi?
Luutnantti B. sanoi:
-- Olisi edes sota syttynyt, niin olisi hän valinnut urhoollisimman
meistä. Mutta mitä hän näissä rauhan tuherruksissa upseerin sielusta
tietää!
-- Ikävä vaan, ettei nykyisissä sodissa enää voi olla urhoollinen,
niinkuin entisissä miekan mittelöissä, --- sanoi ajutantti L. puoli
piloilla.
-- Ei voi, -- valitti luutnantti B:kin. -- Senpätähden olen aina
sanonut, että pitäisi olla sen sijaan jotakin muuta samallaista.
Enemmän vaarallisia ratsastuksia! Enemmän hengenuhkaa!
-- Palatkaamme sanalla sanoen kaikin puolin keskiaikaan, -- ivaili
luutnantti T., -- ruvetaan Ivanhoeksi, Richard Leijonamieleksi -- --
-- Parempi sekin olisi, -- arveli luutnantti B. -- Nyt voi joku
luutnantti vaan hyvin kumarrella ja hyvin tanssia. Mutta mitä se
merkitsee? Ne ovat kaikki apinain konsteja. Pääasia on mitä on _tässä_
(hän jyskytti nyrkillään rintaansa)! Ja kas se juuri onkin poissa
meistä, ja sosialistit vievät meidän Helenojamme.
-- Johan olen teille sanonut, että koko juttu on valetta, -- sanoi
luutnantti R., jota ei tavallisesti kukaan kuunnellut hänen selvänä
ollessa. Luutnantti B. jatkoi:
-- Jaa, jaa, katsokaas se voi olla tuommoinen sosialisti vaan. Sekin
pitää sentään puoliaan ja sotii vimmatusti ja on urhoollinen. Mutta
mitä _me_? Yks, kaks, yks, kaks, -- seis! Ja sitten vähän toppausta
polettien alle, vähän pumadaa päähän, jakaus niskaan. Siinä kaikki.
Muille maille on urhoollisuus siirtynyt, sosialistit ja anarkistit
voivat olla urhoolliset, mutta ei luutnantit.
Luutnantti R. löi nyt yhtäkkiä nyrkkinsä pöytään niin että lasit
kilisivät ja kaikki hyppäsivät paikoiltaan.
-- Sehän on merkillistä, ettei kukaan kuule mitä minä sanon! Koko
jutussa ei ole vähintäkään perää. Mitä mustiin vaatteihin tulee, niin
ne ovat vaan tavalliset suruvaatteet. Ja jos vaikka hän saarnaileekin,
niin saarnailkoon, eihän se merkitse että hän on sosialistin kanssa
kihloissa. Sen minä sanon, että jos hän jonkun valitsee, niin ei se
sosialistia ota. _Tänne_ se kuuluu.
-- Tänne se kuuluu! -- päättivät kaikki yhteen ääneen.
-- Kysytään Georgilta, -- ehdotti luutnantti L. -- Se armas poika
kuuluu ruvenneen ottamaan ranskan tunteja meidän Helenamme edessä.
-- Tuokaa tänne se insinööri! -- huusi luutnantti B. innoissaan.
(Syy miksi Georgia oli pataljoonassa ruvettu sanomaan "insinööriksi"
oli se, että hänen tiedettiin harjoittelevan insinööritieteitä.
Toverit saivat hänen pöydällään aina nähdä kirjoja ja julkaisuja tältä
alalta. Jotkut rupesivat tämän johdosta epäilemään hänen aikovan
sota-akatemiaan. Mutta Georg vakuutti, että hän vaan huvin vuoksi.)
-- Tuokaa tänne se insinööri, hän sen tietää.
-- Tyttö on pelastettava! -- huusi luutnantti M. haltioissaan.
Nyt puuttui pessimisti taas puheeseen.
-- Pelastettava?! -- sanoi hän ivallisesti. -- Kauniit pelastajat me
olemme hänelle! Hän on puhdas kuin enkeli ja meidän likaisuuttamme hän
on paennut. Ja me muka häntä pelastamaan! Surra täytyy, että hän jätti
meidät eikä ole enää täällä joukossamme _meitä_ pelastamassa. Niin se
on, pojat!
Tätä puhetta seurasi äänettömyys.
Tapahtui niin harvoin, että luutnantti R. selväpäisenä jotakin todella
väitti, että kaikki nyt kuuntelivat korvat pystyssä hänen sanojansa. Ja
kun hän oli sanonut, vaipui jokainen mietteihinsä, ja koko keskustelu
vähitellen sammui hiljaiseen alakuloisuuteen.
Mutta luulla että se olikin tämän onnettoman klubi-illan päätös, on
suuri erehdys. Kun kerran jokin rupee epäonnistumaan, niin pitää sillä
tavallisesti olla kruunattu päänsäkin. Sillä kun oikein hullusti alkaa
käydä, niin kokoontuu kaikki pahat yhteen, niinkuin vaahto läikkyvässä
ristiaallokossa. Ja niinpä ei tuo juttu, että luutnantti Saurén muka
häitänsä valmistaa, ollutkaan mikään naurun asia. Ei, kaukana siitä.
Voi surkeutta!
Juuri kun luutnantit hiljenivät ja vaipuivat kukin mietteihinsä, kuului
äkkiä oven rämäys, sitten toisen sisemmän oven, sitten rupesi kuulumaan
nopeita, puolijuoksevia askeleita pimeän salin yli sitä huonetta kohden
missä he istuivat.
Kaikki kavahtivat horroksista.
Ja kynnyksellä näyttäytyi Georg, heidän vielä hakemattansakin.
Mutta mikä Georg se oli! Kasvot olivat hänellä kalpeat kuin lakana.
Ei hän sanonut mikä oli tapahtunut. Hän vaan sanoi, miehekkäästi
hilliten ääntänsä ja päällänsä viitaten:
-- Brummer!
Brummer nousi kohta, ja he menivät nopeasti pois.
Luutnantti M. pujahti myös heidän jälkeensä. Hän tahtoi olla se, joka
tuopi toveruksille sanoman tapahtumasta.
Jonkun ajan kuluttua hän tulikin ja rupesi sanomaan jotakin, mutta
purskahti niin hervottomaan itkuun että sortui maahan, eikä hänen
suustaan voitu mitään tietoja saada.
Vihdoin saapui Brummerin lähettämä aliupseeri.
Luutnantti Saurén oli ampunut itsensä.
Ampunut rikki nuoren elämänsä, ampunut halki kaikki suunnitelmansa,
pannut poikki kaikki häävarustukset, suvun toiveet särkenyt, morsiamen
murtanut.
Miksi! Miksi! Miksi!
Toverukset saivat sen tietää pataljoonan lääkäriltä. Heidän mielensä
masentui vielä enemmän, vaikka he kaikki päättivät, ettei hän muuten
olisi voinut menetelläkään.
Täynnä vaaroja on luutnantin elämä, olipa sota eli rauha.
Yksin.
Klubiin saapuneista Helenaa koskevista tiedoista oli oikein kerrottu
ainoastaan se kaikille tunnettu asia, että hänen äitinsä oli kuollut.
Se olikin lähimpänä syynä hänen haluttomuuteensa esiintyä vaaleissa
puvuissa.
Kertomus taas hänen kihlauksestansa sosialistin kanssa oli siinä kohden
perätön, että olihan tuo kihlaus päinvastoin purkautunut. Ja vaikka hän
kyllä oli tämänkin asian ottanut kovin sydämmelleen, että olisi melkein
senkin vuoksi mustissa käynyt, niin pelastuksekseen ja suureksi
lohdutuksekseen hän pian sen jälkeen luki lehdistä uutisen, että
Reinhold Korpimaa oli mennyt kihloihin erään varakkaan liikemiehen
tyttären kanssa.
Luutnantti M:n tuoma huhu, että Helena olisi tullut jumaliseksi ja
ruvennut saarnailemaan, oli taas syntynyt väärinkäsityksestä.
Oli kyllä totta, että hän nyt äitinsä kuoltua, kun ei hänellä enää
ollut ihmisten joukossa kehen turvautua, oli yhä useammin tullut siihen
ajatukseen, että tuo "Se", joka yksin enää lakkaamatta vaati kaiken
muuttumista maailmassa, ei ollut mitään muuta kuin se Kaikkivaltias,
joka puhui samaa jokaisen ihmisen sydämmessä. Ja silloin hän tiesi
varmaan, että elämä on iankaikkinen, ja iloitsi siitä. Hän oli ruvennut
yksinäisyydessään ajatuksissa ikäänkuin keskustelemaan sen kanssa ja
sanomaan sille _sinä_. Mutta ei hän suinkaan, nyt yhtävähän kuin
ennenkään, ollut omistanut mitään erikoista uskontunnustusta, eikä
myöskään millään erikoisella tavalla, ei silmäin nostamisella, ei
kasvojensa peittämisellä, ei käsien ristiinpanemisella, ei polvien
notkistamisella eikä kirkonkäynnillä "palvellut Jumalaa".
Saarnailemisen huhu perustui seuraavaan: Surtuaan äitiänsä ja
itkettyään itsensä melkein piloille, oli Helenalle istuessa eräänä
hämärän hetkenä omassa huoneessansa, tullut semmoinen lohduttava
ajatus, että oikeastaan tuo sureminen oli mamman tahtoa vastaan, sillä
mamma oli nyt "siinä", yhtä "sen" kanssa, ja siis paljon elävämpi kuin
Helena itse elävimmillään ollessaan.
Nämät ilmestykset antoivat hänelle sanomatonta elämän tarmoa.
"Minä olen todellakin täydellinen nolla", -- päätti hän. -- "Tässä minä
istun, ja mitä minä olen saanut aikaan, en mitään! Keltä minun
tarvitsee kysyä mitä minun on tekeminen, ei keltään! Ja nyt minä otan
ja menen vankilaan ja haen sieltä sen Souvari-Heikin, sillä hän on
jälleen siellä. Niin minä teen."
Hän iloitsi koko sydämmestään tämän päätöksen tehtyään. Eikä mitkään
vaikeudet häntä pelottaneet.
Entisten tuttujensa joukossa oli hänellä myöskin muutamia "uskovaisia",
jotka kävivät vankiloissa hyväätekeväisissä tarkoituksissa. Ja näiden
kautta Helena rupesi toimittamaan, että hänkin saisi käydä siellä.
Sillä pappa-vainajan vuoksi hän ei tahtonut tutuilleen levittää tietoa
oikeasta suhteestaan tuohon mieheen, vaan aikoi esiintyä muka yleisesti
vaan hyväätekeväisissä tarkoituksissa liikkuvana, samoin kuin muut.
Näin syntyivät huhut saarnailemisesta.
Mitä vihdoin ranskan tunteihin tulee, niin oli totta että Helena antoi
paljon tunteja ihmisille eri kielissä, myöskin ranskassa. Erityisesti
Georgiin nähden olivat asiat taas tällaiset:
Kerran oli Helena, juuri vankilasta tullessaan, kulkenut erään kadun
ylitse, ja vilkaistuaan pitkin tätä poikkikatua hän näki Georgin
tulevan kasarmista päin.
Arvellen Georgin nähneen, että Helena oli hänet huomannut, ei hän
tahtonut mennä ohitse, vaan pysähtyi ja käytti tilaisuutta
katsellakseen mimmoinen Georg nyt oli ajutantiksi tultuaan. Helena
katseli eikä voinut ratkaista oliko Georg luonnostaan niin soma, vai
oliko se itsetietoisesti tehtyä. Paljon oli kyllä ulkonaistakin.
Tummanviheriät housut sievosesti kapenivat jalkaterään päin.
Ajutanttikannukset kilahtelivat kantapäissä; harmaa palttoo istui
niinkuin valettu hänen solakalla vartalollansa ja korkea kaulus piteli
hänen päätänsä omituisen hauskasti kangistuneena. Tämä kaikki tosin
saattoi olla uniformun syy. Niinkuin aina ennenkin, rakasti hänen
musta, tavattoman tiheä tukkansa ohimon seutuja ja korvan edustaa. Ehkä
hän myöskin harjalla vähän auttoi sitä etupuolelle. Ja lyhyeksikin
leikattuna se siinä vielä löysi kihartumisen tilaisuutta. Upseerilakki
oli hänellä hiukan silmillä, niinkuin luutnanteilla yleensä. Niska taas
muodosti jäykän ja suoran linjan selän kanssa. Oliko se nyt kaikki
uniformusta, vai tahallaan?
"Kyllä se yhä vaan on täydellinen upseeri", -- päätti Helena.
Georg ei ollut huomannut Helenaa, sillä heti huomattuaan hän alkoi
ketterästi jouduttaa sotilaallisia askeleitansa. Pää nyykäytti kohta
tervehdystä ja käsi teki liikkeen, joka käski odottamaan, ilmaisten,
että oli jotain asiata.
He olivat koko tänä aikana sangen vähän tavanneet toisiansa. Georg oli
selvästi tahallaan välttänyt Helenaa.
Viimeiksi he olivat tavanneet toisensa mamman hautajaisissa. Olivat
seisoneet haudalla ja itkien puhuneet hänestä.
Mutta siitä oli jo neljä kuukautta. Sitä uteliaampi oli Helena saamaan
tietää, mitä kumman asiata Georgilla saattoi olla.
Asia oli nyt semmoinen, että Georg pyysi Helenaa antamaan hänelle
ranskan tuntia.
Helena rupesi nauramaan ja kysyi mitä ihmettä hän ranskan kielellä
aikoi.
Georg vähän punastui, mutta rupesi kohta totisesti selittämään mistä
syystä ranskan oppiminen oli hänelle välttämätön. Insinööritieteet
olivat paraiten esitetyt ranskan kielellä.
-- Tule vaan! -- sanoi Helena siihen. Ja niin he päättivät tunneista.
Keskiviikkona ja lauantaina iltapuolella.
Kun Helena tuli kotiin tämän kohtauksen jälkeen, tunsi hän kohta
olevansa levoton.
"Tulee toinen aika" -- oli mamma kerran sanonut: -- "ja saa nähdä
kestätkö sinä yksinäisyyttä." Nämät sanat muistuivat hänelle nyt
niin-niin elävästi.
Ja jos se todella olisi tapahtunut muulloin, ei hän mitään olisi
pelännyt, mutta juuri tähän aikaan! Georg oli ainoa elävä ihminen, joka
muistutti hänelle vanhaa kotia ja menneisyyttä, ja joka vielä
päälliseksi suri sitä mitä hänkin suri. Ei myös kukaan häntä itseään
tuntenut niinkuin Georg. Niin että silloin kuin Georg ehdotti ranskan
lukemista, oli Helenaan valahtanut omituinen epäillyttävä ilon ja
autuuden tunne; ei hän voinut sitä itseltänsä kieltää.
Kunpa nyt siis vaan osaisi erottaa toisistaan nuo kaksi: luonnollisen,
luvallisen kiintymyksen siihen henkilöön, jota mamma oli rakastanut, ja
sitten tuon toisen luvattoman, joka yhä näytti pienimmästäkin aiheesta
olevan valmis liekkiin lehahtamaan.
Varmemmaksi vakuudeksi hän meni kaapille, jossa säilyivät mamman
jättämät pienet tavarat ja otti eräästä laatikosta kirjepakan. Siinä
kirjepakassa oli mamman Georgilta saamien ja Helenan omien kirjeiden
joukossa myöskin se kirje Georgilta, jota mamma oli kerran aikonut
hänelle lukea, mutta Helena oli silloin keskeyttänyt. Monta kertaa oli
hän mamman kuoleman jälkeen sitten taistellut uteliaisuuttansa vastaan
haluten sittenkin lukea mitä siinä kirjeessä seisoi. Mutta hänellä oli
selvä aavistus, että jos siinä on jotakin tunteellista ja hän tässä
yksinäisyyden mielentilassa sen lukee, niin pääsee kaikki irralleen
eikä hän sitä liekkiä enää tukehutakaan. Monasti hän oli ottanut pakan
käteensä, mutta aina sentään lopuksi vienyt takasin. Kerran hän nukkui
koko yön kirjepakka tyynyn alla, ja vasta aamulla oli häveten vienyt
takasin laatikkoon. Sen jälkeen se olikin pysynyt koskematta.
Mutta nyt hän sen otti esille toisessa tarkoituksessa.
Pitkän aikaa hän tosin nytkin istui kirjepakka kädessä. Ei olisi
tarvinnut muutakuin katsahtaa jotenkin keskelle ja kolmen neljän
joukosta löytää se oikea. Mutta hän ei antanut pakan hajota kahtia.
Hiljaa hän nousi, rupesi hangolla sekottamaan uunia ja samalla viskasi
koko pakan hiilien sekaan, joista kohta pohahti savuiset liekit uunin
täydeltä.
Helena avasi ikkunan ja istui katsomaan ulos, pää käsiensä varassa.
"Siellä te käytte sotia ja valloitatte maailmoita ja olette
Napoleoneja. Mutta ihan yhtä suuri työ oli minulle polttaa tuo kirje,"
-- ajatteli hän.
Vähän ajan perästä hänen rupesi tulemaan ikäänkuin ikävä eikä tuntunut
kylläksi halua tavallisiin töihinsä.
Hän pelästyi. Nousi ylös nopeasti, sulki ikkunan ja sytytti lampun.
Ja pitkälle yöhön hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, vihkoja
korjaten, ja rupesi sen tehtyään vielä muistiinpanojansa kirjoittamaan.
Kun heidän uudistettu tuttavuutensa Georgin kanssa näin oli jonkun
aikaa kestänyt, teki Helena sen varman havainnon, ettei Georg koskaan
sanallakaan kajonnut heidän väleihinsä tai yleensä entisyyteen. Hän oli
nähtävästi kaikki unohtanut, eikä Helenan läsnäolo tuntunut herättävän
hänessä mitään muistoja tai tunteita.
Hän tuli aina ilosena, pani miekkansa nurkkaan oven suuhun, kertoi
vapaasti ja huolettomasti jotain upseeriklubin tapahtumia, ja
ainoastaan yhden ainoan kerran hän ranskalaisessa puheluharjoituksessa
sattumalta satutti vahingossa _sitä_.
Heillä nimittäin syntyi tämmöinen harjoituskeskustelu. Helena kysyi
kirjan mukaan:
-- Dites moi, cher ami, avez vous aimé quelque fois?
Georg vastasi:
-- J'ai aimé plusieurs fois. -- Ja naurahti siihen.
Jonka jälkeen Helena myöskin naurahti ja sanoi nyt omin päin, ilman
kirjaa:
-- Tres joli. Maintenant, racontez quelque chose de votre second amour.
-- Pourquoi pas du premier?
[Suomeksi: Sanokaa, ystäväni, oletteko koskaan ollut rakastunut? --
Olen useammankin kerran. -- Hyvä; kertokaa siis jotain toisesta
rakkaudestanne. -- Miksei ensimäisestä?]
Helena punastui, mutta Georg rupesi nauramaan ihan luonnollisella
äänellä.
Tämä kaikki osotti, että hän on kokonaan vapaa entisestä.
Ja kun niin oli, niin oli Helenan verrattain helppo pysyä päätöksessään
ja rajoittaa kiintymyksensä Georgiin ainoastaan niinkuin henkilöön,
jota mamma oli rakastanut.
Vankilassa.
Ei Helenan pääsy vankilaan ollut lainkaan niin vaikea kuin hänelle oli
ensin kuvailtu. Mutta siihen helppouteen oli erikoinen syy. Hän teki
nimittäin kohta ensi näkemältä sangen miellyttävän vaikutuksen
tirehtöriin.
Tirehtörin huomiolla ja avuliaisuudella ei ollut mitään rajoja. Hän
keskusteli kohta vankilan pastorin kanssa ja toimitti Helenalle vapaan
pääsyn kaikkialle. Vartijoille annettiin käsky avata hänelle jokainen
koppi minkä hän vaan osotti. Ja ainoa heidän toivomuksensa oli, että
Helena ei kuitenkaan vaikuttaisi miesosastolla, koska -- sanoivat he
molemmat nauraen -- Helenan ulkomuoto ja olento -- --. He eivät
katsoneet tarpeelliseksi lopettaa lausettansa sen paremmin.
Tämä ehto oli tosin pettymys Helenalle Souvari-Heikin tapaamiseen
nähden. Mutta nyt aluksi hän oli siihen tietysti suostuvinaan.
Ei kulunut kuin joku viikko, niin he olivat tirehtörin kanssa jo
parhaat ystävät.
Se seikka, että ihmiset hänen ulkomuotoonsa niin kiintyivät, auttoi
häntä täällä vankilassakin pääsemään pian heidän läheiseen
tuttavuuteensa, sillä kaiken ulkonaisen lähentelemisen Helena aina
osasi kääntää vaan välittömään tuttavuuteen pyrkimiseksi, ja
vapaudellaan ja avomielisyydellään sai heidät vaarattomiksi
ystävikseen. Niinpä itse tirehtörikin, vaikka oli pinttynyt virkamies,
esiintyi ennen pitkää Helenan edessä peittelemättä semmoisena kuin oli,
puhui joskus suorastaan poikamaisuuksia, ja lausui avonaisesti
semmoisia mielipiteitä, joita ei olisi kuuna kullan valkeana kellekään
muulle ilmaissut, ne kun olisivat ehdottomasti heikontaneet hänen
virka-arvoansa.
Helena sai hänet kahdenkeskisessä keskustelussa myöntämään ihan kaikki
aatteensa tosiksi. Kaikki oli tässä maailmassa nurinkurista. Kaikki
olisi pitänyt muuttaa, ja elää ihan toisella tavalla. Myöskin vankilaa
koskevissa asioissa hän antoi myöten. Kerran, kun he jäivät iltasella
kansliahuoneeseen keskustelemaan, rupesi tirehtöri itse valittelemaan,
että tämä vankila tekee ihmiset pahemmiksi kuin ne olivatkaan, sillä
sen sijaan että pahat pitäisi saada erilleen toisistaan, niin ne täällä
päinvastoin koottiin kaikista maanääristä yhteen toisiansa
saastuttamaan ja turmelemaan.
-- Mutta jos vankila ei paranna vaan turmelee, niin miksi ollenkaan on
vankila? -- sanoi Helena.
-- Tjah, -- pani tirehtöri, -- vankila on historiallinen tosiasia: on
aina niin ollut, siksi nytkin niin on.
-- Mutta miksi _te_ palvelette täällä?
-- Ha-ha, minulla on perhe ja lapset. Perhe ja lapset! sehän se on
kaiken kierouden alku ja perustus. Jos suoraan puhutaan, -- ah, kuinka
tämä kaikki minua hermostuttaa. Minä en voi nähdä eteeni, minua
rasittaa kaikki, minä tunnen selvästi, että kadotan liian aikasin
elämäni, kadotan kaikki mahdollisuudet todelliseen kehitykseen. --
Olisihan minustakin voinut tulla "elävä ihminen", niinkuin te sanotte,
-- mutta päivä päivältä se on yhä varmemmin myöhäistä. -- Minä kadotan
yhden sielunkyvyn toisensa jälkeen, en osaa enää keskittää mihinkään
ajatuksiani, muistinikin jo heikkonee, minua ei huvita mikään mikä
tavallisia ihmisiä huvittaa. Ja kuitenkin olen vasta 40 vuotias, --
parhaassa miehuuden iässä. -- "Rakastaa lähimmäistä", te sanotte;
suokaa anteeksi, se on nyt toki vähin huvittavaa, ja sitäpaitsi -- uh!
-- täälläkö vankilassa! ketä täällä rakastaisi? Myöntäkää itse: -- tämä
on paikka missä kasvaa inho ihmisiin. Sitäpaitsi, siinä merkityksessä
kuin te tarkoitatte ei voi koskaan rakastaa ihmisiä, jotka ovat minun
vallassani, komennukseni alaisia. Heidän suhteensa minä on voi koskaan
olla muuta kuin virkamies.
Helena kuunteli juhlallisella hartaudella hänen puhettansa, eikä
uskaltanut enää mitään lisätä tai edes myönnellä, peläten että
tirehtööri saa halun väittää häntä vastaan ja niin tulee pois tästä
harvinaisesta, hienosta ajatussuunnastansa. Kaikki tirehtörin lauseet
olivat juuri sitä mitä Helena oli juuri hänelle hokenut, mutta hän ei
sitä nyt huomannut ja puhui omina ajatuksinaan.
-- Mutta nythän on jo aivan pimeä, -- sanoi Helena hiljaa, koettaen
lähteä huomaamatta ja häiritsemättä, että tirehtöri jäisi edelleenkin
samoihin mietteihinsä.
-- Niin se on, niin se on, -- huokasi tämä vielä: -- kenties te, joka
olette tullut tänne vankeja lohduttamaan, kerran tulette siihen
havaintoon, että tämän vankilan tirehtöri itse enin kaipaa teidän
lohdutustanne, -- ja on pahin kaikista.
He erosivat ystävinä, molemmissa sama nöyrtymys, jonka läpi ei tuntunut
mitään virallista, vieraisuutta, ja heidän henkensä oli yksi ja vapaa.
Kulkiessa vankilasta Helenan sielu riemuitsi.
"Onnistunko minä; onnistunko saada edes yhdenkin ihmisen ajattelemaan
ja tuntemaan _sillä_ tavalla?"
Ja hän huomasi innoissaan kulkevansa tarpeettoman pian, ja hiljensi
äkkiä ja huokasi naurahtaen rinnan täydeltä, nauttien leppeästä
tuulesta ja kuusta, joka nopeasti riensi pilvien lomitse.
* * * * *
Ensimäinen vanki, jonka yhteyteen Helena tuli, ei siis ollut
Souvari-Heikki. Hänen tapaamista Helena lykkäsi yhä tuonnemmas ja
tuonnemmas, myöskin siitä syystä, että se oli hänelle vähin helppoa ja
vähin mieltäkiinnittävää.
Ensimäinen vanki, jonka kanssa hän tuli tositekemisiin, oli myös hänen
kotiseudultaan oleva Sofia Huotari, joka tirehtörin kirjojen mukaan oli
vankeudessa syytettynä lapsenmurhasta. Ei Helena tosin ensin lainkaan
voinut muistaa sellaista ihmistä kotiseudultansa. Mutta heti
tultuaan koppiin, hän tunsi Sofian. Sillä se olikin yksi hänen
rippitovereistaan, se, joka oli kirkossa istunut melkein hänen
vieressään, toisella puolella Maria.
Sofia Huotari oli silloin kaunis, mutta nyt oli häntä kamala katsoa
harmaassa vankipuvussa, tyhjässä, koleassa kopissa, johon valo tuli
korkealta katon ja seinän rajalta, ristikkoluukusta.
Varmaan hänkin tunsi Helenan, koska niin hämmästyi. Kauan hän katseli
ujosti kulmiensa alta ja muodosti nähtävästi itselleen kohta semmoisen
ajatuksen, että Helena oli täällä puhuakseen hänelle sielun
pelastuksesta.