-- Se on?
-- Esitä minut tuolle samalle herralle.
Reinhold rupesi nauramaan ja katsellen ympärilleen missä hän sen vielä
näkisi, sanoi:
-- Hänkin tahtoi tulla sinun kanssasi tutuksi, vaikka se sitten jäi.
Reinhold löysi pian sen herran, saattoi Helenan luo ja esitteli heidät
toisilleen. Samassa veti Reinholdia joku hihasta toiselta puolen, ja
ennättämättä jäädä heidän seuraansa hän anteeksipyyntöä sopertaen
katosi tanssisaliin.
-- Tuttavuus teidän kanssanne, arvoisa neiti, on todellinen valopilkku
tämmöisessä idiootti-iltamassa. Olen kuullut että te, neiti, suositte
sosialismia. Ja se on liian ihmeellistä, että olisin voinut olla omin
silmin kuulematta -- --
-- Te _ette_ suosi sosialismia?
-- En. Mutta se että _te_ suositte, antaa -- suokaa anteeksi -- mitä
suurimpia toiveita teistä.
Tämän sanottuaan puristi anarkisti huulensa yhteen pitkäksi viivaksi ja
hymyili merkitsevästi.
-- Te kuitenkin tahtoisitte niinkuin sosialistitkin että kaikki
muuttuisi maailmassa? -- kysyi Helena.
-- Perin pohjin muuttuisi, perin pohjin.
-- Niin, kaikki, _kaikki_ --
-- Kaikki tyyni perin pohjin ja _heti paikalla_, kas se on lähtökohta.
-- Mutta sittenhän tahdotte juuri mitä mekin.
Anarkisti taas hymyili eikä vastannut. Sitten hän ikäänkuin aikoen
vetää Helenaa syrjemmäs hiljensi äänensä ja pannen painoa joka sanalle
lausui:
-- Luuletteko te, neiti, todellakin että nuo tuolla (hän näytti sinne
päin mihin Reinhold oli hävinnyt) jotakin tulevat maailmassa
muuttamaan?
-- En ainoastaan luule, vaan olen ihan varma siitä.
Sama hymy ja sama suun viivaisuus.
-- Te olette huono psykoloogi, neiti. Ettekö näe että meitä vedetään
nenästä. Meidän pitää muka odottaa, että herra Korpimaa ensin pääsee
eduskuntaan. Sitten pitää hänen päästä siellä enemmistöön. Ja jos hän
ja hänen uskottunsa, sitten kun ovat ensin antaneet perään melkein
kaikissa kohdin, -- jos he sitten valloittavatkin koko eduskunnan,
luuletteko todellakin, että he ovat nyt valmiit panemaan toimeen
ihannevaltiotaan? Ei suinkaan. Ei eduskunnassa saa niin lapsekas olla.
Heidän korkein päämääränsä on tietysti kerran päästä hallitukseen, joka
vaatii heiltä vielä selvempää luopumista "haaveista", ja taistella siis
kaikin voimin toista puoluetta vastaan, joka on heitä jyrkempi ja joka
nyt vuorostaan pitää pahaa elämää ja pyrkii eduskuntaan. Perpetuum
mobile, eikö totta? Ja me muut istumme kiltisti penkillä odotellen
milloin kaiken maailman uudet nousukkaat saavat yhteiskunnallista ja
valtiollista merkitystä!
-- Kylläpä te näette kaikki pimeänä, -- sanoi Helena.
-- Mutta myöntäkäähän, että se on koomillista: me muut sillä aikaa vaan
"liitymme yhdistyksiin" ja kuljemme vappuna liehuvin lipuin pitkin
katuja, niinkuin lapsukaiset!
Helena ei voinut olla nauruun purskahtamatta.
-- Mutta mitä keinoja te _itse_ siis aijotte käyttää maailman
muuttamiseksi? -- sanoi Helena, kun osasi naurultaan jälleen puhua
totisesti.
Silloin anarkistikin tuli totiseksi, ja intohimoisella kiihkeydellä
sanoi:
-- Jos teille todellakin on tärkeätä että ihmiskunnan kurjuus saa
loppunsa, -- jos se ei ole teille leikkiä, vaan yhtä sydänverenne
kanssa, -- silloin sanon teille mitkä minun keinoni ovat. En minä anna
teille mitään leikki-lippuja. Minä vaadin _urotyötä!_ Kerran vaan
elämme; emmekö sinä aikana tekisi jotain tuntuvampaa, suurempaa!
Hänen kiihkeät sanansa tempasivat väkisinkin Helenan mukaansa.
-- Siinä ajattelen ihan niinkuin tekin. Juuri sitä olen aina kaivannut,
että mitä minun _personallisesti_ pitää tekemän?
-- Kuten sanoin, panin teihin eräitä toiveita.
-- Jos te voitte sanoa minulle, en pyydä mitään, en mitään parempaa.
-- Te ymmärrätte selvästi, ettei _nuo_ keinot auta ja että yksi ainoa
keino on loogillisesti mahdollinen.
-- Ette suinkaan tarkoita --?
-- Juuri sitä tarkoitan.
Helenan meni silmät auki.
-- Herra Korpimaa sanoi teidän niin ajattelevan, mutta minä en voinut
uskoa.
-- Neiti?
-- Ajatelkaa itse, "niillähän" se dynamiitti ja ruuti kaikki on. Ja
juuri dynamiitiin ja ruutiin perustumista vastaanhan me tahdommekin
taistella. Niin minä ainakin olen ymmärtänyt.
Vihasen suvaitsemattomuuden ilme värähytti anarkistin kasvoja.
-- Neiti, -- sanoi hän kylmästi, -- minä olen puhunut ainoastaan tähän
asti ja tähän panen nyt pisteen. Ellen ole kelvannut, vetäydyn syrjään
niinkuin olin tullutkin.
-- Jaa, minä en voi ainakaan muuten ymmärtää, -- sanoi Helena.
Anarkisti kumarsi kohteliaasti.
-- Nöyrin palvelijanne! -- sanoi hän, ja puhuttuaan jotain joutavia
kääntyi ja meni.
Helena tuskaili hyvän aikaa hänen menoansa, vaikkei voinut sanojansa
ottaa takasin. Yksi sana veti häntä vastustamatta anarkistin puoleen:
_urotyötä_ minä vaadin! Siinä täytyy, täytyy olla jokin suuri totuus.
Anarkisti oli niin tärisyttänyt ja rohkaissut Helenan mielen, että kun
Reinhold jälleen näyttäytyi, ei Helena ollenkaan epäillyt ruveta hänen
kanssaan puheisin siitä kaikkein tärkeimmästä asiasta, josta he
Reinholdin kanssa oikeastaan eivät vielä olleet sanaakaan puhuneet.
-- Sano Reinhold, mitä sinä ajattelet sosialismista sen jälkeen kuin
ulkomailta tulit?
-- Mitäkö minä -- -- Reinhold katsahti kelloonsa ja aikoi ensin kääntää
leikiksi, mutta samassa, kun hän kohtasi Helenan katseen, ymmärsi hän
että häntä nyt todenteolla vaaditaan tilille.
-- No niin, miksi en sitä saattaisi lyhyesti ilmaista.
Hän teki totisen ilmeen kasvoihinsa.
-- Sosialismin päävika meillä on ollut se, ettei se ole ollut asetettu
käytännölliselle pohjalle. Liian paljon ovat saaneet sijaa kaikellaiset
haaveet ja ilmalinnat. On tahdottu -- aivan kuin tuo anarkisti, --
repiä kaikki tyyni alas vaan sillä perustuksella, että mikä muka on
"olevia oloja" se on kaikki väärää. Meiltä puuttuu käytännöllistä
silmää. -- Odotahan hieman, -- sanoi hän ja nosti hymyillen lasinsa
muutamalle rouvalle, joka kauempaa tervehti häntä liikkuvien ihmisten
välitse, hän nyykäytti sille vielä päätänsä ikäänkuin sanoen: kohta,
kohta! Sitten hän kääntyi taas Helenaan ja hymy katosi jälleen hänen
kasvoistaan, kun hän rupesi, vähän kiirehtien, jatkamaan esitystänsä:
-- Niin, kuten sanottu, meiltä puuttuu käytännöllistä silmää --
-- Reinhold, emmekö istu tuonne, -- sanoi Helena osottaen sohvaa.
Reinhold siirtyi hänen kanssansa sinne.
-- Ajatelkaamme, -- jatkoi hän, -- semmoista koneistoa, jonka voimasta
esimerkiksi velallinen, pakenipa hän minne tahansa, aina voidaan saada
kiinni ja pakottaa velkansa maksamaan. Ajatelkaamme sitä merkillistä
mekanismia, joka saattaa yli koko maanpiirin koota veromaksua
miljoonista vähäpätöisistä, kaikkialle levinneistä ylellisyysesineistä.
Ajatelkaamme, että sellainen koneisto pitäisi keksiä ja panna käymään.
Kuka sitä saisi aikaan? Mutta nyt semmoinen koneisto on jo olemassa. On
olemassa oikeuslaitos, on olemassa toimeenpaneva valta, on olemassa
veronnosto-virkamiehet -- --.
-- Aivan paikalla! -- sanoi hän taas hymyillen ja kurottaen kaulaansa
jollekin herralle, joka koetti viittailla häntä tulemaan.
-- Niin, nämä kaikki ovat olemassa. Ja olisi järjetöntä hävittää
semmoista, mikä olisi sitten uudestaan pystyyn pantava. Koneisto
itsessään on hyvä. Ainoastaan sen _käyttäjät_ ovat huonoja. Emme siis
koneistoa itseä saa hävittää, vaan kukistaminen on ainoastaan sen
nykyiset käyttäjät.
-- Tulen, tulen, -- sanoi hän kutsujalle. -- Suo anteeksi, eihän ne
anna minulle rauhaa.
Hän nousi ylös ja jo puoli menossa lopetti lyhyesti ajatuksensa:
-- Tarkoitan että "meidän" on vaan päästävä "heidän" sijallensa, ja
sitten vasta _sieltäpäin_ -- ymmärräthän --
Hän meni ihmisjoukkoon, joka hänet samassa ahnaasti nieli ja vei pois
näkyvistä.
Helena jäi vielä kauaksi aikaa paikoilleen mietteihinsä. Ihmiset
kulkivat hänen editsensä, hänen sivuitsensa, hyytelöineen, hedelmineen,
tarjottimineen, frakkineen, laahustimineen, kukkineen, nauruineen,
loistavine silmineen, -- hän ei mitään huomannut. Ei huomannut kuinka
taas kajahti soitto uuteen franseesiin, kuinka kaikki taas alkoivat
hakea parejansa ja vilkkaassa naurun ja puhelun humussa siirtyä suureen
saliin. Ei huomannut, että hän vihdoin jäi yksin tarjoiluhuoneeseen
jätteitä korjailevien ja pyyhinliinoja huiskuttavien kyypparien
seuraan.
Hän vaan sitä asiata mietti, että miksi Reinholdin sanojen jälkeen
hänestä tuntui niin ikävältä ja alastomalta kaikki.
Helena nousi ja meni toiseen huoneeseen, hakien paikkaa, missä olisi
vähimmin ihmisiä. Mutta täällä istui muutamia naisia pöydän ympärillä.
Hän tahtoi istua ikkunalle, missä oli pimeämpi, ja koetteli sormellaan
oliko siinä pölyä. Kaikki oli paksussa tomussa, myöskin valkoset
pitsikartiinit, ja vieressä olevan rintakuvan päällimäiset paikat
olivat samasta syystä harmaina. Kaksinkertaisten epäselvien ikkunain
läpi näkyi kuutamossa kattoja ja talojen seiniä. Ja vaikka tanssin humu
oli hänen takanaan, hiljenee kaikki hänen korvissaan.
Kaikki siellä ulkona on hiljaisena, vihertävässä värityksessä, puhtaan
yksinkertaisessa, kaihoisassa äänettömyydessä. Se on juuri niinkuin
Muona-Maijan vihertäväin ikkunain läpi --. Voi, mistä lehahtaa
lapsuuden muisto: Maijan tuvassa on vastaleivotun ruisleivän lämmin
tuoksu ja Ekholm nikkaroi ja keittää liimaa. Ja he ovat yksinkertaiset
ja hyvät ja lempeät ja Helena tahtoisi muuttua heiksi, mutta ei voi
hovin tähden ja saattaa vaan aina lapsellisesti rakastaa heitä.
Kotikartano on hänen edessään. Pappa raukkakin kun kuoli siksi että
kaiken piti muuttuman! Silloin se asia oli Helenalle elämän ja kuoleman
arvoinen. Hän olisi voinut suudella pois täplät papan poskilta, mutta
hän ei tehnyt sitä. Ja kuitenkin olisi pappa _voinut_ muuttaa mielensä,
jos vaan olisi joku oikein selittänyt.
Ei! ajatteli Helena. Ellei sitä että saada ymmärtämään ja kääntymään
niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mutta _voivat_ ymmärtää, niin sitten
ei ole mitään muutakaan! Ei yhtään mitään!
Tuntien ja tietäen, ettei hän enää voi näyttäytyä ilosena, ja
tahtomatta Reinholdille pilata iltaa, hän huomaamattomasti poistui
tanssiaisista sanomatta kellekään hyvästi.
Ratkaisu.
Seuraavana päivänä toi kaupunginlähetti Reinholdilta kirjeen, jossa
tämä pahoittelee, ettei ollut voinut pitää Helenalle paremmin seuraa ja
pyytää seuraavan päivän aamuksi kanssansa ajelemaan erääseen
ulkoravintolaan.
Helena ymmärsi kohta että nyt tulee jotakin ratkaisevaa.
Hän kokosi kaikki parhaat tunteensa siksi aamuksi, kokosi kaiken
entisen luottamuksensa Reinholdiin, ja iloitsi suuresti, että viileä ja
raitis aamu oli keventänyt ja rohkaissut hänen mielensä, niin että
edelliset pimeät epäilykset tuntuivat nyt liiotelluilta.
Kun Reinhold tuli häntä hakemaan, oli hän todella mitä loistavimmalla
tuulella, ja koko kysymys oli hänellä kohdistunet vaan tuon tuulen
keskeymättömään ylläpitämiseen.
Tietäen että heidän kihlauksensa jälkeen häneltä oli taaskin kaikki
luonnollinen kevyempi puheaine loppunut, varusti hän itselleen jo
edeltäpäin paljon kaikellaista jokapäiväistä sanottavaa. Hän itsekseen
kuvaili ne iloset äänenpainotkin, joilla hän oli kunkin asian kertova.
Mutta kun he istuivat hevoseen, sattui niin onnellisesti että heitä
vastaan tuli hautajaissaatto, joka antoi Reinholdille aiheen ruveta
kertomaan siitä suurenmoisesta saatosta, johon hän oli ulkomailla
ottanut osaa erään kuuluisan sosialistijohtajan hautajaisissa.
Osottaakseen sosialismin yhä kasvavaa merkitystä kertoi Reinhold
suurella innolla miten paljon vaunuja saatossa oli ollut ja miten
hienoa yleisöä niissä nähtiin.
Reinholdin lopetettua kuvauksensa, kysyi Helena, karkoittaen pois
kaikki myrkylliset ajatukset, rohkeasti ja ilosesti:
-- Uskothan sinä sosialismiin aivan samalla tavalla kuin ennenkin,
Reinhold?
-- Josko minä uskon? Mutta mitä teen minä sitten? Yöt ja päivät -- voi
melkein sanoa -- minä työskentelen sosialismin eteen. Sinä et ole ollut
minun työhuoneessani, muuten tietäisit kuinka täynnä pöytäni on kirjoja
ja lentokirjasia. Mitä olisin minä ilman sosialismia? Kuka minua
kannattaisi? Sosialismi on niin sanoakseni koko minun olemiseni ja
tulevaisuuteni ehto.
Ja sitten, ikäänkuin vähän oikaistakseen, sanoi:
-- Se tahtoo sanoa: tietysti olen monistakin entisistä haaveista
luopunut.
-- Mutta kuitenkin tahdot niinkuin ennenkin, että kaikki perin pohjin
muuttuisi maailmassa?
-- Että kaikki perin pohjin muuttuisi? Se tahtoo sanoa ... kuinka sen
ottaakin. -- Tietysti.
Ja vähän mietittyään lisäsi vielä:
-- Epäilemättä.
Helenan tempasi yhtäkkiä entisen tapainen riemun sykähdys. Mitäpä jos
tämä epäilys todella olisikin ollut vaan hänen omaa oikullisuuttansa!
Jos niin oli, niin ei häntä enää mikään vaivaa. Olkoon "sekin" asia
sitten päätetty ja olkoon hän vaan vaikka kihloissakin. Sillä mitä
todella merkitsi hänen oma personansa, joka oli niinkuin hukkuva
hitunen kaikkisuudessa, sen rinnalla, että Reinhold uskoo niinkuin
ennenkin!
Ilosessa mielialassa, vähäpätösistä asioista puhuen jatkui loppumatka
ulkoravintolaan asti.
Siellä, rappusia ylös noustessa, Helena vielä nimenomaan päätti
itseksensä, että nyt hän ei päästä pahaa tuulta voitolle vaikka mikä
olisi.
Ainoa mikä järkytti tämän hänen päätöksensä voimaa oli että Reinhold,
silmäillessään silmät rypyssä ruokalistaa, teki teeskennellyn
bassoisella äänellä tilauksensa.
"Tuommoinen kelvoton minä olen, että noin vähäpätösestä!" -- ajatteli
Helena itsekseen. Hän tukehutti pahan tuulen jo alkuunsa ja saattoi
melkein entisellä vauhdilla koko ajan puhua joutavistakin asioista,
heidän syödessänsä kahden kesken yksityisessä huoneessa. Kerran vaan
tuli äänettömyys, jota hän kaikista ponnistuksista huolimatta ei
osannut katkaista. Silloinkin kuitenkin onneksi sattui putoamaan pieni
posliini lautanen, josta tuli kylläkin puheen ainetta. Kunnes Reinhold
taputti häntä kädelle ja sanoi ikäänkuin hänen mielensä
rohkaisemiseksi:
-- Pian saamme ajatella jo vihkisormuksien hankkimista, sillä saatpa
nähdä niin me vihitään ennen vuoden loppua.
-- _Vihitään!_ -- naurahti silloin Helena koettaen peittää
punastumistaan.
-- Niin: vihitään.
-- Muistatko, kuinka sinä ennen muinoin aina puhuit semmoisista
asioista?
-- Mimmoisista asioista?
-- Sinä sanoit kaiken sortovallan riippuvan siitä, että papit pitävät
kansaa taikauskossa. Lampaan uskossa, sanoit sinä.
-- Kyllä, kyllä, mutta en ymmärrä mitä se tähän kuuluu?
-- Ja puhuit vielä että niinkauan kuin ihmiset eivät voi elää ilman
kastamista, ruumiinsiunausta ja vihkiäisiä, niin kauan pysyy pappein
valta kansan yli.
Reinhold purskahti leveään nauruun.
-- Ha-ha-ha -- nyt ymmärrän. Kas se on juuri tuota tuommoista, jota
sanon vanhoiksi haaveikseni. Ei, Helena. Ohjelmassamme on määräys, että
uskonnon tulee olla kunkin yksityisasia. Sosialismi ei olekaan
oikeastaan missään tekemisessä uskonnon kanssa. Se tahtoo sanoa: meidän
puolueeseemme voi kuulua minkä uskonnon tunnustajia tahansa. -- A
propos -- sinä itse muistutit minulle: -- juuri ikään olen saanut
kuulla, että se koskensulkujuttu -- muistathan -- on nyt senatissa
päättynyt, ja talonpojat ovat kuin ovatkin voittaneet.
-- Todellakin! -- sanoi Helena, vaikka tuskin osasi irtaantua
edellisestä, mikä oli suuresti järkyttänyt häntä.
-- Harvaa asiaa olen niin katunut kuin tätä, -- sanoi Reinhold. --
Nyt vasta oli Helenan huomio herännyt tähän uuteen asiaan.
-- Mitä sinä tarkoitat, Reinhold? -- kysyi hän.
-- Noh, seuraus on että tehtaat seisahtuvat. Ja mihin joutuu tehtaan
työväestö, kysytään.
-- Mutta talonpojillahan oli oikeus, -- sanoi Helena.
-- Oikeus! Sepä oli myöskin noita "haaveitani". Umpimähkään vaan muka
oikeuden puolesta, mitään seurauksia ajattelematta. Minä olisin monta
kertaa ottanut heiltä pois ne aseet, jotka heille annoin, mutta eipäs!
En saanut käsiini enää omia papereitani, jotka heille kirjoitin.
Minähän hankin heille virallisen insinööritarkastuksenkin. Syy on
kokonaan minun. Iloitsisin sentähden suuresti, jos asia menisi edes
jotakuinkin huomaamatta puolueeltani.
-- Reinhold, sinä et tiedä, mutta siellä meilläpäin olivat maat todella
niin, että jos sulkua nostettiin, niin kaikki tuli veden alle. Talot
hävisivät ja ihmiset joutuivat kerjäläisiksi, sillä ei tehtaihin voitu
heitä kaikkia ottaa.
-- Talonpojatko häviöön! "set'apsyrt", sanoo ranskalainen. Kyllä
talonpoika aina leipänsä löytää. Ja sitäpaitsi talonpoika on
sosialismin luonnollinen vihollinen. Ei hän tahdo tietää muusta kuin
maastansa. Ei hän huoli meidän aatteistamme. Ja useimmissa tapauksissa
hän on suoraan vastuksenakin meille. Kun järjestynyt kaupunkilainen
työväestö saa lakkojen avulla palkat ylenemään, kuka silloin kaikista
mahdollisista reijistä työntäytyy kaupunkiin työnansiolle ja taas
alentaa palkat, ellei juuri talonpoika!
Helenalla olisi ollut tähänkin vastaväite, mutta hänen mielensä oli
tällä hetkellä jähmettynyt kaikelle ulkopuoliselle. Reinholdin äskeiset
sanat olivat repineet auki kipeimmän kohdan hänen sielussansa: Papan
oli tappanut juuri tuo sulkuasia; nyt sanoi Reinhold että koko juttu
oli ollut turha. Oliko se siis turha vai ei? Helena ei löytänyt mitään
vastausta. Mutta kysymys oli hänelle niin tärkeä, että se siinä
silmänräpäyksessä uhkasi sekottaa kaikki hänen aivonsa.
Kun Helena ei mitään puhunut, katsoi Reinhold keskustelun päättyneeksi,
ja rupesi maksamaan. Helena oli noussut ja seisoi ikkunan luona,
koneellisesti ja tylsin katsein tarkastellen Reinholdia.
Tämä oli sangen hyvällä tuulella, sytytti mainion sikarin ja kun
kyyppari tuli sisälle, venytti jalkansa tahallaan rentonansa ulospäin,
nouti taskustaan kukkaronsa ja laskuun vilkasematta heitti rahat ison
herran tavalla pöydälle, huolimatta takasinmaksusta.
Rahojen kilinä herätti Helenan, hän näki Reinholdin asennon ja hänen
silmänsä aukenivat.
Kyypparin lähdettyä Reinhold nousi, lähestyi Helenata ja huomaamatta,
että tämä oli jäykistynyt, aikoi suudella häntä.
-- Ei, ei, -- sanoi Helena käyden hänen käsivarteensa ja pyrkien pois,
-- älä viitsi, Reinhold!
-- No mikäs nyt, pikku kulta? Jos me olemme kerran kihloissa, niin
semmoinen pieni hellyys kuuluu asiaan, vai kuinka?
-- Ei, Reinhold, ei nyt tällä hetkellä.
-- Sinä unohdat, pikku kulta, että se on tavallaan jo minun laillinen
oikeuteni. -- Kas niin, älä nyt ole itsepäinen. Se on ainoastaan
pienoinen operatsiooni.
Näin leikkiä laskien Reinhold pani kätensä hänen vyötäisillensä ja
aikoi taas häntä suudella.
Helena riuhtasi itsensä irti.
-- Ei koskaan, Reinhold, -- huusi hän, ja hengästyneenä ja vapisten
seisahtui ikkunan ja nurkan väliin.
Reinhold ensin ällistyi, sitten veti silmäkulmat yhteen ja nosti
päänsä.
-- Helena, minun täytyy sanoa sinulle, että sinä olet aikalailla
oikullinen olento! Minä en pidä siitä.
Helena pani molemmat kätensä suulleen, peittääkseen sen vapisemista ja
kyyneleiden täyttäessä silmät sai sanotuksi:
-- Niin minä olen. En mitään sille voi. Reinhold, meidän yhtymisestämme
ei voi koskaan mitään tulla, ei koskaan.
Reinhold ensin vaan kohautti olkapäitänsä. Mutta sitten sanoi vähän
vihasesti:
-- Oikeastaan olenkin tätä jo kauan sitten odottanut. Noh, se on
ainakin selvää puhetta.
Ja rupesi kävelemään edestakasin.
-- Anna minulle anteeksi, -- sanoi Helena.
Reinhold pysähtyi:
-- En todellakaan tiedä, mistä minun pitäisi antaa anteeksi.
Helena sanoi:
-- Niin, minä menen sitten.
Kääntyi ovelle päin ja meni nopeasti ulos.
Reinhold kohautti taas olkapäitänsä katsoessaan hänen jälkeensä. Sitten
hän painoi sähkönappulaa ovensuussa, ja tulevalle ravintolapojalle
sanoi, että tämä osottaisi hänen issikkansa sille neidille, joka täältä
äsken läksi.
Poika juoksi alas, mutta tuli jonkun ajan kuluttua pyyhinliinaansa
heiluttaen jälleen sisälle. -- Se neiti oli jo ehtinyt mennä, sanoi hän
hengästyneenä.
Reinhold naurahti hämärästi kulmiensa alta, ettei poika vaan kuvailisi
tässä mitään skandaalia tapahtuneen, ja rupesi sitten, muka
haukotellen, hänkin lähtöä tekemään.
Onneton klubi-ilta.
Eräänä sateisena ja tuulisena syysiltana, jolloin taas oli luutnantti
Brummerin päivystysvuoro, olivat hänen läheisimmät toverinsa samalla
tavalla koolla klubissa.
Kaikki muut paitsi se siro luutnantti Saurén.
Tämä oli viime aikoina ruvennut pysyttelemään poissa toveriensa
seurasta. Ja he nauroivat, että hän nyt muka vihdoin valmistuu häitä
viettämään. Totta olikin, että määräaika oli loppuun kulunut ja kaikki
esteet voitettu tämän asian tieltä. Hän oli tullut ylennetyksikin
niinkuin oli edeltäpäin laskettu. Morsiamen suku oli siis alkanut
suuremmoisia häävarustuksia. Häät piti oleman niinkuin viikon perästä.
-- Se hänestä.
Myöskään ei luutnantti Maksiimof ollut vielä saapunut, mutta häntä
odotettiin varmuudella.
Luutnantti Brummer, samoin kuin aina ennen, keskitti ajatuksensa oman
iltansa onnistumiseen. Levottomana hän harhaili huoneesta huoneeseen,
tilaillen tarpeellisia aineita ja hoidellen toverejaan illallisilla,
kahvilla ja likööreillä.
Mutta hän ei tahtonut saada oikein vauhtia tällä kertaa. Ne ikäänkuin
unohtivat, että oli hänen iltansa, eivätkä välittäneet juuri maistella.
Luutnantti R:kin oli tyyni selvä.
Kerrottu oli nimittäin niin merkillinen ja hämmästyttävä uutinen, että
siitä puhellessa kaikki muu tahtoi jäädä mielestä. Eräs pappi,
arvoltaan rovasti, oli vangittu -- nimen väärennyksestä! Juttu oli
muuten itsessään verrattain viatonta laatua, Ollen pahassa
taloudellisessa ahdingossa oli hän omin päin kirjoittanut kunnan
valtuutuksen erääseen rahannostoon. Asia tuli sattumalta ilmi.
Pankinvirkamies oli kuitenkin rovastin ystävä, ja kaikki olisi voitu
järjestää hiljaisuudessa ja painaa umpeen. Mutta seudun talonpoikien
joukossa oli jo kauan sitten kierrellyt huhuja pappinsa yleisestä
siveellisestä rappeutumisesta. Heillä oli tiedossa, että hän olisi
koettanut vietellä erästä rippilapsistaan. Saatuaan nyt vihiä tuosta
rahannosto-yrityksestä ja arvaamatta panna syytteeseen vaikeasti
todistettavaa siveellisyysrikosta, olivat he päättäneet käyttää
tilaisuutta hyväkseen ja vastoin rovastin ystäväin tahtoa antoivat
hänet ilmi väärennyksestä.
Koko kaupunkia oli tämä vangitseminen tärisyttänyt.