satamaa kohden.
Se lähestyi hiljennetyin vauhdin, heikosti savua tupruttaen ja
kaikkineen kuvastui veteen, paksu valkea piippu, punaset torvet
komentosillalla, mastot ja valkea kokka suurine ankkurisieramineen.
Mutta sen lähetessä vilkkaan sataman lainehtiva vesi palotteli mastojen
päät ja piiput ja hämmensi vihdoin koko kuvauksen läikkynäänsä. Jo
erotti laivan nimen, erotti kapteenin, vihellystorven kiiltävät
vaskikulmaukset, valkoset ämpärit, pelastusrenkaat. Ja jo kääntyy laiva
poikittain ja matkustajain musta rivi tulee näkyviin peräkannella
huiskuvine nenäliinoineen.
Helenan huomio kiintyy ensin perimpänä seisovaan miellyttäväryhtiseen
herrasmieheen. Sillä on harmaa päällystakki ja päässä harmaa korkea
lierilakki ympäröitynä leveällä valkosella nauhalla. Kun laiva tulee
lähemmäs, huomaa Helena, että se juuri onkin Reinhold Korpimaa.
Hänen toverinsa alkoivat, hänet tunnettuaan, huiskuttaa lakkejansa,
riemuiten ja toinen toiselleen häntä osottaen. Ja osa heistä rupesi
järjestymään neliääniseksi laulukunnaksi pienen ja lihavan johtajan
ympärille, joka sointurautaansa kuunnellen alkoi antaa ääniä
maltittomasti esiinkurottautuville ja kiirehtiville laulajille.
Yhtäkkiä remahtaa ilmoille porilaisten marssi, laulettuna uusilla,
tuntemattomilla sanoilla.
Ja sen jälkeen kajahtaa voimakas hurraa!
Reinhold nostelee taidokkaasti hattuansa, silloin tällöin pyöräyttäen
sitä ilmassa.
Reinhold ei ole huomannut vieläkään Helenaa. Laiva on jo rannassa ja
irtosillat nostetut paikoilleen. Käsiänsä ojentaen peräkantta kohden
toverit jo huutelevat sanoja Reinholdille ja hän heille vastailee.
Sitten hän muiden matkustajien mukana laskeutuu yläkannelta alakannelle
ja hetkeksi katoo näkyvistä.
Tuossa hän on taas! Hän on nousemassa irtosillalle, keltainen uusi
kapsäkki käsissä. Kuinka voi ihmisen ulkomuoto niin muuttua! Hän on
täynnä miehekästä eleganssia. Hän nousee ja katsoo nopeasti koko
väkijoukon yli kahteen kertaan. Sitten vielä tarkemmin kolmannen
kerran.
-- Helena! -- huudahtaa hän, kun vihdoin huomaa Helenan kaikkien muiden
takana. Ja Helena näkee, kuinka Reinholdin kasvoja samassa kirkastaa
hyvän vaikutuksen tyytyväisyys, ja kuinka hän rupeaa nopeasti tulemaan
alas.
Itsestään aukeaa tie Helenalle, kun kaikki ovat katsahtaneet taaksensa
ja huomanneet ketä Reinhold tahtoo ensimäiseksi tavata.
He tapaavat toisensa keskellä väkijoukkoa, joka antaa heille tilaa ja
muodostaa piirin heidän ympärillensä. Reinhold puhuu hänen kanssaan
eikä päästä hänen kättään omastansa.
He ovat siinä kuin sulhanen ja morsian. Ja se tuntuu jokaisesta
semmoiselta. Kaikki ihmettelevät, ettei ennen oltu tultu ajatelleeksi
sitä, mikä nyt yhtäkkiä tuntuu ihan luonnolliselta jokaisen silmissä.
Olihan puhe käynyt miehestä mieheen, että hän oli tuon neidin avulla
ulkomailla matkustanut. Yleisen hämmästyksen ja ihastuksen hyminä käy
väkijoukossa.
Helena on ainoa, jolle ei hetkeksikään mitään sellaista mieleen
juolahda. Harvoina hetkinä elämässään hän on ollut niin onnellinen kuin
nyt. Hänen sydämmensä on paisuvaa riemua täynnä. Mutta se seikka, että
heidän ympärilleen on muodostunut piiri, että Reinhold pitelee hänen
kättänsä, ujostuttaa häntä, Hän punastuu hirveästi ja niin paljon kuin
hänellä olikin muka ollut sanottavaa tänä ensi hetkenä, ei hän saa
mitään sanotuksi. Ainoastaan vaan hiljaa kuiskaavasti:
-- Tervetuloa!
Reinholdin aikeet.
Ulkomailta palattuansa ei Reinhold ollut muuttunut ainoastaan
ulkonaisesti, niin että hänellä nyt oli täydellinen kuosi vaatteissa ja
hienostunut ryhti käytöksessä; vaan hän oli toisenlainen siinä kohden,
että ei entisellä tavalla huutanut hillitsemättä julki aatteitansa
kaikissa tilaisuuksissa. Ei hän yleensäkään julkisesti puhunut. Tämä
ominaisuus pisti kohta kaikkien silmiin. Hyvin niukasti hän kertoi
ulkomaan matkaltansakin, suun ympärillä oli koko ajan merkitsevä,
salaperäinen hymy. Jokainen näki, että hänellä kyllä on aikeita, vaikka
hän ei vaan katso tarpeelliseksi niistä puhua.
Mitä sosialismiin tuli, niin pääpainon hän sanoi olevan varsinaisen
valtiollisen puolueen muodostumisessa. Ja valituille uskotuillensa hän
kuului kyllä antaneen neuvojakin, miten oli työskenteleminen tämän
tarkoitusperän saavuttamiseksi. Päävaikutus oli se, että Reinholdilla
tietystikin oli suuria mielessä, ja valitutkin uskoivat varmasti, että
nyt täytyi vaan olla liikoja kyselemättä.
Mutta vaikka Reinhold oli tullut suljetuksi, näytti hän olevan sitä
uutterammassa toimessa. Jotakin hän aina puuhasi, ja semmoisella
kiihkeydellä, että ei häneltä lukemattomille pysäyttäville ja
uteliaille tahtonut ehtiä sanaakaan vastaukseksi. Tiesivät kertoa, että
hän luki tavattoman paljon. Hän olikin ruvennut käyttämään silmälasia
ja hänen silmäteränsä olivat rasituksesta käyneet luonnottoman
suuriksi.
Joka paikkaan sosialistien joukossa levisi semmoinen muotilause, että
"työtä sitä pitää tehdä eikä huutaa!"
Pääkirjoitukset työväen lehdissä saivat hiljaisemman, oppineemman ja
vaikeatajuisemman sisällyksen. Vaatimukset kasvoivat, pienet puhujat
hiljenivät, ja kaikkialla oli ilmassa sana: odottakaa! odottakaa!
Reinholdin tuttavapiiri oli myöskin suuressa määrin laajentunut. Ei hän
enää seurustellut ainoastaan entisten sosialistituttujen kanssa, vaan
nähtiin usein yliopistonpiireissä, merkitsevämpien sanomalehden
toimittajain ja muiden semmoisten mahtimiesten seuroissa. Hänen
maineensa ikäänkuin jakaantui kahtia. Sosialisteille hän oli heidän
vanha Reinholdinsa, jossa lepäsi koko heidän asiansa ja koko
tulevaisuuden toivo. Mutta suurelle maailmallekin hän jo oli jotain, --
ja näytti olevan yhä enemmän. Niin vaativat hänen salaperäiset
aikeensa, -- sanottiin. Hän ikäänkuin irtausi sosialistien käsistä, ja
tekemistä hänellä näytti olevan yhä ylempänä ja ylempänä.
Ei aivan kauan ulkomailta palauksen jälkeen hän kummastutti maailmaa
suorittamalla muutamia valmistavia yliopistollisia tutkintoja. Eikä
siinä kyllä. Sanottiin hänen lukevan lakitiedettä. Mihin tämä kaikki
tähtäsi, ei tiennyt, kuten sanottu, muut kuin uskotut.
* * * * *
Mitä Helenaan tulee, niin ei hänkään saanut Reinholdia
sosialismikysymyksessä paljo avomielisemmäksi. Helena ensin luuli, että
Reinholdin uusi tapa johtui tuosta Helenalle perin tutusta halusta
välttää turhaan lausumasta pyhimmän aatteensa nimeä. Sehän oli juuri
sama kokemus, minkä Helenakin oli tehnyt. Mutta ajan pitkään rupesi
tuntumaan kummalliselta, ettei hän sentään Helenankaan kanssa ottanut
entisiä asioita puheeksi. Ja kuitenkin hän Helenan seuraa ihan
nähtävästi haki. Hän puheli aina jotenkin vähäpätöisistä asioista, niin
että, kului kaksi kuukautta Helenan kertaakaan onnistumatta kytkeä
häntä hänen kiireiltänsä rauhalliseen ja perinpohjaiseen keskusteluun.
-- Ei hän tietysti aavistanut kuinka paljon Helenan sydämmelle oli
kerääntynyt kysymyksiä, neuvon ja ohjauksen pyyntöjä.
Vihdoin näytti tarjoutuvan odotettu tilaisuus.
Reinhold itse pyysi Helenan eräänä pyhäpäivänä kävelyretkelle
Kaivopuistoon. Hän oli määrännyt aamuhetken ja Helena arvasi, että nyt
hän on kerrankin ottanut myöskin aikaa mukaansa. Helena päätti siis
ehdoinkin täydellä todella ottaa puheeksi kaikki ne asiat.
Mutta siitä kävelyretkestä tulikin ihan, ihan toista.
He olivat lähteneet astumaan suurta puistokatua. Reinhold oli
ehdottanut, että he menisivät ravintolan parvekkeelle, mutta Helena oli
suostuttanut hänet sen sijaan nousemaan valleille, joilta meri näkyi.
Siellä he olivat hetken aikaa äänettöminä istuneet kumpikin mahtavasti
aikoen ruveta jostakin tärkeästä puhumaan ja kumpikin odottaen, että
toinen ensin jotakin sanoo. Helena näki ilokseen, että Reinhold siis
vihdoinkin aikoo ottaa esille tuon kaikkein tärkeimmän seikan mikä oli
koko heidän suhteensa alku ja perus. Ja mitä kauemmin he olivat vaiti,
sitä varmempi Helena oli siitä, että nyt Reinhold ei enää voi ruveta
muusta puhumaan, vaikka olisi ensin aikonutkin. Kun hän oli yhä vaiti
ja nähtävästi haki sanoja, tahtoi Helena auttaa häntä alkuun.
-- Teistä on varmaan ihmeellistä, että minä --
-- _Teistä?_ -- sanoi Reinhold.
-- Ah, Reinhold, minä unohdan aina. Sinusta on varmaan ihmeellistä,
että me muut kaikki emme voi mihinkään mennä ilman sinun johtoasi. --
Reinhold ei tarttunut puheeseen, vaikka Helena vaikeni.
-- Sinä olet niin itsenäinen, etkä voi ymmärtää semmoisia, jotka
riippuvat toisista, -- jatkoi Helena. -- Mutta minä olen ainakin
semmoinen, etten voi yksin mitään. Tosin vaikka sinä et puhuisikaan
mitään minun kanssani, niin jo se tieto, että on ystävä, elättää minua,
-- se on niin kummallista.
Nyt sanoi Reinhold:
-- Helena, minun tunteeni sinua kohtaan ovat jo enemmän kuin ystävän.
Helena kääntyi ja rupesi katsomaan hänen silmiinsä niinkuin olisi
kysynyt mitä hän tarkoittaa.
Reinhold ensin katsoi vastaan, mutta samassa kadottivat hänen silmät
ryhtinsä. Räpyttäen luomiansa hän milloin katsoi maahan milloin koetti
vilkaista ylös, ja huulet noloina nauroivat, turhaan hakien Helenan
ymmärrystä.
Yhtäkkiä Helenaa kouristi aavistus siitä, mitä Reinhold tarkoitti, ja
hänen kasvonsa kalpenivat.
-- Mennään täältä, -- sanoi hän ja nousi.
Reinhold voitti takasin entisen malttinsa.
-- Mikä sinun on Helena? -- kysyi hän. -- Istuhan vielä tähän vähäsen.
Helena sanoi:
-- En minä tiedä kuinka te oikeen tarkotitte.
Nyt nousi Reinholdkin.
-- Pyydän sinun kättäsi, Helena, -- sanoi hän. Ja sitten lisäsi: -- No
mennään, mennään. -- Saammehan puhua.
He rupesivat menemään alas valleilta.
Ensin he kulkivat äänettöminä kaikki jyrkimmät paikat. Mutta sileälle
käytävälle tultua Reinhold sanoi:
-- Ehkä tämä todella tuli odottamatta. Mutta minä katsoin uskaltavani
sen tehdä, koska jo tiedän seisovani varmalla pohjalla. Minun
tulevaisuuteni on taattu, Helena. Se tahtoo sanoa, viimeistään vuoden
perästä voin perustaa kodin, jonka saatan tarjota kelle hyvänsä.
-- Minä en voi vastata, Reinhold, -- sanoi Helena nopeasti ja
kiihkeästi. -- Älä suutu minuun -- minä en tiedä mitään, en ymmärrä
mitään.
-- No, no, -- sanoi Reinhold, -- enhän minä voi vaatia, että sinä heti
olet valmis vastaamaan. Mieti sitä asiata. Minä puolestani olen jo
miettinyt ja teen sinulle tarjoomukseni.
-- Niin, niin, -- voi minua! -- Reinhold älä suutu minuun, -- nyt minä
menen -- toisen kerran!
Näin sanoen Helena rupesi nopeasti menemään edelle ja poikkesi toiselle
käytävälle, joka myöskin vei kaupunkiin.
Reinhold seisoi hyvän aikaa katsoen hänen jälkeensä ja punniten
sisässään, oliko nämä nyt rukkaset eli täytyikö ajatella, että Helena
todellakin ottaa asiata miettiäksensä.
Hän meni kortteeriinsa. Ja niin mietteissään kuin hän olikin koko
matkan, kohta kun hän näki työpöytänsä avattuine kirjoineen, paperinsa
ja käsikirjoituksensa, keventyi hänen mielensä, ja huokaisten pois
painon sydämmeltänsä hän istui pöydän ääreen ja rupesi selailemaan
kirjoja, katselemaan toisesta toiseen, ja silloin tällöin kirjoittaa
rapisteli muistiinpanojansa paperille.
Tämä oli toinen puoli hänen arkeistansa, tämä oli hänen suunniteltu
tulevaisuutensa, ja uppoutuneena tähän työhönsä hän suuresti nautti
jokaisesta selviävästä asiasta ja jokaisesta lauseesta, minkä paperille
kirjoitti. Sillä se kaikki varmisti häntä ja lupasi suurista mietteistä
kerran tehdä yhtä suuren todellisuuden. Sillä selväähän oli, että koko
sosialismi riippui siitä, että hän saa merkitsevän yhteiskunnallisen
aseman, vallan käsiinsä.
* * * * *
Kauan ei Reinhold tarvinnut odottaa sanaa Helenalta.
"Tahtoisin tavata sinua nyt heti", -- seisoi siinä paperilapussa, jonka
Reinhold, samaten istuessaan uppoutuneena työhönsä, sai saman päivän
illalla Helenalta.
Ja kun Reinhold, pantuaan kirjansa kiinni ja otettuaan päällystakkinsa,
tuli ulos, oli Helena siinä.
Helena näytti lyhdynvalossa Reinholdista ensin vähän kalpealta ja
rasittuneelta, mutta kun rupesi puhumaan, niin hän hymyili ja oli
kylläkin ilonen.
-- Reinhold, -- sanoi hän kohta, -- älä nyt vaan luule, että minä en
ole vielä päättänyt miellytätkö sinä minua vai et. -- Mutta eikö se
toinen asia voisi jäädä ratkaisematta?
Reinhold rypisti vähän silmäkulmiansa.
-- Ratkaisematta? Miten tarkoitat?
-- Niin vaan, että niinkuin emme olisi koskaan siitä puhuneet --
-- Toisin sanoen: sinä annat rukkaset?
-- Ei, ei, ainoastaan että se jäisi ratkaisematta.
-- Etkö ole siis vielä miettinyt? Minä tahdon tietää jaa eli ei!
Nyt otti kärsivä ilme väkisinkin vallan Helenan kasvoissa.
-- Pitääkö minun siis välttämättä antaa rukkaset, että se asia saisi
olla ratkaisematta? -- sanoi hän voimatta hillitä tuskastumisen itkua.
-- Tietysti sanot: ei, jos et huoli minusta! -- sanoi Reinhold
hermostuneesti.
Ja niin loppui tämäkin lyhyt keskustelu siihen, että Helena läksi
kesken pois.
Taas katseli Reinhold hänen jälkeensä pimeään ja ajatteli tällä kertaa:
"Se on jotenkin kummallinen tyttö. Eiköhän liene suuressa määrin
oikullinen?"
Ja Reinhold rupesi jo luulemaan, että taitaa olla lopussa koko asia.
* * * * *
Kun Helena tuli kotiin, istui vanha äiti vielä omalla puolellaan
odottamassa häntä, ja oli sytyttänyt pienen spriikeittiönsä teen
lämmittämistä varten.
Äiti oli viime vuosina kovin vanhentunut, oli aivan harmaantunut, ja
häntä usein rupesi nukuttamaan keskellä päivää, jopa torkahti hän
toisinaan kesken ihmisten puheluakin.
Myöskin rupesi hän olemaan semmoinen, ettei hänen mielensä oikein enää
sulattanut uusia asioita, ja ainoastaan vanhat tapahtumat hän elävästi
muisti ja niissä riippui.
Sen vuoksi Helenakin oli yhä vähemmän puhellut hänen kanssaan
nykyisyyden asioista, ja näistä viimeisistä monimutkaisista omista
asioistaan ei ollenkaan.
Tällä kertaa hänessä kuitenkin oli niin vastustamaton halu kysyä ja
saada neuvoa, että hän päätti liikahuttaa mamman nukkuvaa kokemusten
aarteistoa.
Helona rupesi aluksi pitkältä puhumaan suhteestansa Reinholdiin,
johdattaakseen mamman vähitellen viimeiseen suureen tapaukseen heidän
välillänsä.
Mutta ennenkuin Helena oli kertomuksessaan selvinnyt edes
alkuperusteistakaan, oli mamma jo pari kertaa ummistanut silmänsä. Ja
kun Helena vihdoin lopetti ensimäisen jakson kysymyksellä: no mitä sinä
siihen sanot? heräsi hän torkahduksesta ja sanoi:
-- Ottaisit vaan sen Georg raukan!
-- Voi mamma, mamma, eihän nyt ollut siitä puhe!
Helena saattoi tuskin hillitä itkuun purskahtamista ja painoi molemmat
käsivartensa silmilleen.
Silloin äiti heräsi uneliaisuudestansa ja koko hänen sielunsa oli kohta
Helenan asiassa.
-- Mitä siis on tapahtunut, lapsi?
-- Reinhold on kosinut minua.
-- Sinä et rakasta häntä, Helena, -- sanoi äiti levottomasti.
-- Kohta kun hän kosi minua ja sanoi, että hänen tulevaisuutensa on
taattu, olin minä näkevinäni, ettei hän enää usko omaan aatteeseensa.
Mutta niin se ei ole. Hän uskoo. Ja mitä merkitsee silloin rakastanko
minä vai en, -- hänen asiansa rinnalla!
-- Se on kummallista, -- sanoi äiti, -- sinä olet perin unohtanut mitä
ennen sanoit Georgin suhteen. Sinä sanoit: niinkauan kuin _voi_ olla
menemättä naimisiin, niinkauan _pitää_ olla menemättä. Niin nuori kuin
olitkin, täytyi minun sinulle lopuksi myöntää, että olit oikeassa. Enkä
vieläkään kiellä sitä. Sinun sanoissasi oli omituinen, uusi avain tähän
vanhaan kysymykseen. -- Oletko sinä sen jättänyt? Vai oletko ehkä
todella niin rakastunut, ettet muuta voi?
-- Ei, mamma, nyt on niin, että _minun_ asiani ei merkitse mitään,
kaikki on hänessä. Sanotaanhan, että täytyy uhrata elämänsä suuren
asian edestä. Ja kun niin on, niin mitä merkitsee silloin "voin" tai
"en voi"! Ja kuka sen tietää, ehkä minä -- miksi minä en voisi olla
vaimo niinkuin monet muut? -- mitä minä olen? en mitään! -- Ja mitä
rakkaus sitten oikeastaan on, miksi välttämättä "semmoinen" rakkaus!
-- Puhu nyt vaan loppuun asti, niin sekaannut vieläkin enemmän, --
sanoi äiti. Sitten otti kutimen ja pudottaen lasit alemmas nenälle
alkoi kutoa ja huokasi:
-- Ei, sen minä sanon: ota sinä vaan se Georg.
-- Mutta mamma, mitä sinä sanot! Emmekö juuri Georg ja minä ole jo
kyllin selvästi todistanut, että _voimme_ olla ilman toisiamme! --
sanoi Helena.
-- Ei! -- sanoi nyt äiti päättäväisesti, ja nousi mennäkseen
kirjoituskaapilleen. -- Nyt en enää voi pidättää, minun täytyy lukea
sinulle --
Aukasi kaapin, nouti laatikosta kirjepakan, erotti keskeltä yhden
kirjeen,
-- Tämä on Georgilta minulle, -- sanoi hän istuutuen entiselle
paikalle. -- Sen sain kohta sinun rukkaskirjeesi jälkeen, vaikken ole
sinulle siitä mitään puhunut.
-- Olkoon vaan siinä mitä hyvänsä, -- mutta jos hän nyt jaksaa hyvin,
niin se osottaa että hän voi myöskin hyvin tulla toimeen ilman minua,
-- sanoi Helena levottomasti ja nousi kävelemään.
-- "Rakas täti" alkoi äiti siitä huolimatta lukea. -- "En minä kirjoita
siksi, että Te Helenalle jotakin sanoisitte minulta. Päinvastoin,
rukoilen teitä, ettette missään tapauksessa kertoisi hänelle tästä
kirjeestä. Te tiedätte, mitä hän on minulle kirjoittanut. Meidän
välillämme on tapahtunut totinen, ainainen, peruuttamaton ero. Niin se
on. Voi, rakas täti, jo ensi hetkestä kun hänet omistin piili sydämmeni
riemun takana jokin aavistus, etten saa häntä pitää. Liian suuri oli
onneni, että se todellakin olisi voinut täyttyä, liian" -- --
-- Ei, ei, ei, -- huusi Helena, -- älä lue, minä tulen hulluksi, jos
tuo nyt jälleen revitään auki. Älä lue nyt, ei koskaan, ei koskaan --!
Ja silmät suurina, säihkyvinä, hän alkoi haltioissaan puhua:
-- Ei mamma! Minä rakastan Reinholdia. Minä rakastan häntä enemmän kuin
mitään maailmassa! Meillä kahdella on yksi sydän. Ja kun nyt on tullut
kysymys voinko myös _minä_ jotain uhrata, silloin minä peräytyisin. Ei,
mamma, se ei tule tapahtumaan! Se ei tule tapahtumaan!
* * * * *
Seuraavana päivänä sai Reinhold Helenalta kirjeen, jossa Helena pyytää
anteeksi eilistä keskustelua, ja ilmoittaa myöntävän vastauksensa.
Luettuaan tämän kirjeen Reinhold ensin vähän mietti, pidellen kirjettä
sormiensa välissä.
"Olkoon siis niin!" -- sanoi hän sitten itsekseen ja tyytyväisyyden ja
tehdyn päätöksen hymy levisi hänen kasvoihinsa.
Hän rupesi kohta pukeutumaan, mennäksensä Helenaa tapaamaan. Sillä
hänessä oli herännyt ajatus, että he Helenan kanssa menevät yhdessä
aijottuihin sanomalehtimiesten tanssiaisiin, joissa he sitten
varsinaisesti kihlautuvat, vaikkakin toistaiseksi salaisesti. Ja hän
tahtoi kohta kuulla mitä Helena siitä tuumasta ajattelee.
Iltamassa.
Nämät tanssi-iltamat olivat kuin Reinholdia varten toimeenpantu. Ei
niin, että kukaan olisi jotakin sellaista ajatellut, vaan niin, että
Reinholdille itselle siksi päiväksi sattui monet asiat yhteen.
Ensiksikin oli hän kansallistaloudellisessa yhdistyksessä vihdoinkin
pitänyt suuren esitelmänsä työväestön asunto-kysymyksessä, saanut
osaksensa huomiota ja oli esitelty seuran vaikuttavimmille henkilöille,
jotka olivat lausuneet toivottavaksi, että tämä ansiokas esitelmä
seuran toimesta julaistaan. Toiseksi oli hän äskettäin suorittanut
yliopistollisen tutkinnon kansantaloudessa. Ja kolmanneksi hän oli
mennyt kihloihin.
Hän tuli Helenaa kotoa hakemaan täydessä frakkiasussa, miltei
vyötäisille ylettyvä rintapaita kiiltävänä, valkonen rusetti
pystykauluksessa, silinteri ja hansikkaat kädessä.
-- Mutta sinähän et ole vielä pukeutunutkaan, -- sanoi hän Helenan
nähtyänsä.
Helena oli puettu jotenkin niinkuin sinä alkuaikana, jolloin hän oli
muuttanut kaupunkiin eikä hävennyt yksinkertaisuutta missään seurassa.
-- Suo anteeksi, mutta minä aijoin tulla näin, -- vastasi hän, -- vaan
jos sinä tahdot, niin pianhan minä -- --
-- Ei, ei, anna olla. Tietysti voit tulla noinkin. Emmehän me vielä
julkaise kihlaustamme, vai mitä?
-- Ei, Reinhold. -- sanoi Helena pyytäen. -- Ja tunnustaakseni ei
minulla ole erityistä halua ollenkaan mennä sinne, niin että jos vaan
sinä --
-- No kas niin, Helena! Älä nyt vaan rupea pahalle tuulelle, tänä
iltana aijomme hauskutella.
-- Enhän minä vähimmässä määrässäkään --. Mistä sinä sen sait? -- sanoi
Helena noutaessaan päällysvaatteitaan naulasta ja siten peittäen
kasvojansa näkymästä.
Ja niin he ajoivat iltamaan.
* * * * *
Seuroissa, suurissakin ja kirjavissa, on aina jokin henkilö, joka
yleisintä huomiota herättää ja josta enin sillä hetkellä puhutaan.
Eikä paljon puuttunut, ettei Reinhold näissä tanssiaisissa ollut
tämmöisenä sankarina. Ainakin hyvä toinen puoli yleisöstä tunsi hänet
ja rupesi kohta puhumaan hänestä, kun hän miehekkäällä ryhdillä, jäykän
niskan nytkähdellessä seurasi yhtä tunnettua Helenaa juhlasalin läpi ja
he istuutuivat lavan viereisille tuoleille alkanutta juhlapuhetta
kuuntelemaan.
Vielä enemmän häntä huomattiin, kun hän sitten tanssin aikana pyysi
Helenaa valssiin ja pyöri hänen kanssaan salin ympäri.
Mutta Helenalle oli tämä valssi hänen elämänsä vaikeimpia hetkiä. Ei
hän itse ymmärtänyt miksi se niin oli. Hän luuli syyksi sen, että
ihmiset katsovat kuinka hän pyörii yksinkertaisessa puvussa ja
huomaavat että hän on korkeissa kengissä.
Hän ei uskaltanut Reinholdin tähden kieltäytyä tästä ensimäisestä
tanssista. Mutta kun kierros oli tehty ja Reinhold oli saattanut hänet
sivuhuoneeseen, ei hän sanonut enää tahtovansa tanssia.
Reinhold sen sijaan katosi tanssin pyörteeseen. Varmaan hän olisi
välillä tehnyt matkaa Helenankin puheille, mutta ihmiset hänet
valloittivat ja sekoittivat joukkoonsa.
Pari kertaa Helena vaan näki häntä koko ensimäisen tanssiosaston
aikana.
Ensi kerralla hän tuli erään naisen seurassa bufettisaliin ja
tarjottuaan tälle virvokejuomaa itse ilosesti joi kaksi lasia punssia.
He puhuivat teaatterista.
Toisella kerralla pysäytti Reinholdin, niinikään tässä bufettisalissa,
pienenlainen, kalpea ja hiljainen herra, nähtävästi sivistyneestä
säädystä. Ensin he sanoivat toisilleen jotain vähäpätöistä ja aikoivat
erota, mutta sitten sanoi se herra vielä jotain, johon Reinhold nauraen
vastasi. Ja nyt he tulivat ihan lähelle toisiansa ja alkoivat
vilkkaammin puhella, kunnes puhe vähitellen muuttui innokkaaksi
väittelyksi, niin että molempain kädetkin alkoivat kiivaasti liikkua.
Pieni hermostunut herra ei saanut Reinholdilta tarpeeksi puhevuoroa, ja
puristeli, hänen puhuessa, huulensa vaan itsepäiseksi hymyileväksi
viivaksi, mutta iski heti pienenkin loman syntyessä terävän sanansa
väliin.
Helena koetti kuunnella ja lähestyä heitä niin paljon kuin mahdollista
oli, etteivät he häntä huomanneet. Mutta ei parhaallakaan
kuuntelemisella erottanut tuosta vilkkaasta sanavaihdosta muuta kuin
yhtämittaa sanan: sosialismi, sosialismi ja sosialismi.
Merkillistä se oli Helenasta. Nyt olivat asiat jo niin pitkällä että
hän ja Reinhold olivat kihloissa, mutta pääasiasta ei heidän välillään
vieläkään ole ollut mitään todellista keskustelua.
Kun he vihdoin erosivat ja Reinhold oli juuri lähdössä tanssisaliin,
asettui Helena hänen tiellensä ja kysyi:
-- Mitä te puhuitte tuon herran kanssa?
-- Mitä lie ollut joutavia.
-- Mutta kerro sentään, Reinhold.
-- Sosialismistahan me puhuimme. Mutta hän ei sosialistin nimeä edes
ansaitse. (Reinhold kuiskasi:) Hän on täydellinen anarkisti. Hän ei
tunnusta mitään ihannevaltiota, ei saa olla mitään hallitusta, olevat
olot ovat juuria myöten hävitettävät.
-- Vai niin, -- sanoi Helena uteliaana. -- Ja mitä sinä sanoit hänelle?
-- No niistä se vastus on! Kaikki tosi toimi ja edistys kuoleutuu
niiden kanssa. Jollei ne saa dynamiittia käyttää, niin ei sitten muka
mitään. Sosialismi on liian mietoa mukamas! -- Kas niin, nyt jo
soitettiin toiseen franseesiin. Etkö sinä todellakaan tule?