tuotu pullojen ja kuppien keskelle, ovat lyhentyneet ja toinen sytyttää
kohta jo paperinsa tai halkasee lasinsa.
Silloin vihdoin seura rupeaa tekemään lähtöä ja S:n odotus päättyy.
* * * * *
Niin että näin ajattelivat nuo verevät, elämänsä kukoistuksessa olevat
luutnantit rakkaudesta, sillaikaa kuin heidän siveät, puhtaat
baalineitonsa odottelivat heidän ylennyksiään.
Helenan odotus.
Helena oli tullut Helsinkiin täynnä innostusta.
Hän oli kohta hakenut lähimmät kaupunkilaiset tuttunsa purkaakseen
näille sydämmensä uudet aarteet.
Mutta hämmästyksekseen hän kohta huomasi, että kaikki hänen toverinsa
jo tiesivät siitä, mikä hänelle oli ollut niin uutta ja mullistavaa. Ja
vielä enemmän hän kummastui sitä, että he pitivät koko asiata kovin
vähäpätöisenä.
-- Ah, siitäkö sosialismista sinä puhut? Kyllä minä olen siitä
sanomalehdissä lukenut. Sehän on selvää hullutusta. Jos tänään kaikki
jaetaan tasan, niin jo huomenna on säästäväisillä enemmän kuin
tuhlareilla!
-- Miksi laiskan ja tyhmän pitäisi saada yhtä paljon kuin ahkeran ja
viisaan!
Kahdelle tai kolmelle ystävättärelleen hän sai luetetuksi Bellamyn.
Mutta kun nämä keskustelivat isiensä ja veljiensä kanssa, muuttivat he
mielipiteensä ja jättivät kesken koko lukemisen.
Helena teki naistuttujensa suhteen kohta sen havainnon, ettei siellä
kannattanut puuhata. Ja se onkin ymmärrettävää, sillä eivät he
tunteneet yhtään mitään elämän varjopuolia, ei heillä ollut mitään
yhdyssiteitä mustan lauman kanssa, eivätkä he mitään semmoista pimeätä
olleet saaneet maailmasta kuulla ja tietää kuin Helena. Olisi siis
pitänyt ensin avata heidän silmänsä rumuutta näkemään. Mutta se tuntui
tarpeettomalta. Ja he sitäpaitsi _tahtoivat_ ajatella että maailma on
ruusutarha.
Ei. Täytyy semmoisiin ihmisiin vaikuttaa, jotka jo jotakin tuntevat
yhteiskunnasta ja elämästä.
Eikä kestänytkään kauan ennenkuin Helena sai paljon ja hartaita
osanottajia sosialismiinsa.
Se tapahtui niistä ajoista alkaen kuin hän astui pääkaupungin
varsinaiseen seuraelämään.
Täällä herätti Helenan miellyttävä ulkomuoto ja vapaa käytös suurta
huomiota. Ja se seikka, että hän oli sosialisti, lisäsi vaan hänen
mainettansa merkillisenä, uutena ilmiönä.
Suurissa seuroissakin, missä kaartin upseerit pitivät johtoa, kiintyi
kaikkien huomio yksinkertaisessa puvussa esiintyvään Helenaan. Kaikille
oli suurena arvoituksena että niin kaunis tyttö kuin Helena esiintyy
noin koruttomissa vaatteissa. Ja uteliaisuutta herätti jokaisessa
kysymys: kuinka kauan se tulee kestämään? Luutnanteista se oli
"pikanttia" ja he olivat järjestään hurmaantuneet Helenaan. Sentähden
kaikki seurojen sankarit olivat myöskin yhtäkkiä huvitetut
sosialismista.
-- Ah, -- sanoi eräskin innoissansa, -- minä olen sydämmessäni
sosialisti, täydellinen sosialisti.
Ja toinen saattoi liikutuksen hellyydellä hartaasti kuunnella Helenan
esityksiä tulevaisuuden tasa-arvoisesta valtiosta.
Tietysti Helena piankin huomasi, että huomio hänen persoonaansa oli
myötä vaikuttamassa. Mutta sen sijaan ne ihmiset, joiden lähelle hän
tästä syystä pääsi, olivat kyllä kaikki semmoisia, jotka tunsivat
maailman varjopuolet yhtä hyvin kuin hänkin. Kaikki tuo ulkonainen
koruisuus heidän paraadeissaan ja heidän istuvissa puvuissaan ja
heidän kohteliaisuudessaan, ei tehnyt mitään vaikutusta Helenaan.
Täysikäiseksi tultuaan ei hän koskaan enää uskonut ihmisistä, että ne
todella ovat sitä miltä näyttävät. Vaan kohta, kun hänelle joku
esitettiin, oli hänelle tärkeintä päästä perille sen ihmisen
näkymättömistä asiain langoista, sen todellisesta elämästä, ja olipa
napit kuinka kiiltävät ja harppaukset kuinka moitteettomat tahansa, se
kaikki karisi kuin kellastuneet lehdet sisällisen kuvan rinnalla.
Hän oppi hyvin pian näkemään kuka oli mahdollinen ja kuka mahdoton
omistamaan hänen maailmanmuuttumis-aatettaan.
Niinpä luutnantti M. alkoi kohta lukea kirjoja voidakseen hämmästyttää
Helenaa tiedoillansa.
Ei kestänytkään kauan ennenkuin hän oli tehnyt ensimäisen yrityksen. Ja
silloin oli Helena todellakin hämmästynyt. Sillä luutnantti M. oli
ruvennut puhumaan hänelle maakoron suhteesta pääomaan ja työpalkkaan.
Kun Helena ei juuri itsekään osannut ottaa semmoisiin puheisiin osaa,
keskeytti hän luutnantti M:in, ja kysyi suoraan:
-- Uskotteko siis siihen, että koko maailma on suuri valhe ja että
kaiken pitää siinä muuttuman?
-- Vähitellen, tietysti!
Mutta tuon sanan "vähitellen" tähden Helena hänet kokonaan hylkäsi. Ja
vaikka luutnantti sitten kuinka luki kirjoja, ei Helena enää puhunut
hänen kanssaan sosialismista.
Mutta huolimatta siitä, että moni heistä koetti saavuttaa Helenan
ystävyyttä ja suosiota antautumalla hänen kanssaan pitkiin
keskusteluihin sosialismista, ei hän innokkailla selityksillään ja
todistuksillaan tahtonut saada juuri ketään niin vakuutetuksi, että
olisi voinut sanoa: tuo nyt todellakin uskoo. Jokaisen puheesta hän
tunsi hienon peräytymisen, -- että se vaan muuten myöntelee, uskomatta
sydämmessään. Ja niin hän rupesi huomaamaan, että häneltä puuttuu juuri
pääasia: Reinholdin voimakkaat sanat, jotka olivat sytyttäneet hänet
itsensä.
Kunhan _yksikin_ edes olisi ymmärtänyt ja omistanut, -- että Helena
olisi saanut tuntea olevansa todella välittäjänä tämän suuren asian
tehdessä tuloansa maailmaan. Se yksi, ollen taitavampi ja viisaampi
kuin Helena, kyllä sitten tietäisi huutaa muille. Mutta tätä yhtäkään
ei löytynyt mistään. Helenasta rupesi päinvastoin näyttämään, että hän
usein paremmin hyödyttäisi asiata kun ei mainitse sosialismin
nimeäkään. Hän oli siitä niin paljon puhunut -- ja tietysti niin
osaamattomasti, -- että jo sitä sanaa lausuessaan tunsi kuinka kuulija
sisässään sanoo: no kas niin, siinäkö sitä taas ollaan!
Olisiko siis todella niin, ettei hän voinut sivistyneeseenkään säätyyn
vaikuttaa? Sitä ei hän tahtonut myöntää. Ainoa eroavaisuus hänen ja
Reinhold Korpimaan ajatuksissa oli siinä, että Reinhold kokonaan
tuomitsi sivistyneen säädyn ja puhui siitä hyvin halveksivasti. Mutta
jos Helena olisi niin ajatellut, niin hänellä todellakaan ei olisi
ollut tekemistä, sillä vielä vähemmin hän niiden toisten joukossa
saattoi vaikuttaa. Reinhold sitäpaitsi ei osannut sivistyneessä
ihmisessä erottaa toisistaan hänen mahti-asemaansa ja hänen sydäntään,
sillä Reinhold oli aina vaan edellisen kanssa saanut olla vastakkain
eikä sisäpuolisesti tuntenut ainoatakaan ihmistä Helenan piiristä.
Sitä paitsi ei Reinhold lainkaan osannut tehdä erotusta semmoisten
sivistyneiden välillä, jotka olivat ikäänkuin perineet asemansa, ja
semmoisten, jotka olivat alemmasta säädystä itse nousseet korkeampaan.
Nämä jälkimäiset olivat todellakin useimmiten mahdottomia. Sitävastoin
edelliset olivat mahdollisia samoin kuin Helena itse tiesi olleensa
mahdollinen. Ja kaikki riippui siis vaan siitä, osasiko näille selittää
asiata yhtä voimakkaasti ja vaikuttavasti kuin Helenalle oli tehty.
Vähitellen Helena rupesi myöskin ymmärtämään syyn miksi sosialismilla
juuri hänen piirissään oli niin vähän menestystä. Upseerin oli
nimittäin aivan ulkonaisistakin syistä mahdoton tulla sosialistiksi
muuten kuin korkeintaan sanoissa. Sitä ei Helena ollut ensin tullut
ajatelleeksikaan.
Sentähden ei heihin nähden aluksi ollutkaan pääasia, että he muka
suosiolla puhuivat sosialismista. Pääasia oli, että he sisässään
myönsivät oman asemansa hataruuden.
Vihdoin kävi niin, että Helena todella näki paraaksi lakata puhumasta
koko sosialismista, koska se hänen taitamattoman esityksensä vuoksi
antoi heille vaan aiheita muka perusteellisiin vastaväitteihin ja
käänsi huomion pois pääkysymyksestä. Hän rupesi siis välttämään
sosialismin nimeä. Hän oli tullut siihen päätökseen, että ennenkuin
sosialismista puhuu, täytyy ensin valmistaa sille alaa. Täytyy saada
horjahtamaan heidän käsityksensä elämästä ja erittäinkin siis sotia
tuota upseeriuden suurta ihailua vastaan.
Niinkuin Helena kohta alusta antautui luonnolliselle ja toverilliselle
kannalle heidän kanssaan, niin hän yhä jatkoikin. Muulla tavalla ei hän
olisi osannutkaan heidän huomiotansa kiinnittää. Hän oli hyvin vapaa
eikä noudattanut mitään säädettyjä seuratapoja. Saattoi, kun päähän
pisti, ajaa issikassa kahden kesken jonkun upseerin kanssa, jopa tulla
heidän luoksensa, kun oli jotain toimitettavaa. Ja tämä seikka Helenan
tietämättä levitti hänen mainettaan.
Helenan "rakastumattomuus" muuttui aikaa myöten yhä suuremmaksi ja
kiihoittavammaksi arvoitukseksi ei ainoastaan luutnanteille, vaan yhä
laajemmille piireille. Mahdotonta oli sulattaa, että tuo kaunis nainen,
joka tekee niin arveluttavia poikkeuksia nuoren neitosen siveellisyyttä
takaavista säännöistä, olisi todellakin jokin valloittamaton linna.
Jokainen vastaesitetty ajatteli: kunhan _minä_ vaan pääsen häneen
käsiksi, niin varmaan valloitan. Kaikki puhuivat hänestä niinkuin
hyvästä tutusta ja kehuen toivat esiin seikkoja, jotka tuttavuuden
läheisyyttä muka osottivat. Tästä syystä tuli Helena nuorten miesten
kesken usein valheidenkin alaiseksi.
Kokonaan ymmällä oli maailma siitä, miksi ei Helena huolinut
semmoisesta kosijasta kuin luutnantti T. oli, joka oli kaunis,
mainiosti kasvatettu, yleisesti tunnettu viisaudestaan ja kirjallisesta
sivistyksestään, -- ja päälliseksi ensikertaa näytti todellista
aikomusta rakastua ja kihlautua sekä rakentaa avioliitto, jota hänen
aina ennen tiettiin halveksineen.
Ei Helena myöskään mitään välittänyt komeasta luutnantti Degeristä,
vaikka kaikki pitivät, että he olivat kuin luodut toisilleen.
Enin kaikista hänen ympärillään pyörivistä luutnanteista hän piti
luutnantti R:stä ja luutnantti B:stä, jotka ihmisien mielestä olisivat
viimeisinä voineet kysymykseen tulla. Eivät he tosin sosialismista
mitään tienneet, mutta tietämättänsä olivat he hänen mielestään enin
mahdolliset siihen.
Erityisesti oli näistä kahdesta luutnantti Brummer Helenan suosiossa.
Heidän lähempi tuttavuutensa oli tosin alkanut vähän omituisesti.
Rekiretkellä. Oli semmoinen rekiretki, että naisten piti valita
herransa. Helena valitsi siiloin Brummerin, jota seikkaa kaikki pitivät
uskallettuna, sillä luutnantti B. oli kaikin puolin hyvin häikäilemätön
mies. Kohta alussa, vaikka he eivät paljon vielä toisiansa tunteneet,
tuli heillä puhe avioliitosta. Helena oli ihmettelevinään, että
luutnantti Liljendahl, vaikka oli arviolta vähintäin 35 vuotias, oli
saattanut pysyä avioliiton pauloihin joutumatta. Luutnantti B. otti
asian jostakin syystä hyvin kuumasti, piti sitä ikäänkuin loukkauksena
itseänsä vastaan ja rupesi puolustamaan Liljendahlia.
-- Tahtoisinpa nähdä sen naisen, joka huolii velkaisesta vänrikistä! --
sanoi hän kiivaasti.
-- Enhän minä mitään sano, -- vastasi Helena.
-- Minä vaan ihmettelen kuinka vänrikki voi kapteeniin asti pysyä niin
ihanteellisena.
Luutnantti B. mymisi jotain viiksiinsä, ellei hienostaan kiroillutkin,
-- joka suuresti huvitti Helenaa,
Määräpaikassa kaupungin ulkopuolella koko seura pysähtyi valaistun
ravintolan eteen. Ja täällä pantiin toimeen tanssi. Luutnantti B.,
jossa Helenan lause yhä oli kytenyt, otti asian uudestaan puheeksi,
heti kun oli päästy sisälle.
-- Johtopäätös neidin teorioista olisi siis mikä? -- alotti hän
asettuen vastausta vaatien Helenan eteen.
-- Herranen aika, enhän minä sano muuta kuin että ihailen teidän
siveellistä voimaanne! -- vastasi Helena taas eikä nytkään ollut
ymmärtävinään luutnantti B:n kysymystä.
-- Mutta jos nyt olisi niin ja näin tuon siveellisen voiman kanssa? --
sanoi luutnantti B. kärsimättömästi.
-- Mitä tarkoitatte? -- kysyi Helena muka pitkään.
Luutnantti B. oli kahden vaiheilla. Hän näki selvästi että Helena
teeskentelee ja ymmärtää kaikki. Helenaa pyydettiin samassa tanssiin.
Myöhemmin, kun luutnantti B. oli jo päässyt parhaimmalle tuulelleen,
hän taas haki Helenan esille.
-- Johtopäätös olisi, sanon minä, että meikäläisten ja teikäläisten
suhteet pitäisivät olla -- kuinka sanoisin: -- vapaammat? Eikö niin?
-- Jaha, te käsititte, -- sanoi Helena, -- Tietysti vapaammat. Ei
mitään kihlauksia!
-- Mainiota, mainiota! -- sanoi luutnantti B. -- Se tahtoo sanoa: ei
mitään lykkäyksiä tuonnemmas, ei mitään aikamäärää rakastuneille?
-- Ah luutnantti Brummer, te käsitätte minua todellakin mainiosti. Ei
mitään muuta aikamäärää, kuin minkä herrat luutnantit jaksavat pysyä
valkosina enkeleinä, Eikö niin?
Näin sanoen Helena taas katosi tanssiin.
Luutnantti B. jäi katsomaan hänen jälkeensä, Kerta kerralta hän oli
tullut yhä enemmän kiihoittuneeksi. Oliko tuo pilkkaa hänestä ja
kaikista hänen tovereistaan? Hän rupesi suuresti pullistelemaan
mahtavaa sotilasrintaansa. "Se hurmaava veitikka nähtävästi ei vielä
tiedä mikä minä olen. Minä en ole mikään siviili narri. Minä olen
luutnantti Brummer, minä".
Ja niin hän kaupunkiin takasin ajettaissa, sanaakaan sanomatta yhtäkkiä
kaappasee Helenaa vyötäisistä ja puristaa rintaansa vasten.
Vaikka Helena tuli näin jotenkin lähelle luutnantti Brummeria, saattoi
hän kuitenkin pyörittää sormellaan tämän nenän edessä ja sanoi
ystävällisesti niinkuin lapselle:
-- Fyi, fyi, fyi! Niinkö te minua käsitittekin!
Heidän katseensa tällöin kohtasivat toisensa, ja samassa luutnantti B.
päästi Helenan irti sekä meni kokonaan suunniltaan. Sen jälkeen ei hän
enää koskaan voinut Helenan edessä esiintyä häikäilemättömänä
luutnantti B:na, niinkuin hän rakasti esiintyä muualla, vaan oli
niinkuin ei hänellä uniformua olisi ollutkaan. Myöskin hänen ainainen
tavaton kovaäänisyytensä aleni Helenan seurassa tavalliseksi
hiljaiseksi puhetavaksi. Hän oli silloin hyväntahtoinen, luonnollinen,
lapsellinen, ja antautui ilman mitään ehtoja Helenan kasvatuksen
alaiseksi.
Toinen Helenan suosikeista oli luutnantti Rancken, se suuri pessimisti.
Ystävyys häneen johtui siitä, ettei hän pessimistinä "uskonut
mihinkään", ei tosin siis sosialismiinkaan, mutta eipä myöskään
upseeriuteen; siihen hän kaikkein vähin uskoi.
Näitä kahta ominaisuutta, Brummerin luonnollista lapsekkuutta ja
Ranckenin täydellistä uskomattomuutta, ei Helena löytänyt kessään
muussa kuin näissä kahdessa juopossa. Mutta ne olivat juuri niitä
ominaisuuksia, jotka tekivät Helenan mielestä ihmiset "mahdollisiksi".
* * * * *
Eikö Helena olisi voinut muualta löytää mitä hän täältä turhaan haki?
Eikö hän olisi voinut muuttaa seurapiiriä?
Ei. Kun hän kerta oli kotiperheensä tuttavuuksien kautta tänne joutunut
ja kotiutunut, niin ei hän mitään sopivampaa osannut itselleen
ajatella. Päinvastoin, jos missä niin juuri täällä oli sosialismin
hänen mielestään saaminen jalansijaa. Hän juuri oli sosialismin
vastustuksen pääkortteerissa. Kävipä siis asia kuinka hitaasti tahansa,
ei sosialismin toteutuminen ollut lainkaan mahdollinen, ellei sitä
ensin täällä tunnustettu. Sillä ajatellaanpa että sosialistit
rakentaisivat ihannevaltionsa. Hyvä. Mutta sotilaat tulevat ja ampuvat
sen pirstaleiksi. Siinä se sitten on. Kaikkihan riippuu siis juuri
näistä sotilaista, ja kun ymmärtäväiset heistä ensin saadaan mukaan,
niin tulevat tyhmät nousukkaat kyllä jäljessä.
Mahdollista tosin on, että vielä joku toinenkin syy kiinnitti häntä
juuri tähän seurapiiriin. Hän aina huokasi, kun ajatukset kääntyivät
sinnepäin -- ja kun hänen täytyi itseänsä epäillä.
Jos hän pani oikein tilille itsensä, niin täytyi hänen selvästi nähdä,
kuinka paljon asiat olivat muuttuneet hänen ensimäisestä Helsinkiin
tulostaan asti, vaikka siitä ei ollut kuin kaksi vuotta vasta kulunut.
Kun hän vertasi toisiinsa ensi aikaa kotoalähdön jälkeen ja nyt tätä
aikaa kahden vuoden kuluttua, niin oli niissä olemassa suuri,
kammottava erotus. Hän itsekin huomasi sen vasta viime aikoina ja
jotenkin odottamatta. Hän huomasi, että ennen hän oli elänyt, tuntenut,
ajatellut, -- nyt sitävastoin hän ainoastaan _muisti_ eläneensä,
tunteneensa ja ajatelleensa. Ennen häntä oli johtanut hänen oma elävä
ajatuksensa, nyt, jos hän johtoa haki, piti hänen muistella miten hän
_silloin_ olisi ajatellut.
Kaipauksella muisteli hän sitäkin, kuinka hän oli alussa esiintynyt
ihan yksinkertaisessa, sileässä puvussa. Tätä tapaa hän oli koko
maailman kummastukseksi uskaltanut noudattaa huolimatta siitä mihin
kutsujaisiin meni. Mutta sitten hän oli vähitellen ruvennut luopumaan
siitä. Ja nyt se oli jo aikaa sitten kokonaan jäänyt pois. Alkusyy oli
se, että esiintyminen ilman pukuun pantua huolta välistä oli näyttänyt
puuttuvalta kunnioitukselta isäntäväkeä kohtaan. Sitten taas oli
välistä tuntunut ikävältäkin aina olla erilainen kuin muut. Mutta oli
kolmas syy. Ja se oli, että hän tunsi niin monessa muussa sisällisessä
asiassa luopuneensa alkuperäisistä vaatimuksistaan itseänsä kohtaan,
että yksinkertaisuuden noudattaminen vaan _vaatteissa_ olisi tuntunut
teeskentelyltä.
Tämä muutos oli tapahtunut vähitellen, melkein hänen huomaamattaan.
Se seikka että hän ei puhunut sosialismista ja vältti sitä nimeäkin,
oli ensin vaikuttanut, että useain kanssa hän ei siten lainkaan tullut
puhuneeksi totisista asioista. Mutta jotakinhan aina täytyy olla
ihmisten välillä, jotka kerran ovat tuttuja ja seurustelevat keskenään.
Helena oli siten ikäänkuin kahtia jakautunut: toinen "hän" oli yhä
kasvanut maineessa ja kukoistuksessa, toinen "hän" taas oli käynyt
ihmisille ikäväksi, ja vaikka Helena tunnusti vaan tätä jälkimäistä
oikeaksi itsekseen, niin ei hän voinut olla huomaamatta, että edellinen
yhä enemmän kasvoi sen ylitse ja tukehutti sitä. Toisin ja suorin
sanoin: ympäristön löyhät puheet ja harrastukset olivat kuin olivatkin
häneen tarttuneet.
Romaaninlukeminen esimerkiksi! Kuinka hän oli ensin halveksinut
romaaneja! Hän oli kerran huomannut, että rakkausromaanit herättivät
hänessä eloon sen vanhan suutelemistunteen Georgia kohtaan. Hän viskasi
kohta pois kirjat. Mutta täällä kaupungissa ihmisillä kulki
muotiromaanit kädestä käteen. Niistä aina puhuttiin ja niin hänkin
rupesi jälleen lukemaan niitä. Ja nyt oli käynyt niin, että hän
romaanin sankareina aina kuvaili Georgia! Eikä ollut enää tarmoa
viskata kirjaa pois. _Silloin_ hän oli jaksanut hylätä Georgin, _nyt_
hän ei jaksanut aina edes mielikuvituksesta vapautua. Puuttuiko siis
vaan, että hän olisi mennyt ja sanonut Georgille: Georg, suudelkaamme
toinen toisiamme ja ollaan niinkuin ennen!
Voi, kuinka tämä ajatus häntä kauheasti vaivasi ja kuinka väkevänä
virtana hänessä silloin oli halu tempautua irti kaikesta. Hän tiesi
että hänen täytyy ja että hän on palaava takasin siihen entiseen
korkeaan mielentilaansa, vaikka sen muistuminen olikin harvenemistaan
harvennut.
Olihan hänellä vähän puolustustakin. Hän oli niin yksin. Mitä hän taisi
taitamattomuudellensa, sille, ettei hänellä ollut Reinholdin
voimakkaita sanoja. Oman luonteensa mukaan hän oli vajonnut siihen,
josta Reinhold oli niin varottanut: oli ruvennut _yksityisten_
kääntämistä ajattelemaan, silloin kuin olisi pitänyt vaan aatetta ajaa
ja siinä elää.
Tämmöisinä hetkinä hän aina maltittomasti odotti Reinhold Korpimaan
palaamista ulkomailta. Sillä ellei Reinhold pian palaa, niin kaikki
vähitellen sammuu ja jääpi pois.
Kotonaan, omalla pöydällään hänellä oli kehyksessä Reinholdin valokuva.
Sitä hän yhä ja yhä katseli, toistaen kiitollisena hänen parhaita
sanojansa, ja yhä kasvavalla ikävällä odotti häntä. Odotti niinkuin
pelastajaansa, joka voimakkailla sanoilla vie hänet jälleen entisiin
korkeihin ilmakerroksiin ja tempaa hänet irti koko tästä hänen
nykyisestä olostaan, josta hän ei itse jaksanut eikä osannut erota.
Hän palaa.
Suurena peilinä leikkui tyyni, määrätön meri sinä päivänä, jona Helena
nousi Tähtitornin vuorelle odottaakseen laivaa, millä Reinhold oli
palaava. Suuri oli meri, pilvet korkealla, paloteltuina, untuvaisissa
reunoissansa punakeltaisen ruskon lävistäminä. Ja punakeltaisena
tyynenä leikkui syvyyksien pinta.
Kohta kun hän tuli ylös ja hänen katseensa oli lentänyt kaiken meren
yli, huomasi hän mustan savuviivan taivaanrannassa.
Voi kuinka hänen sydämmensä silloin sykähti! Oliko hän valmis nyt?
Voiko hän näiden vuosien perästä sanoa niinkuin silloin: minä olen
valmis mihin hyvänsä!
Oli, oli! Hän oli taas valmis. Voi, kuinka pieneltä ja alhaiselta ja
pikkumaiselta tuntui äsken eletty aika tuon aavaan meren edessä!
Kaikkia ihmisiä hän rakasti ja niiden yhtyyttä halusi niinkuin taivas
ja meri olivat nyt yhdessä, ja hän ei enää epäile mitään tehdä, mikä on
tätä yhteyttä edistävä.
Ja Helena sanoi itsekseen puoliääneen sanomattomalla ylenkatseella:
-- Luutnantit! --
Se musta savuviiva liikkui ja läheni ja sen kanssa oli ikäänkuin
merentakaiset maat ja kansat olisivat tulleet lähemmäs ja yhtyneet
samaan elävään yhteyteen, niinkuin tämä sama meri huuhteli niiden
rantoja ja sama taivas niitä peitti.
Kun Helena palasi kaupunkiin ja tuli satamaan, oli laiturilla jo paljon
laivan odottajia ja enimmäkseen kaikki Reinholdin sosialistitovereita.
Kaikki he odottelivat huomattavalla jännityksellä, vilkkaasti ja
ilosesti puhellen keskenänsä; toiset seisoivat joukoissa, toiset taas
naistuttujensa kanssa kävelivät edestakasin pitkällä laiturilla. Useat
eivät vielä hallinneet täydellisesti herrastapoja, vaan osottivat
hiukan kömpelyyttä. Muutamia tosin oli, joita ei olisi voinut herrasta
erottaa. Muutamat olivat hiljaisia ja taempana pysyviä, yksi
erittäinkin, hyvin miellyttävän ja ajattelevaisen näköinen. Häntä
Helena ei voinut olla katselematta ja olisi niin äärettömän mielellään
mennyt puhuttelemaan, jos olisi kehdannut. Se oli yksi niistä, joita
Reinhold oli ulkomaille lähtiessään asemasillalla hänelle esittänyt.
Helena ei voinut koskaan unohtaa, kuinka tyhmän tukalaan asemaan hän
oli silloin tullut. Kun juna oli lähtenyt jäi hän kuuden vastaesitetyn
Reinholdin toverin seuraan sillalle. Molemmin puolin ei tietty mistä
ruveta puhumaan ja tuskastuttavassa äänettömyydessä he kulkivat läpi
kaikkien asemahuoneiden rautatietorille, jossa ilman muuta kateltiin ja
sanottiin hyvästi. Helenalla oli ollut melkein itku kurkussa tämän
molemminpuolisen kylmyyden vuoksi, ja hänen olisi sanomattomasti tehnyt
mieli tutustua heidän kanssansa. Mutta hän ei voinut heidän
kasvojensa ilmeestä nähdä samaa halua, päinvastoin he ikäänkuin
kiirehtivät vaan päästä erille tästä tukalasta tilasta. Ja sentähden
hän ujosteli heitä yhtä paljon. Mutta peittämään ujouttansa totuttuun
konvenanssi-hymyilyyn hän tuntemalla tunsi, kuinka he käsittävät häntä
ylpeäksi. Eikä hän enää ollut, voinut muuttaa itseänsä, vaan läksi,
muka ystävällisellä ylemmyydellä nyökäyttäen heille päätänsä.
Juuri samaa voittamatonta ujoutta hän nytkin tunsi tämän suuren,
vieraan joukon keskellä. Hän istui arkana ja huomiota paeten
syrjäisimmällä penkillä, -- sama Helena, joka esiintyi vapaana ja
varmana missä muualla tahansa. -- Ja niinkuin silloin niin nytkin hän
peitti mielentilansa teeskentelyyn: katseli muka mahtavasti jonnekin
heidän ohitsensa tai tutki muka kärsimättömästi ajankulkua kellostansa.
Kun he kulkivat hänen ohitsensa huomasi hän selvästi, että he
osottelivat toisilleen häntä, ja tietysti he kaikki ajattelivat: tuossa
se ylpeä Helena nyt istuu. Sillä kuinka he olisivat voineet ymmärtää,
että hän ainoastaan sentähden oli noin tylysti katselevinaan heidän
ylitsensä, että hän äärimmäisyyteen asti ujosteli heitä, ja
ajatuksessansa kunnioitti ja rakasti heitä!
* * * * *