Mutta vaikka tässä järjestään kaikki luettelisi, ei tulisi selvää siitä
mitä he rakkaudesta ajattelevat. He liikkuvat kaikki baalista baaliin
yhtä moitteettomina, puhtaina. Heidän puheensa on aina yhtä hillitty,
yhtä siveellinen. He ja seuraelämän kaunottaret puhelevat ja
naureskelevat keskenään kuin viattomat lapset -- sesongista sesonkiin.
Ihmeellinen on ihmisen luonto. Mikä suunnaton erotus on sentään hänen
ja eläimen välillä. Ja suurin juuri rakkauskysymyksessä. Silloin kuin
eläin on ajan ja hetken lapsi, saattaa ihminen, uhkuvimman nuoruutensa
kukoistuksessa, verevimmillään, kulkea vuosikaudet läpitsensä, pieneen
kaljupäisyyteen asti, viattomuuden puhtaudessa, alituisesti tukehuttaen
sydämmessä kukahtelevaa lemmenkäkeä. Ja mistä jaloista syistä! Hän ei
ole vielä velkojansa maksanut! Tai hän ei ole vielä tullut ylennetyksi!
Tai hän ei ole ihannettaan löytänyt!
* * * * *
Kuten sanottu klubissa parhaillaan sytytettiin iltavalkeat.
Luutnantti Brummer, joka oli päivystäjänä, odotteli tovereitansa,
joiden oli aina ollut tapana siinä tilaisuudessa lukuisasti kokoontua,
sillä silloin hän oli parhaimmalla tuulellaan, ja usein he viettivät
koko päivystysyön aamunkoittoon asti hänelle seuraa pitäen.
Mutta tällä kertaa ei tämä asia hänelle ollenkaan ruvennut onnistumaan.
Vastaanotettuansa komppanian päivystäjäin raportit, käytyään päällikön
luona, ja suoritettuaan muut tavalliset päivystäjätoimet hän
tyytyväisenä viiksiänsä vanuttaen suuntautui klubiin vieville
rappusille ja rupesi kevyesti astelemaan ylös. Hiljakseen mymisten hän
avasi eteisen oven. Ja mitä hän näki! Kohta hän hämmästyi, ettei ollut
ainoatakaan sinelliä naulassa.
-- "Mitäs tämä nyt on?" -- ajatteli hän nolona. "Malttakaahan! Te
olette tahallanne piiloutuneet", -- päätti hän, ja läksi samoilemaan
tyhjiin saleihin. Sanomalehtihuoneessa ei ollut ketään, lehdet olivat
järjestyksessä. Suuri ruokasali oli pimeänä. Biljaardihuoneeseen!
Hän oli niin vakuutettu siitä, että ne vaan petkuttavat häntä, että hän
kumartui katsomaan biljaardin allekin. Ei ollut ketään. Viheliäinen
tasanko levittelihe puhtaana ja autiona. Ainoatakaan palloa ei ollut
pusseissa, taululle ei mitään kirjoitettuna, kepit järjestyksessä.
Luutnantti B:n korvain luona alkoivat nyt rustot liikkua, sillä hän
paineli hampaitansa yhteen. Hän otti kaksi palloa, otti lempikeppinsä,
asetti pallot lempiasentoonsa, ja painautui sitten jalat hajalla
taidokkaasti biljaardin päälle. Sihtaukseen tarvittiin vaan tuskin
tuntuvia nytkähdyksiä, mutta itse sysäys oli ylen tarmokas ja pallo
lensi rämähtäen nurkkapussiin. Ja oli hiljaisuus kuin haudassa. Hän
heitti lohdutettuna kepin biljaardin päälle ja läksi liitua sormistansa
pyyhkien takasin sanomalehtisaliin sekä kysyi eteisessä olevalta
sotamieheltä onko luutnantti R. käynyt, onko luutnantti T. käynyt, onko
luutnantti S. käynyt. -- Ei kukaan ollut käynyt.
Hän pisti kädet taskuunsa ja alkoi tarpeettoman kovaa ääntä pitäen
selvitellä kurkkuansa. Sen tehtyään meni bufettihuoneeseen.
Täällä oli tiskin takana pikku Markus (eli biljaardipoika), kyyppari ja
piika, joka kuitenkin kohta läksi. Kaikilta näiltä katosi kasvoista
nauru, kun luutnantti B. astui sisälle. Mutta hän oli sen huomannut ja
ymmärtänyt. Tietysti heitä nauratti se, että hän -- luutnantti B. --
vaeltaa yksin huoneissa ja ikävöi.
Luutnantti Brummer oli erinomaisen hyväntahtoinen. Hän kuvaili --
luultavasti tavattoman kookkuutensa ja bassomaisen äänensä vuoksi --
olevansa peloittava, jylhä, ankara soturi. Mutta aivan tietämättänsä
hän oli mitä leppein ja hyväntahtoisin pohjaltaan. Hän olisi toverinsa
puolesta vaikka viimeisen paitansa antanut. Hän oli tosin myös
ankaranpuoleinen juomaan, mutta sangen useissa tapauksissa hän teki
sitä ollakseen tovereilleen joksikin huviksi. Ei hän voinut nähdä, että
kaksi tai kolme on yhtynyt klubiin ja niiden on ikävä. Hän pani kohta
toimeen jotakin huvittavaa, -- se on: teki itsensä muille niin
huvittavaksi kuin mahdollista. --
Mutta ei hän ainoastaan toveriensa vuoksi näin pannut omaa olemustansa
likoon. Kun hän nytkin näki huonosti valaistussa bufettihuoneessa
kyypparin ja Markuksen ja piian, tuli hänen -- ihan hänen tietämättänsä
-- heitä sääli.
Mutta hän ei ymmärtänyt, että hänen on heitä sääli. Hän ajatteli:
"Sehän on pentelettä, ettenkö minä voisi juoda yksinkin!"
Hän lähestyi tiskiä, tuli ihan ääreen ja sanoi hiljaisella, käheällä
bassolla. -- Konjakkia!
Kyyppari aukasi nopsasti uuden uutukaisen, korkean konjakkipullon,
nouti bufetin ylähyllyltä hienon suikulalasin ja taidokkaasti kaasi sen
täyteen hopeatarjottimelle. -- Luutnantti B. nosti lasin hitaasti
huulillensa sekä keikahutti erinomaisen sukkelasti suuhunsa, ilman
erikoisia nielasuja. Sen tehtyään hän sanoi samalla hiljaisella
bassolla:
-- Scherryä!
Kyyppari korjasi pois edellisen pullon ja hienon suikulalasin, sekä
kaasi suuresta karafiinista pyydettyä viiniä viinilasiin. -- Luutnantti
B. kaasi sisällön avattuun suuhunsa ja pani lasin tyhjänä takasin
tiskille. Sen tehtyään hän esitti:
-- Konjakkia!
-- Ack so, -- sanoi saksalaiseen malliin kyyppari ja nouti konjakin
uudestaan esille sekä tarjosi äskeisellä tavalla. Luutnantti B. joi.
--- Scherryä! -- sanoi luutnantti B. juotuaan konjakin.
Nyt ei kyyppari enää korjannut kumpaakaan.
-- Konjakkia!
Ja taas:
-- Scherryä!
Ja taas:
-- Konjakkia!
Ja taas:
-- Scherryä!
Pikku Markus kävi jo vinkkasemassa piiankin katsomaan, ja kaksi niitä
kurkisteli oven takaa, ja niiden takaa vielä kokki. Mutta luutnantti
B:n kasvoissa ei liikkunut mikään koko aikana. Samalla käheällä
bassolla hän pyysi konjakkia kuin scherryä, eikä muuten mitään puhunut.
Ainoastaan yhä kuuluvammin henki kulki nenässä. Ja niin hän sanomatta
mitään, läksi bufettihuoneesta, tietäen että nyt he kaikki ihaillen ja
ihmetellen tunnustavat hänet vanhaksi häikäilemättömäksi luutnantti
Brummeriksi.
Hän huusi Markuksen jälkeensä biljaardille ja käski asettamaan esiin
pyramiidipallot.
Ei mikään ollut luutnantti B:lle niin vastenmielistä kuin yksinänsä
oleminen. Ennen hän sitten pelasi Markuksen kanssa tai seurusteli
vaikka saappaan kiillottajan kanssa. Hänen tuli nimittäin yksikseen
jäätyä kohta ikävä. Hän ei lainkaan elänyt yksinänsä. Hän oli silloin
yhtä kuin nolla. Hänen olonsa tuli synkäksi ja hän olisi tahtonut
pistää päänsä muurahaispesään. Tässä oli syy siihen, miksi hän kammosi
tämmöisiä päivystyksen päiviä, jolloin kaikki muut olivat jossain
muualla. Silloin hän joi.
Mutta luutnantti B. ei juonut milloinkaan niin, että horjui tai että
hänen kasvojensa liikkeet pääsivät irroilleen. Hänen kuuluisa
ominaisuutensa oli ehdoton horjumattomuus ja kasvojen jäykkyys. Silmät
saivat olla kuinka sameat tahansa. Niiden hän ei katsonut kuuluvan
malliin. Samoin oli ääni ja puhetapa toisinaan liian bassoinen ja
kankea. Mutta ei nekään kuuluneet malliin. Malliin kuului: aina
tasainen, aina gentlemanni, aina sotilaspuvun kunniaa kannattava,
tunteiden täydellinen peittäminen ja naaman muuttumaton jäykkyys sekä
kyky seistä harjoituksissa horjumatta, vaikka silmä ei ole kolmeen
yöhön ummistunut.
Kellon lähestyessä kymmentä kuului eteisestäpäin vihdoin ovenpaukahdus
ja askeleita. Markus raotti oven ja ilmoitti:
-- Luutnantti Maksiimof.
-- Mutta mihin helvettiin ovat sitten kaikki kaksijalkaiset tänä iltana
joutuneet? -- huusi luutnantti B.
-- Eikö herra luutnantti siis tiedä? Tänä iltana on kutsujaiset paroni
Z:llä.
-- Saatana, en minä muistanut.
Ja hän jätti biljaardin mennäkseen paremman puutteessa luutnantti M:ia
härnäämään.
Luutnantti M. oli lyhyt, laiha, ja ryppyinen kasvoistaan. Mutta tästä
epäedullisesta ulkomuodostaan huolimatta hän suuresti rakasti
seuraelämää ja oli harjoittanut itsensä tavattoman sukkelaksi
puheissansa ja kaikellaisissa tempuissa. Hän oli alituisesti rakastunut
ja aina päivän sankarittariin. Kun hän oli aina avulias, ei koskaan
loukkaantunut, tunsi tarkkaan naisten asioita ja makuja, valloitti hän
säännöllisesti asemansa hetken primadonnien lähimmässä läheisyydessä.
Säännöllisesti hän puhui heille rakkautensa, kiusasi heitä kosimisella
ja rintaansa lyömisellä, mutta ei pahoin loukkaantunut rukkasista. Hän
osasi tehdä itsensä niin tuiki tarpeelliseksi naisille, että nämä
kesken kaikkia rukkasia ja ulos-ajoja eivät voineet luopua hänestä. Hän
oli heille avain päivän juokseviin kulissin-takaisuuksiin.
Ylipäällikkö ei suosinut häntä eikä koskaan pyytänyt vistipöytään kuten
muita upseereja. Mutta ei hän siitä loukkaantunut. Yhtä vähän
loukkaantui hän siitäkään, ettei hän saanut luottamustoimia ja siten
päässyt ansioitansa kartuttamaan ja ylenemään. Oli ihankuin edeltäpäin
päätetty kaikkien kesken, ettei luutnantti M. ole lainkaan luotukaan
ylenemistä varten. Hän osasi muun muassa mainiosti matkia apinoita, oli
siitä tunnettu, ja seuroissa häntä usein pyydettiin näyttämään
taitoansa, jolloin hän kyykistyi lattialle tai käpristyi jalkoineen
päivineen sohvalle, pullisti kielellään alahuulen hurjasti eteenpäin,
teki villit silmät ja tunnusteli käsillään ja tarkasteli kaikkia
esineitä niinkuin apinat. Neitoset huusivat ja nauroivat ja kirkasivat
peljästyksestä, kun hän joskus hyppäsi heitä kohden. Huvia tästä oli
paljon, mutta hänen itsensä ymmärtämättä tuntui jokaisesta ihan
luonnolliselta, että luutnantti M. pysyi ikänsä ihan samallaisena eikä
siis koskaan muuttunut esimerkiksi ajutantiksi ja vielä vähemmin
luutnantista kapteeniksi. -- No, mitä näen minä, sinä et siis ole
kutsuttu? -- alotteli luutnantti B., kun luutnantti M. astui
sanomalehtisaliin.
-- Ei ole tarpeellista mennäkään, -- vastasi hän merkitsevästi
hymähtäen.
-- Oo! Mutta "hän" on varmaan siellä, -- kuuletko "hän"?
-- "Hänen" ja minun välilläni on jo kauan sitten kaikki "klappadt och
klart."
-- "Vastakohdat hakevat toisiansa".
-- Vastakohdat?
-- "Kaunis Helena" ja meidän luutnantti M.! -- klappadt ooh klart!
Ha-ha-ha --
Luutnantti B. huusi, matkien matkimistaan, klappadt och klart! Ja
nauroi vatsaansa pidellen.
Sillä välin meni luutnantti M. ruokasaliin ja rupesi syömään
voileipäpöydän ääressä.
Mutta luutnantti B. ei voinut enää jättää häntä rauhaan.
-- Mikäs tämä kirja on? -- kysyi hän ja rupesi avaamaan pakettia, jonka
luutnantti M. oli pannut tuolille, lähelle pöytää. Hän avasi sen ja
luki kansilehdestä Helenan niinen.
Luutnantti M. hymyili vaan tyytyväisenä ja antoi toisen vapaasti
tarkastella.
-- "Sosialismi, sen historia, sisältö ja nykyinen asema", -- luki
luutnantti B., sitten katsoi suu auki luutnantti M:iin. -- Mitäs tämä
on?
Luutnantti M. vaan myhäili.
-- Sehän on merkillistä kuinka tieteelliseksi koko kasarmi on viime
aikoina tullut! -- sanoi luutnantti B. -- Ja tätäkö sinä aijot ruveta
lukemaan?
-- Katselenmahan vähän.
-- Perkele teitä ymmärtäköön! -- sanoi luutnantti B. ja paiskasi kirjan
vasten penkkiä.
Luutnantti M. nosti sen ylös, silitti hymyillen rutistuneet lehdet ja
pani kiinni.
Kun hän oli syönyt, menivät he biljaardia pelaamaan, ja asia jäi
silleen. -- -- --
Vasta 1/2 12 yöllä saapuivat klubiin sen muut tavalliset jäsenet, siro
vänrikki Saurén, lihava, punssin turvottama luutnantti Rancken, kaunis
luutnantti Tauler, ajutantti Liljendahl sekä siviilinä kapteeni
Fransson, joka oli entinen luutnantti tästä pataljoonasta. Hän oli jo
tullessa niin valmis, että mikä mukava nojatuoli tai sohva tahansa
olisi siinä silmänräpäyksessä saanut hänet nukkumaan. Kaikki muut
tulivat reippaina ja ilosina.
Luutnantti B. ei olisi voinut parempaa toivoa päivystysvuorollensa. Hän
rupesi heti toimittamaan lisää valoa, hankki kahvia ja liköörejä
pöytään ja laski syvälle juurensa keskelle seuraa ja pulloja.
Koko seurue oli mitä loistavimmalla tuulella.
Ei muusta puhuttu kuin "hänestä", se on: Helenasta, joka oli ollut
äitinsä kanssa paroni Z:n kutsujaisissa.
Tämä tähti oli jo kauan sitten taivaanrannalla eikä mikään uusi tähti
ollut vielä sitä voittanut, ei loistossa, ei viehättävyydessä, ei
ihailun yleisyydessä upseerien puolelta. Se teki yhä nousuansa.
Puhumattakaan luutnantti M:ista olivat kaikki tämän klubin jäsenet
järjestään häneen rakastuneet. Ja sopusuhta heidän välillänsä pysyi
ainoastaan senvuoksi häiritsemätönnä, että oli aivan mahdoton päättää,
kehen heistä kaunis Helena puolestaan oli rakastunut. Se oli tämän
naisen ominaisuus, -- ja niin kiihoittava ominaisuus, että se piti
mielet alituiseen vireillä. Se vaikutti, että hänen vähimpiäkin sanoja
ja hymähdyksiä ja silmäyksiä tulkittiin kaikkialla, mutta erittäinkin
tässä valitussa klubissa, joka piti jostakin käsittämättömästä syystä
Helenaa omana rykmentin-tyttärenänsä.
Niinpä tänäkin iltana syntyi mitä vilkkain keskustelu ja kiistely
siitä, kuka oli aikoinaan enin suosionosotusta asianomaiselta saanut.
Luutnantti L. väitti empimättä, että hän on suudellut Helenaa. Mutta
siinä vastaväitteiden myrskyssä, minkä tämä synnytti, tuli vihdoin
ilmi, että hän oli suudellut ainoastaan kädelle.
Luutnantti M. toi esiin kaikellaisia hämäriä ja epäselviä kuiskauksia,
joita hän valaisi merkitsevillä silmäniskuilla ja salaperäisillä
kädenliikkeillä, ilman ainoatakaan selvää sanaa, niin ettei kukaan
päässyt käsitykseen mitä sitten oikeastaan heidän välillään oli
tapahtunut.
Luutnantti R, kertoi olleensa Helenan luona visiitillä kello 10 aikaan
illalla. -- äidin näyttäytymättä. Tämä olisi ollut valtti kertomusten
joukossa, elleivät luutnantti T. ja ajutantti L. olisi ilmaisseet
olleensa mukana.
Mutta kuu kaikki olivat tuoneet esille parhaansa, oli luutnantti B:llä
vielä kertomuksensa kertomatta,
-- Tämä käsi -- sanoi hän, osottaen vasemmalla kädellään oikeata kättä,
-- tämä käsi on ollut hänen vyötäisteusä ympärillä ja minä olen
painanut häntä rintaani vasten.
-- Valhe, valhe! -- rupesivat kaikki huutamaan. Ja luutnantti M. otti
asian niin juhlalliselta kannalta, että nousi ylös ikäänkuin hyvitystä
vaatien.
Silloin luutnantti B. kiivastui.
-- Upseerikunniani kautta -- huusi hän hypäten ilmaan, --
upseerikunniani kautta vannon minä, että tämä käsi on puristanut häntä
niinkuin kerroin!
Kaikki vaikenivat. Epäillä luutnantti B:ia tämmöisen vakuutuksen
jälkeen olisi ollut sama kuin panna alkuun kaksintaistelu. He eivät
edes itsekseenkään epäilleet, vaan kukin ajatteli: "ehkä siinä todella
minunkaan puolelta ei muu puutu kuin rohkeus, niin minäkin vielä
puristan häntä rintaani vasten".
Mitä erityisesti luutnantti M:iin tulee, niin oli hänen päätöksensä
tämän johdosta: tästedes ei mitään sanoja enää, vaan tointa! Mutta
ääneen hän rupesi selittelemään, osaksi Helenan puolustukseksi ja
osaksi omaksi yllätyksekseen, että sillä tavalla kuin luutnantti B.
kertoi, voi ottaa minkä naisen tahansa, jos vaan osaa sopivaa hetkeä
hyväksensä käyttää. Mutta mitäs se merkitsi! Eihän se vielä todista,
että rakkaus vallitsee heidän välillänsä.
Ei luutnantti M. sentään saanut kehittää ajatuksiansa loppuun asti.
Luutnantti B. oli kuunnellut hänen puheitaan suurella kärsimyksellä ja
katumuksella, Nyt hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan hyppäsi ylös
ja lensi suoraan luutnantti M:n eteen.
-- Minä sanon sinulle, ettei se ollut minun tarkoitukseni, ymmärrätkö
sinä! Se tyttö on hienoin mikä koskaan tässä kaupungissa on ilmaa
hengittänyt!
-- Tuo tulee jotenkin post festum, -- nauroi luutnantti M.
ylenkatseellisesti.
-- Vai post festum. Mutta minä sanon sinulle, että minä lävistän nyt
kohta sinut tällä miekallani --! Ja todella täytyi kaikkien rientää
paikoiltaan luutnantti B:n kimppuun. Kun tämä yhteentörmäys oli
asetettu ja luutnantti B. vielä enemmän särkyneenä ja häpeissään
poistunut puolipimeään saliin, sanoi luutnantti M., sulkien salin ovea
kiinnemmäs:
-- Kunhan ei meidän B:mme vaan olisi rakastunut!
Joka herätti suuren naurun.
Luutnantti B:n ei tietty koskaan maailmassa olleen rakastunut.
Lukuunottamatta pieniä kahakoita M:n kanssa rakasti hän tovereitaan
siihen määrään, ettei hänellä ikäänkuin ollut sijaa rakastumiselle
naisiin. Toveruus oli hänestä ylin kaikkea. Ja hyvien naistenkin
seurassa hän aina ensin joutui semmoiseen ystävyyssuhteeseen, että
olisi hävettänyt ruveta enää viittailemaan "rakkauteen" päin. Semmoiset
naiset taas, jotka olivat naimahaluisia, eivät koettaneet tarjoutua
hänelle, sillä paljon juomisen tähden oli hänen maineensa saanut hienon
ränsistyneen tuoksahduksen. Hänen kulissintakaisia suhteitaan toverit
piloilla usein urkkivat, mutta hän silloin tavallisesti rypisti
silmäkulmansa ja mymisi tyytymättömänä. Ei hän myöskään mielellään
mennyt "ajelemaan". Hänelle korvasivat rehelliset, aamuun kestävät
ramaviftit kaiken muun. Ei hän sen parempaa mitään tiennyt.
Mutta viime aikoina oli hänessä jokin sisäänpäin kääntynyt kysymys
ruvennut kiertelemään. Sen olivat monet huomanneet, kunnes luutnantti
M. nyt pamahutti kaikkien huviksi väitteen, että mies olisi rakastunut.
Hänen erottua seurasta, luulivat muut päässeensä kaikista häiritsevistä
aineksista, Siviilikapteeni nukkui tavallista untansa tuolilla, pää
vasten rintaa. Luutnantti R. istui sanaakaan puhumatta sohvan kulmassa
pöydän edessä ja säännöllisten väliaikain kuluttua upotti itseensä
määrällisen punssia. Hän oli kasarmin suuri pessimisti.
Syntyi siis rauhallinen mielipiteiden vaihto rakkauden asioista.
Kaljupäinen, kaunis, ruskosilmäinen luutnantti T. oli spesialisti
rakkauden teorioissa. Hän oli ihanteellisen rakkauden innokas ja
mielellään kuultu puolustaja kasarmissa. Rakkaus ei koskaan ala
kosketuksesta, -- sanoi hän. Rakkauden hän mieluimmin vertasi vanhaan
kalliiseen viiniin tai tuoksuavaan ruusuun. Se, joka heti kulautti
suuren siemauksen viiniä kurkkuunsa, ei ymmärtänyt viinin arvoa eikä
osannut siitä nauttia. Niinkuin viini, niin rakkauskin on nautittava
hienon hienoissa siemauksissa. Rakkaus on niinkuin väkevän kukan
tuoksu, jonka tuuli kuljetti ohitse. Tyhmä tahtoo kukan nenänsä alle,
mutta viisas osaa nauttia sen kaukaisesta tuoksahduksesta. Luutnantti
T. oli naimaton, ja avioliitosta hän sanoi, irvistäen pahasti: fää!
Mutta naisystäviä ja suhteita hänellä oli kaikkialla. Niin että hän
pian alituiseen joi viiniä ja haisteli kukkia.
Hänen lausumaansa mielipiteeseen yhtyi osaksi myöskin ajutantti L.
Mutta lihava luutnantti R. otti nyt odottamatta puheenvuoron ja nosti
kovan rähäkän tämmöistä "runoilijain" käsitystä vastaan, kuten hän
sanoi. Sellaista rakkautta hän nauroi, ja sanoi kaikkein rivoimmaksi.
Se oli hänen mielestään yritys venyttää niin pitkälle kuin mahdollista
hekumaa, jonka oli määrä kestää vaan lyhyt hetki. "Kosketus" se on
rakkauden alku ja loppu. Ja kaikki, jotka kulkevat ja kuvittelevat
muuta, ovat narreja, ja elävät tyhjyydessä, olemattomassa
mielikuvituksessa. Eläimetkin ovat heitä viisaammat ja tietävämmät,
Syntyi ankara väittely.
Luutnantti R., joka oli tapansa mukaan suuresti humaltunut, rupesi
pitämään esitelmää rakkaudesta, eikä valinnut sanoja vaan nimitti
kaikki nimeltä.
-- Siitä samasesta -- sanoi hän -- riippuu kaikki. Sen ympäri pyörii
maailma. Sen vuoksi kaikki kiehuu ja järjestyy ja rakennetaan palatsia
ja ajetaan ekipaasheilla ja liikutellaan rahoja ja -- ja käydään
sotia ja ammutaan kuula otsaan ja ryömitään maassa ja hyöritään ja
pyöritään --
Luutnantti T. rypisti silmäkulmansa ja kohautti olkapäitänsä merkiksi
ettei hän voi kuunnella noin rivoja puheita. Samoin rupesi luutnantti
M. tekemään muka kärsimättömyyden merkkejä ja asia loppui siihen, että
luutnantti R. jätettiin seurasta erilleen, jonka jälkeen hän kompuroi
klubista kortteeriinsa.
Muilla ei ollut vähintäkään aikomusta vielä lähteä. Päinvastoin he
tilasivat uudet kahvit ja liköörit ja nyt vasta ottivat tämän
naimisasian oikeen puheenalaiseksi. He vajosivat nyt esteettä
surunvoittoiseen tulevaisuuden haaveiluun. Kaikilla muilla, paitsi
luutnantti Taulerilla, häämöitti tulevaisuudessa avioliitto
jonkinlaisena autuuden kosteikkona. Mutta -- siinä oli paha "mutta".
Ajutantti L:n raha-asiat olivat sellaiset, että ainoastaan joku perin
rikas tyttö olisi saattanut tehdä hänelle avioliiton mahdolliseksi.
Kaikki tunsivat tämän seikan. Ja sentähden ajutantti L:n ja muiden
tyttöjen väli ei mennyt koskaan pintapuolista keikailua pitemmälle. Ei
niin, että ainoastaan tytöt eivät välittäneet todellisesti rakastuttaa
häntä itsiinsä, vaan hän itsekin tiesi tämän mahdottomuuden eikä hänen
juolahtanut mieleenkään köyhiin tyttöihin rakastua. Oli hänellä tosin
kerran ollut suhde varattomaan tyttöön, joka seuroissa veti
reippautensa, sukkeluutensa ja järkevyytensä puolesta mitä suurinta
huomiota puoleensa. Siihen aikaan oli ajutantti L:lla toivo päästä
rikkaan enonsa perijäksi. He olivat salakihloissa, joka oli heidän
kesken suutelulla vahvistettu. Mutta eno kuoli ja oli testamentannut
kaiken omaisuutensa vaimolleen. Silloin he kohta purkivat kihlauksensa
-- aivan yhteisessä ymmärryksessä. Rakkaus oli heidän välillään tullut
mahdottomuudeksi, ja se katosi molemmin puolin itsestään heti kun
testamentti avattiin. Kun hän taas rikkaita tyttöjä rupesi lähestymään,
pilasi kaikki asiat se epäluulo, että hän muka vaan rahojen tähden --.
Mutta ei se ollut niinkään rahojen tähden. Hän tahtoi _naimisiin_, eikä
rahoja, sillä hän ajatteli avioliittoa elämän ainoaksi sulostajaksi.
Mutta kun nyt uusi tähti, Helena, ilmaantui taivaan rannalle,
mielistyi ajutantti L. häneen, huolimatta siitä ettei Helena ollut
varakas. Hän päätti kosia tuota kaunista tyttöä, ja rupesi puuhaamaan
raha-asioittensa selvittämistä, teki velkojainsa kanssa hiljaisen
akordin sitoutuen maksamaan heille puolet palkastaan ja oli laskenut
niin, että tämmöistä äärimmäistä säästäväisyyttä noudattaen hän viiden
vuoden kuluttua on jotenkin selvä.
Muuten oli tässä klubissa Georg ainoa, joka tunsi Helenaa nuoruudesta
asti. Mutta tästä tuntemisesta ei ollut muilla paljon tietoa, sillä
juuri tämä Georg ei koskaan ottanut osaa Helenaa koskeviin puheisiin,
ja vähin olisi kukaan epäillyt, että tuo hiljainen luutnantti oli
joskus ollut rakkaudensuhteissa siihen Helenaan, jota nyt niin monet
turhaan tavoittelivat.
Ainoa taas, joka ei heistä ollut vapaa kosimaan Helenaa, oli siro
vänrikki Saurén. Ja syy oli se, että hän itse jo oli kihloissa. Hän oli
sangen sievä nuorimies, jotenkin Georgin kokoinen ja näköinen, jonka
kanssa he olivatkin ystävykset ja usein vaihtoivat surunsa ja ilonsa.
Hän oli ollut kihloissa jo kaksi vuotta erään rikkaan neiti Schlyterin
kanssa. Aina ja joka tilaisuudessa he olivat yhdessä ja suutelivat
toisiansa, ja kaikki olivat sitä mieltä, että heidän olisi ollut paras
mennä naimisiin, sillä ei sitä lopulta enää viitsinyt katsoa. Mutta
heidän häänsä olivat lykätyt ainakin kaksi vuotta vielä tuonnemmas,
sillä sitä ennen ei voinut olla puhettakaan välttämättömästä
ylennyksestä, jota sekä suku että etiketti vaati.
Luutnantti S. oli nuori ja intohimoinen. Ei hän juuri sentään juomista
rakasta. Vähän levottomana ja hajamielisenä hän istuu toveriensa
joukossa. Hän kuuntelee heitä vaan puoleksi ja ottaa osaa heidän
puheisinsa vaan puoleksi. Hän on jotenkin kalpea ja pureskelee
hermokkaasti viiksiänsä, aivan kuin odottaen jotain. Ei hän myöskään
tahdo erota seurasta. Se mitä hän odottaa, on, milloin he ovat
kyllikseen juoneet ja ehdottaako joku, että mennään ajelemaan. Hän
silloin on erkanevinaan seurasta, sillä hän on kihloissa, Mutta kun
toiset tietysti vaativat mukaan, ei hän tahdo jäädä seuran pettäjäksi.