kauan aikaa pannako "Hyvä Georg" vai "Rakas Georg". Kun hän päästäkseen
selville tunteeko hän Georgia rakkaaksi vai vaan hyväksi, rupesi
kuvailemaan häntä mielessään, niin esiintyi Georg hänelle sillä kertaa
tietämättömänä ja taitamattomana ja vähän kömpelönä lapsena, ja hänen
tuli sitä sääli, niin että hän sentään kirjoitti "Rakas Georg". Tämä
seikka osaltaan vaikutti, että kirje tuli vähän toisenlaiseksi kuin hän
ensin oli aikonut, Nyt hän kirjoitti näin:
Rakas Georg.
Se mitä aijon kirjoittaa sinulle, ei suinkaan ollut minulle niin
helppoa, kuin ensin luulin. Mutta minun täytyy. Sinä olet varmaan
huomannut ja kärsinyt siitä, että minä olen ollut niin kummallinen
-- eli sinun mielestäsi varmaankin oikullinen. En nytkään voi
täydellisesti selittää itseäni, mutta minun täytyy sanoa, että
siihen on pääsyy se, että minä tunnen että me emme sovi yhteen.
Sinä et ymmärrä minun syitäni. Minä en voi olla kihloissa eli
tietää että niin ja niin pitkän ajan perästä me menemme
naimisiin. Oletko sinä ajatellut sitä asiaa, -- mitä minä
sillä aikaa teen kuin sinä valmistut kapteeniksi? Ja toiseksi
en minä kuitenkaan voi ajatella vihkiäisiä, josta sinä näet,
ettei _yhtymisestämme voi koskaan mitään tulla_.
Syy miksi käännyn sinun puoleesi kirjeellisesti, Georg, on se,
että jos olisin odottanut sinun tuloasi puhuakseni suullisesti,
niin tiedän että taas olisin tullut pois tolalta. Miksi en
kirjoittaisi sinulle suoraan kaikki niinkuin ajattelen. Sinun
läsnäollessasi vetää minua jokin muu asia, vaan ei rehellisyys
ja totuus. Monta kertaa olin päättänyt puhua jostakin totisesti,
mutta siitä tuli riita, tai jos ei tullut riita, niin päinvastoin
hellyin ja silloin luovuin totuudesta. Mahdollista, hyvin
mahdollista myöskin on, että jos olisin ruvennut sanomaan sitä,
mistä nyt kirjoitan, niin ei olisi tullut mitään, vaan minä
olisin taas samalla tavalla heltynyt. Nyt olen siinä uskossa,
että se heltyminen ja suuteleminen on kaiken rehellisyyden
loppu meidän välillämme.
Ilman teeskentelyä ja ilman mitään sivuajatuksia sanon kuitenkin
sinulle, että olisin hyvin onnellinen, jos _tuon_ suhteen loppuminen
ikipäiviksi ei erottaisi meitä, vaan elämä lähestyttäisi meitä
_tovereina ja ystävinä_. Älä luule että minä koskaan menen
naimisiin. Mutta jos sinä menet, niin ei se tule vaikuttamaan
minun ystävyyteeni sinua kohtaan. Usko rakas Georg, että minä
ajattelen niinkuin olen kirjoittanut.
Päätökseni on horjumaton. Minä puran kaikki sitoumukset meidän
välillämme.
Helena.
Tähän kirjeeseen ei tullut Georgilta mitään vastausta.
Ensin Helena kyllä vähän odotti vastausta. Mutta mitä kauemmin se
viipyi, sitä selvemmin hän luuli ymmärtävänsä, ettei Georg tietysti
voinutkaan muulla kuin vaikenemisella vastata hänen ehdottomaan
kirjeeseensä.
Ehkä Helena joskus muulloin olisikin ruvennut punnitsemaan ja
mietiskelemään Georgin mahdollisia vaikenemisen syitä, mutta nyt oli
hänen huomionsa kaikkinensa kääntynyt siihen, mitä täällä kotona
tapahtui.
Ja Georgiin nähden hänellä oli vaan se tunne, että kaikki oli siis
heidän välillänsä loppunut.
Kukistuminen.
Ei aivan kauan sen jälkeen kuin Helena oli Georgille kirjoittanut,
tapahtuivat ensimäiset suuret lakot hovijunkkarin tehtaissa.
Ne tulivat hänelle kokonaan odottamatta. Hän oli juuri toipunut siitä
sairastumisesta, minkä hänelle, kuten aina ennen, oli tuottanut tuo
tällä kertaa kirkkokokouksessa tapahtunut ylenmääräinen kiivastuminen.
Hän oli ensimäisen kerran sen jälkeen tehnyt kierroksensa
paperitehtaassa, mitään aavistamatta toruskellut huolimattomuuksista,
haukkunut siitä, että sekotustangot aina jätetään velliin, ja palannut
konttoriin kirjeitä allekirjoittamaan. Silloin tuli valttari hänelle
sanomaan, että muutamat työmiehet, koneenkäyttäjän johdolla, tahtovat
häntä puhutella.
-- Mitä asiaa niillä on? -- kysyi hovijunkkari silmälasiensa päältä
katsoen valttariin.
Valttari, tietäen että hovijunkkari ei saa suuttua, koetti välttää
selitystä. Mutta hovijunkkari sen huomasi, ja nyykäytti päätä, että ei
se muka mitään tee. Silloin valttari kertoi mitä tiesi, -- kertoi
metsäkokouksesta ja lakkopäätöksestä.
-- Jaha, jaha, -- pani hovijunkkari, -- antaahan niiden tulla sisälle.
Mutta valttari jo huomasi, että hän hermostuneesti pureksii viiksiänsä
ja syleksii niitä suustansa, mikä tavallisesti tapahtui raivostumisen
edellä. Kun ei valttari uskaltanut kuitenkaan muuta ehdottaa, meni hän
ja aukasi tyyneesti oven työmiehille.
Nämät alkoivat ensin tulla rohkeasti sisälle, nauroivat keskenään
ovessa ja puhuivat ääneen. Mutta nähtyään hovijunkkarin liikkumattomana
kyyristyksissä pöydän takaa tarkkaavan heitä, he nopeasti järjestyivät
pitkin ovenpuoleista seinää ja vaikenivat, naamat pitkinä, silmät
pelokkaassa odotuksessa.
Itsepäisesti vaikeni hovijunkkari ja siirteli vaan silmiänsä yhdestä
toiseen. Kului minuutti, toinen, kolme minuuttia. Hän vaan vaikeni.
Miehet, luvultaan kymmenkunta, alkoivat jo levottomina liikkua jalalta
toiselle, katsella kattoon, ympärillensä, jalkoihinsa, jokainen
odottaen hovijunkkarin kysyvän mitä on asiaa, että he saisivat vastata.
Mutta hovijunkkari ei kysynyt mitään.
Silloin yksi miehistä nopeasti pujahti ulos, ja vähän ajan perästä
alkoi eteisestä kuulua rähisevää melua ja paljon askeleita. Ovi
avaantui, ja sisälle tulvi kymmenkunta uutta miestä, joiden joukossa
yksi, lyhytkasvuinen, punakiharainen, pystynokka, joka oli nähtävästi
tarkoitusta varten ottanut tuntuvia rohkeudenryyppyjä. Juopuneella ja
kovalla äänellä se heti sanoi:
-- En minä sillä palkalla rupee työtä tekemään.
Kun hovijunkkari ei mitään vastannut, jatkoi humalainen:
-- Jaa, jaa, palkat täytyy korottaa, kaikki vaan 10 prosenttia, ei
yhtään vähempää, ja ellet hyvällä rupee niin mennään kaikki pois. Enkös
minä oikeen puhu, pojat, mitä?
Valttari, väkevä mies, otti humalaista niskasta ja työntäen ovesta
ulos, sanoi:
-- Vai niinkö sinä hovijunkkaria puhuttelet!
Kuului vaan vähän aikaa tappelevaa melua eteisestä, sitten se hiljeni
ja valttari tuli taas sisälle, kaulustansa suoritellen.
-- Kuka on teidät tänne lähettänyt? -- kysyi nyt hovijunkkari terävästi
katsoen koneenkäyttäjään.
-- Ei ole kukaan lähet -- --
-- Kuka on teidät tänne lähettänyt, kysyn minä! Vastatkaa! Sekö
maankuleksija, rakkari, sekö on lähettänyt? Menkää kotia nyt kaikki, ja
olkoon tällä kertaa anteeksi annettuna, mutta jos minä vielä saan
kuulla, että te ilman lupaa kokoonnutte ja kuuntelette sitä rakkaria,
niin -- (tässä hovijunkkarin taas jätti maltti) -- niin -- totisesti --
(hän huiskutti, paksua viivotinta ilmassa ja paiskasi sitten koko
voimalla sen pöytää vasten) -- totisesti minä pieksätän teistä jokaisen
-- ja nyljetän sen rakkarin -- ulos -- ulos kaikki! Paikalla ulos!
-- -- --
Näin lyhyesti loppui ensimäinen kohtaus tässä alkavassa
murhenäytelmässä.
Seuraavan viikon alusta paperitehdas seisahtui täydellisen työlakon
vuoksi.
Työväki odotteli laumoissa konttorin edustalla, mutta hovijunkkari ei
ottanut mitään lähetystöä puheillensa.
Iltapäivällä kutsuttiin Helena papan luokse.
Kun hän tuli sisälle, istui pappa köyristyneenä tyynyjen välissä
nojatuolissansa. Näin hänen aina täytyi olla köyristyneenä sairaana
ollessaan.
Mamma, joka oli tulossa pois papan luota, tuli Helenaa vastaan ovessa
ja kohautti huomaamattomasti olkapäitään merkiksi Helenalle, ettei hän
ollut voinut mitään vaikuttaa pappaan.
Helena asettui seisomaan kirjoituspöydän kulman kohdalle ja odotti mitä
papalla on sanottavaa.
-- Tietooni on tullut, -- alkoi pappa, -- tietooni on tullut ja mamma
sen vahvistaa, että sinä tyttäreni olet ollut läsnä tuon -- tuon
maankuleksijan ko-kouksessa minun parkkini takana. Missä tarkoituksessa
se on tapahtunut? -- Tiedätkö sinä, että työlakko on pantu toimeen
hänen yllytyksestänsä? -- Ja sinä kuitenkin olet sen rakkarin kanssa
seurustellut ja kävellyt minun parkissani? Sano, lapsi, että se ei ole
totta, sano!
-- Sanon vaan, että mikään rakkari hän ei ole, vaan on jalo ja voimakas
ihminen, jota kaikkien pitäisi kuunnella.
Ja Helena koetti papalle selittää samoja asioita tulevaisuuden
ihannevaltiosta, joista Reinhold oli puhunut. Parhaan muistinsa mukaan
hän käytti vielä samoja sanojakin kuin Reinhold, selittäen että yleinen
työlakko on hyvä ja tärkeä asia, jota ei saa vastustaa, -- että
yhdenvertaisuuden aate ennen tai myöhemmin täytyy tulla tunnustetuksi,
-- että parempi oli, jos sen vapaaehtoisesti ja _eläessään_ tunnusti
kuin tuli siihen pakotetuksi, ellei ennen niin _kuoleman_ jälkeen.
Hovijunkkari antoi keskeyttämättä hänen puhua, pureskeli vaan
viiksiänsä. Kun Helena oli lopettanut, ei hän sanonut muuta kuin:
-- Onko siinä kaikki? Hyvä. Ja tiedätkö sinä, että sama herra on
ottanut ajaakseen myöskin talonpoikien asian? Se tahtoo sanoa, jos
vesisulku lasketaan, niin koko paperitehdas on mahdoton. Tiesitkö sinä
senkin?
Oli kerran ollut aika, jolloin Helena, peläten isän suuttumista, luopui
aikeistaan, juoksi hänen luokseen, pani kätensä hänen kaulaansa ja
rakkaudellaan sulatti punaset täplät hänen poskiltansa. Mutta nyt ei
hän sitä saanut tehdä, sillä hänellä oli vieras asia, suuri asia, jonka
rinnalla ei mikään, ei edes isän sairastuminen voinut mitään painaa.
Helena vastasi:
-- Tiesin. Hän sanoi sen minulle. Hän tahtoi tietää mitä minä ajattelen
siitä, että asiasta syntyy käräjäjuttu.
-- Oo, katsoppas!
-- Minä sanoin, että tulkoon vaan, -- että jos talonpojilla on oikeus
puolellaan, niin täytyy olla niinkuin he tahtovat.
-- Vai niin, vai niin sinä sanoit. Jaha. No nyt menemme toiseen asiaan.
Kuulin äidiltäsi, että sinä olet antanut rukkaset Georgille. Onko se
niin?
-- On, -- sanoi Helena.
-- Sinulle näyttää olevan kovin helppo vastustaa minua. Ehkä minun siis
täytyy selvittää sinulle hiukan tämän pesän tilaa. Tiedä, että jos tämä
sama paperitehdas jonkun aikaa vielä seisoo käymättä, niin täytyy minun
turvautua varoihin, jotka olen sinun ja mamman hyväksi saanut siitä
kootuksi. Mutta jos se kokonaan pysähtyy, -- se on: jos talonpojat
voittavat, niin minun kuoltuani teillä kahdella ei ole mitään;
ymmärrätkö, _ei mitään!_ Sinun omaa tulevaisuuttasi silmällä pitäen
minä olen toimittanut sinulle Georgin. Se asia oli järjestetty jo aikaa
sitten. Georg perii vanhemmiltaan hyvän maatilan, jonka tuloilla te
voitte elää huolettomasti missä ikänä haluatte, hän on sivistynyt,
kaunis, hyvinkasvatettu --. Mutta meidän neidille ei hän vaan kelpaa.
Ymmärrätkö sinä? -- huusi hän, -- mulle ei jää muuta kuin nuo enoltasi
perityt 10 tuhatta!
-- Minä en tarvitse muuta, minä elätän itseäni työllä.
-- Hyvä, hyvä, -- sanoi hovijunkkari ja hänen huulensa rupesivat
vapisemaan. -- Ja mitä varten olen _minä_ elänyt? -- huusi hän. -- Mitä
varten olen minä repinyt itseäni rikki ja surrut sinun ja mamman
kohtaloa? Mitä varten, hä? Ettäkö sinä sitten elättäisit itseäsi
työllä?
-- Sinä olet aina uskonut rikkauteen, mutta se ei ole mitään.
-- Minä olen uskonut siihen etten saa jättää lapsiani maantielle.
Helena katsahti pappaan ja aikoi vastata, mutta se mitä hän aikoi
sanoa oli semmoista, ettei pappa olisi sitä kestänyt. Se oli
Souvari-Heikistä, joka oli pahemmassa kuin maantiellä. Sentähden Helena
vaan oli vaiti.
-- On asioita, joihin uskon yhtä paljon, -- jatkoi pappa yhä enemmän
kiihoittuen, -- se on, etten anna kenenkään hypätä nokalleni. Menköön
omaisuuteni ja jääkää maantielle, mutta tehtaat saavat seista siksi
kunnes ne rakkarit tulevat armoa pyytämään. Ilmoita se sille jalolle
maankuleksijalle. Se on minun viimeinen sanani. Ei koskaan! Ei koskaan,
sanon minä!
Helena tunsi, että helpompi hänen on kallion läpi tunkeutua kuin tällä
hetkellä särkeä nämä papan vakaumukset. "Kun kaikki muuttuu
yhteiskunnassa, niin pappakin heltyy ja muuttuu toiseksi", -- ajatteli
hän. Ja tämän ajatuksensa hän sanoi papalle näin:
-- Tulee toinen aika, jolloin ei ole rikkaita eikä köyhiä, vaan
kaikilla on yhtä paljon ja sama sivistys ja kaikilla on helppo, ja
ilonen olla jokaiselle.
Pappa sanoi:
-- Ainoastaan sinun lapsellisuutesi voi antaa sinulle tuommoiset puheet
anteeksi.
Helena sanoi:
-- Minä en osaakaan puhua. Minä olen nuorempi sinua, mutta olen
kuitenkin kuullut enemmän. Ei rovastilta enkä opettajilta enkä keltään
ihmiseltä maailmassa ole minä kuullut sitä, mitä kuulin häneltä, jota
sinä sanot maankuleksijaksi. Ja minun on surku sinua ja muita, jotka
eivät saa sitä kuulla. -- Me olemme eksyksissä, pappa. Vaikka me olemme
opetetut ja luemme kirjoja ja sanomalehtiä, olemme kuitenkin niinkuin
pimeydessä ja koko meidän elämämme on raakuutta ja barbarisuutta
täynnä.
Pappa ei sanonut mitään, eikä näyttänyt vihaseita. Helena jatkoi:
-- Ei ole ketään, joka meitä opettaa. Mutta _hänen_ puheessansa on
uutta valoa meille. Hän ehkä itsekin luulee puhuvansa meitä vastaan,
mutta oikeastaan hänen puheensa on ihankuin meidän pelastuksemme. Se
johtaa meitä pois niinkuin pimeästä vankeudesta --
Pappa oli Helenan kummastukseksi aivan tyyntynyt.
-- Lapsi, -- sanoi hän, -- jos sinä vastasit hänelle että menköön vaan
omaisuutesi ja kotisi, on sinun täytynyt tulla siihen suurien asiain
kautta. -- Minä luulenkin, että sinä näytät laihtuneelta, vaikka
silmäsi ovat niin virkeät. Kuinka sinun on, lapsi?
Mutta kuulematta Helenan vastausta hän vaipui ajatuksiinsa. Jonkun ajan
hän itsekseen hymyiltyään sanoi:
-- Olisipa silloin helppo elää, jos ei tarvitsisi mistään
tulevaisuudesta murehtia!
-- Me olemme luotu sellaista elämää varten ja siihen me tulemme, --
sanoi Helena,
Mutta ei pappa sitäkään kuunnellut. Hän istui yhä nojatuolissaan ja
mietteihin vaipuneena epämääräisesti ja väsyneesti katsoi liikahtamatta
eteensä. Sitten sanoi ajatuksissaan hiljaa, ajattelematta mitä sanoi:
-- Olisipa hauska kuulla mitä se puhuu.
Ja vähän ajan perästä lisäsi, heräten ajatuksistaan, haukotellen:
-- Lapsi, jätä minut nyt, minä tahdon vähän nukahtaa.
Jonka jälkeen Helena suuteli häntä ja meni hiljaa pois, aavistamatta
puhuneensa viimeisen kerran papan kanssa.
* * * * *
Murhenäytelmän loppukohtaus oli se, että hovijunkkari löydettiin
hengetönnä oman huoneensa lattialta.
Se oli viidentenä lakkopäivänä.
Kun ruvettiin kyselemään kuka oli missäkin tekemisissä ollut vainajan
kanssa sinä päivänä, tuli selville, että viimeiksi oli häntä nähnyt
sosialisti.
Sosialisti itse kertoi asiasta niin, että noin 12 aikaan päivällä,
jolloin hovijunkkarin tiettiin juovan teetä yläkerrassaan, hän oli
mennyt hovijunkkarin luo lakkoasiassa, saadakseen aikaan sovittelua.
Hän oli koputtanut ovelle ja kuullut vastauksen: "sisälle!" Mutta
tuskin oli hän avannut oven, niin hovijunkkari, huomattuaan kuka tulija
oli, alkoi huoneen perältä molemmin käsin viittoa häntä pois, saamatta
sanaakaan suustansa. Suu oli hovijunkkarilla ollut auki, koko pää
hytkyi ja vapisi, ääntä ei mitään kuulunut. Tätä näkyä oli sosialisti
väistynyt, eikä siis ollut hänkään ollut missään tekemisissä
hovijunkkarin kanssa sinä päivänä.
Tämä oli nähtävästi juuri silloin saanut sydänhalvauksen.
* * * * *
Seuraavana päivänä ryhtyi hämmästynyt työväki töihinsä entisistä
palkoista. Valttari oli luvannut esittää heidän vaatimuksensa
perillisille jahka nämä saapuvat kaupungista.
Mamma ja Helena rupesivat kohta tekemään lähtöä kotikartanosta. He
aikoivat muuttaa kaupunkiin. Mamman ja Helenan saatavat kuolinpesästä
supistuivat vähiin. He eivät tehneet mitään vaatimuksia pesän
järjestelyssä.
-- Taitaisihan lain mukaan jotain meillekin jäädä, mutta me annamme
olla. Eikö niin, Lelle? -- sanoi mamma. Hänelle erotettiin ainoastaan
hänen veljiltä perimänsä omaisuus, samoin Helenalle, yhteensä 80
tuhatta.
Omasta osastansa Helena kohta lohkasi pois 8 tuhatta, joiden kohtalo
näkyy seuraavasta:
Viimeisenä iltana ennen mamman ja Helenan muuttoa kaupunkiin he olivat
päättäneet kävellä puistossa jättääksensä hyvästi kaikille tutuille
paikoille erikseen. Mamma oli väsymätön: "siellä ja siellä pitää vielä
käydä!" -- "rantapenkin unohdimme", -- "entäs raukka itäinen
lehtimaja!" -- Ja joka eri paikassa hän suurella hellyydellä puheli,
että nyt tässäkin ollaan viimeinen kerta, saattoi silitellä penkeiltä
havuneulaset ja laasta vähän käytävää ympäriltä. Rastaat lentelivät
naksutellen suurien, pimentävien koivujen sisällä, ja orava kahisi
kuivissa maalehdissä, tarvitsematta sanoa hyvästi. Mutta ihmiset
tarvitsivat.
--- Merkillinen olet sinä, Helena, -- sanoi mamma, saavuttaen Helenan,
joka malttamatta odottaa joutui aina edelle, -- et sinä yhtään
huomaakaan, että tämä on viimeinen kerta. Sinä ajattelet ihan toisia,
tunnusta.
-- Johan on kaikki paikat katsottu. Istutaan, mamma. Tiedätkö, juuri
tässä kävellessämme on minulle tullut ajatus, jonka ihan varmaan
toteutan. Minä olen onnellinen, että tulin sitä ajatelleeksi.
-- No, istutaan, kerro.
-- Näetkös nyt, -- eilen tapasin Reinholdin. Hän on jo lähtenyt täältä.
Ja hän rupesi puhumaan siitä, kuinka tarpeellista hänen olisi päästä
ulkomaille tutustumaan sosialistiseen liikkeeseen siellä. Mutta hänellä
ei ole mitään mahdollisuutta siihen. Hänellä ei ole rahaa. Ja ajattele,
jos hän saisi _3_ tuhatta markkaa, niin hän voisi käydä Saksassa,
Ranskassa ja Italiassa. Hän itse sanoi. Silloin en tullut yhtään
ajatelleeksi, mutta nyt vasta huomaan, että _minähän_ voin antaa
hänelle!
-- Hm, -- pani mamma, -- Tuskinpa se ottaa vastaan sinulta.
-- Miksei?
-- Muuten vaan, sinun kertomuksistasi päättäen. Nehän ovat kaikissa
tapauksissa kapitalistien rahoja.
-- Ei, ei mamma, kyllä hän ottaa vastaan _minulta_. Minä sanon hänelle,
etteivät ne ole papalta perityt.
-- Olet tainnut itsekin vähän epäillä.
-- Kyllä hän ottaa. Kunhan vaan pääsen kaupunkiin ja tapaan hänet, ihan
varmaan hän ottaa.
* * * * *
Heidän tullessa puistosta ja kulkiessa pihalle seisoi siinä vielä oven
edessä viimeinen kuorma, jonka oli määrä asemalle. Miehet paraillaan
viskasivat köyttä sen ylitse, sitoakseen sitä. Kaksi pienempää kuormaa
oli jo ennen mennyt. Tässä näkyi mammalle ja Helenalle kuuluvia
tavaroita -- kaikki tuttuja vuosikymmenien takaa. Ja ilman niitä tuntui
viimeisen yön viettäminen kotikartanossa vieraalta, niinkuin olisi
keskievariin pitänyt mennä huonetta hakemaan.
Mamma seisoi Helenan käsivarresta pidellen pihaylänteellä. Hän katseli
milloin kuormantekoa milloin Helenaan.
-- Lapsi, mistä sinä otat tuon voiman? -- puhkesi hän sanomaan. -- Tätä
tapausta, tätä kukistumista olen juuri sinun tähtesi semmoisella
kammolla aina odottanut. Ja nyt minä itken, mutta sinä seisot
rauhallisena ja tyyneenä onnettomuuden keskellä!
-- Siksi että minä uskon, mamma.
-- Mihin sinä uskot?
-- Uskon että maailmassa kohta tapahtuu suuria, suuria asioita, joiden
rinnalla tämä kaikki ja koko meidän kohtalomme ei merkitse mitään.
-- "Kaikki tulee muuttumaan?" -- hymyili mamma, toistaen Helenan
vanhoja sanoja,
-- Kaikki, kaikki tulee muuttumaan! -- sanoi Helena, juhlallisena
korkeuteen katsoen.
TOINEN OSA
Luutnantit.
Sen pataljoonan upseeriklubissa, missä Georg palveli luutnanttina,
sytytettiin paraillaan valot.
Paha on esitellä johonkin upseeristoon kuuluvia henkilöitä semmoisina
kuin nämä ovat suljetussa klubissansa. Klubissaan he tietävät olevansa
näkymättömiä ulkomaailmalle. Kun kaikki päivän toimet ovat ohitse, kun
tiedetään, missä asianomaisella taholla ollaan, saattavat he klubissaan
häiritsemättä valvoa yön kahvin ja liköörien ääressä. He saattavat
avata tiiviin takkinsa napit tai hetken tultua yhteisestä päätöksestä
heittää se kokonaan yltään. Tämä tämmöinen ei lainkaan kuulu heidän
ulkonaiseen upseerimalliinsa, ja siitä puhua jossakin ulkoseurassa
olisi yhtä tahditonta kuin esimerkiksi kertoa ihmisen riisuutumisesta
makuulle. Ne on kaikki puhtaita personallisuuksia.
Ennenkuin tämmöiseen erotettuun maailmaan kukaan syrjäinen astuu,
täytyy siis olla täydet takeet siihen, että hän "ymmärtää" s.o. että
hän tietää erottaa klubin ja ulkopuolella esiintymisen toisistaan.
Sentähden olkoon tässä ennen tähänkin klubielämään katsahtamista
sanottu, että puheenalaisen pataljoonan upseeristo oli kaikin puolin
mallikelpoista. Se oli kaupungin ylpeys. Ei myös upseeristo puolestaan
ollut suinkaan maineestansa tiedoton. He olivat ylemmän seuraelämän
tunnustetut johtajat. Ei koskaan tapahtunut mitään kömpelöä tai
tahditonta heidän puoleltaan. He olivat käytöksessään täsmälliset,
tanssivat erinomaisesti, arvokkuus ja hienous yhtyi heillä iloseen
keveyteen. Puvut olivat aina virheettömät, uuden uutukaiset, kampaus
tarkka. Useilla ylettyi jakaus niskaan asti. Viiksiä oli muoti pitää
reippaasti ylös hieraistuina.
Ulkomuodosta ei tässä ole suinkaan senvuoksi ensiksi puhuttu, että se
olisi ainoa mitä upseerilta voi odottaa. Tietysti "mielipiteet" eivät
kyllä ole tavallisesti upseeriston vahva puoli, mutta siinäkin kohden
on hienon hieno seikka, joka ehdottomasti kuuluu todellisen upseerin
vaatimuspiiriin. Hänen täytyy aina ymmärtää mistä sopii ja mistä ei
sovi seurassa puhua. Ja tämä ei ole suinkaan mikään helppo erottaa. Ei
siellä sovi ruveta väittelemään kaikista asioista, niinkuin jossakin
ylioppilasyhteydessä, jossa vedetään esiin yhteiskunnat ja uskonnot.
Täytyy olla hieman taipuisa; täytyy ainoastaan kuunnella ja jos hiukan
kajookin jotain sellaista, niin ainoastaan siten, että heti osaa palata
keveämpään äänilajiin takasin. Herkkä on malliuden puntari upseeriin
nähden tässä asiassa.
On kuitenkin yksi mielipiteiden ala, jossa upseerien mielipiteelle
annetaan mitä suurinta arvoa. Se on rakkauskysymys.
Saattaa olla sangen tärkeätä, että jossakin baalissa on asetettu
korttipöytiä, joiden ympärillä pataljoonanpäällikkö, översti,
kapteenit, kauppaneuvokset ja muut merkitsevät henkilöt istuvat ja
pelaavat. Mutta pääasia ei liiku sillä kertaa näiden merkillisyyksien
puolella. Se jätti heidät korttinensa ja leijaili tällä kertaa heistä
pois, sinne missä luutnantin kannukset kilisevät ja missä nuoret neidit
naureskelevat hänen ympärillään puhuen enemmän äänen helähtämisen
tarkoituksessa kuin asian sanomiseksi. Asia on yksi vaan, eikä siitä
voi kukaan puhua. Sillä juuri sen kiertelemisestä syntyy kaikki puhe ja
nauru ja baalin hurmaava humu. Se on rakkaus. Eikä mikään ole niin
tärkeätä kuin saada tietää, mitä joku luutnantti siinä asiassa
ajattelee ja aikoo.
Tuossa tulee komea luutnantti Deger. Hän ei ole tietävinään
todellisesta pääasiasta. Erinomaisella kohteliaisuudella hän muka
kumartelee ja kättelee vaan vanhoja rouvia, ja puhuu kauan ja nauraa
heidän kanssansa, aivan kuin ei hän muuta aikoisikaan. Mutta sillä
välin virtailee pääasia hänen ympärillänsä, hän tietää sen joka
jänteessään ja kaikki tietävät sen. Hän tietää sen jokaisessa
kumarruksessa, jokaisessa avuliaassa liikkeessään, jonka hän tekee
rouvia palvellakseen. Hän tuntee sen solakoissa vyötäryksissään ja
jokaisessa keikahduksessaan. Sillä hienointa parfyymiä hienompana
leijailee hänen ympärillään pääkysymys: kenen kanssa hän on menevä
kihloihin? Vai pitääkö hän todellakin parempana jäädä vanhaksi pojaksi!
Tuossa tulee pitkäkasvuinen luutnantti Tauler. Hän on kaunis. Hänen
vertaistaan ei ole hienoudessa. Hänellä hohtaa päälaella jo sievonen
kalju tukan läpi. Ei voi enää kestää kauan ennenkuin hänen täytyy
kosia, ellei mieli jäädä vanhaksi pojaksi. Mitä annettaisikaan siitä,
että saisi tietää luutnantti Taulerin ajatukset rakkaudesta! Mutta hän
ei koskaan lausu sanaakaan sinnepäin. Vuodet vierivät, hän yhä hakee
ihannettansa, -- sen tietävät kaikki. Ja yhä paistaa sama viehättävä
samea kärsimys hänen pitkäripsisistä ruskosilmistänsä. Kaikki ovat
häneen rakastuneet. Kehen hän?