riemuiten pyrkiessä hänen pöytänsä ääreen hän itse astui alas, otti
liivintaskustaan kotelon, veti siitä pienoisen kamman ja harjan, jonka
selässä oli peilinen, sekä kumartaen päälakensa eteenpäin ja tähdäten
sen alta silmänsä peiliin, jota piteli edessään, alkoi kammata ja tehdä
jakausta märkään tukkaansa. Hän oli kuin jonkun tärkeän, totutun
toimituksen suorittanut, ja suu mehellä hän kammatessaan kuunteli
lähimmän ympäristönsä ihmettelyn huudahduksia, pisteli sitten peilit
takasin, suoristi vähitellen rusettinsa, kohautteli olkapäillään
rintapaidat, liivit ja takit entisille paikoilleen, ryki selväksi
käheyden äänestänsä ja laitteli olkihatun tarkasti jälleen päähänsä.
Helena oli sydän kurkussa kuunnellut sosialistin puhetta. Hän oli ensin
kiivennyt kivelle seisomaan nähdäksensä paremmin, mutta pian oli sydän
niin kouristunut, ettei hän voinutkaan siellä pysyä, vaan tuli taas ja
nojautui toverinsa varaan.
-- Herranen aika mitä se puhuu, -- päivitteli tämä, kun sosialisti otti
puheessaan hovijunkkarin kouriinsa.
-- Ole vait! vastasi Helena väräjävin äänin. -- Se on kaikki totta!
Ja toveri oli ranteessansa tuntenut kuinka Helenan käsi koko ajan
vapisee.
Jokainen sana, jonka sosialisti lausui, oli Helenalle ikäänkuin hänen
ylitsensä laskeutunut tuomio, jonka lähestymisestä hän oli jo
lapsuudestaan saakka tiennyt ja oikeastaan joka päivä tuntenutkin. Hän
oli vaan aina tahallaan nukuttanut itseänsä pois siitä ja lykännyt sen
pelkoa tuonnemmaksi. Mutta noin se nyt tulee, noin se parhaallansa
nousee ja nousee heidän ylitsensä, nyt -- nyt se on tuossa se suuri
maailman mullistus, ihan tuossa hänen silmiensä edessä.
Ja yhtäkkiä hänet valloittaa ajatus, joka muuttaa tuomion vapaudeksi:
"Sehän on kaikki oikein, mitä tuo mies puhuu. Sehän on juuri sitä, mitä
minäkin pidän oikeana! Mikä siis minua estää? Kuinka papan käy, kuinka
käy tehtaiden, kuinka kotikartanon, sitä en tiedä, mutta oikein hän
puhuu ja minä tahdon tunnustaa sen, avonaisesti, rehellisesti, --
tahdon heittää valheen päältäni, ja minäkin yhtyä yhdeksi noiden
kanssa."
Kun sosialistin puhe oli loppunut ja väki alkoi liikkua, sysäytyi
Helena ensin kauaksi meluavan ja liikkuvan väkijoukon taakse.
Hänen toverinsa ehdotti, että he juoksisivat pois, sillä yleisessä
pyörteessä he olivat saaneet monta sysäystä ja kolausta. Mutta neiti ei
tahtonut lähteä, vaan veti syrjään odottamaan väen tyyntymistä.
Pitkän ajan kuluttua väkijoukko alkoikin hajaantua. Ainoastaan pöydän
luona oli tungos vielä suuri, mutta mäki harveni harvenemistaan. Joka
suunnalle levisivät ihmiset, laumoissa ja yksitellen, ja metsät
täyttyivät heidän äänistänsä.
Kun pöydänkin luona väljeni, alkoi Helena, pidellen yhä toverinsa käden
ranteesta, lähestyä vavisten sitä paikkaa, missä puhuja vielä seisoi
muiden seurassa lautapöydän ääressä.
Heidän päästyä lähelle, vilkasi sosialisti heihin ja kooten paperejansa
kääröön, sanoi:
-- Vai ovat tytötkin osanneet tänne? No missäs harakat, ellei sian
tappajaisissa!
Näin sanoessaan hän piti nuoran toista päätä hampaittensa välissä,
sitoen kääröä. Mutta joku vieressä olija tunsi Helenan, lykkäsi häntä
kyynärpäällään kylkeen ja kuiskasi, että se on hovijunkkarin tytär.
Silloin hän vilkasi toisen kerran heihin ja pian arvasi kumpi oli
hovijunkkarin tytär.
Hän laski hämmästyneenä käärön alas eikä huolinut että se aukeni
jälleen laudalle. Samassa hän kuitenkin kokosi ajatuksensa. Taitavan
pyöreällä ja laajalla liikkeellä hän kohautti lakkiansa koko käden
pituudelle syrjään, kumarsi hiukan päätänsä ja katsoi hymyillen ja
selitystä etsien Helenan kauniisiin silmiin. Ja lähestyi pari askelta
Helenaan päin.
-- Nimeni on Reinhold Korpimaa -- sanoi hän yhä samaten kysyvästi
hymyillen.
Helena esitteli itsensä ja ojentaen kätensä sosialistille rupesi arasti
änkyttämään.
-- Te olette oikeassa, niin se on. Minäkin tahdon yhtyä teihin, -- olen
päättänyt, Minä olen valmis vaikka mihin. Sanokaa mitä minun pitää
tehdä. Kyllä minä voin, minä tunnen että voin!
Sosialisti nyykäytti hyväksyvästi päätänsä.
-- Minä puhun kohta neidin kanssa, -- sanoi hän. -- Neiti on niin hyvä
ja odottaa hiukan.
Näin sanoen hän poistui hetkeksi muiden joukkoon.
Helena jäi yksin seisomaan syrjemmäs. Toverinsa hän antoi mennä pois.
Hänen mielensä kuohui kuin keväinen koski. Äsken se vielä oli sulkujen
takana, levoton ja tietämätön; nyt, kun hän oli sanonut nuo sanat, se
valtoinansa lainehti ja oli valmis seuraavalla hetkellä ja yhdellä
puuskahduksella murtamaan itsellensä uuden elämän suunnan.
"Sanokoon hän mitä hyvänsä, minä olen valmis kaikkeen, jätän vaikka
kotini ja vanhempani, ja tulen semmoiseksi kuin hekin. Vaikka hän mitä
sanoisi, en minä siitä peräydy. En. en!"
Kun sosialisti oli jonkun aikaa puhellut toveriensa kanssa,
hajaantuivat nämäkin. Käteltyään viimeistä ja sovittuaan jostakin tämän
kanssa, palasi sosialisti Helenan luo, ja ottaen paperikäärön
kainaloonsa sanoi:
-- Ehkä neiti suvaitsee, niin kävelemme alas -- sopiihan sitten
puhella.
Ja he rupesivat menemään koivikkomäkeä alas.
Oli jo tullut hämärä. Keväinen kuu hienosti leikki päivän valon mukana
koivujen täpläisillä vartaloilla, ja vesi lirisi jossain viime
kesäisten maatuneiden lehtien alla.
-- Vai niin, vai niin, -- alotteli sosialisti. -- Se tahtoo sanoa,
neidin on tarkoitus myöskin kannattaa meidän lehteämme?
-- Tietysti. Mutta minä myöskin tahtoisin tietää, mitä minun itseni
pitää tekemän, sillä minä näen selvästi että minun elämäni on väärä, --
aivan väärä!
Sosialisti kulki silitellen leukaansa peukalon ja etusormen välillä ja
mietti. Mutta Helena pelkäsi, ettei hän ollut oikein ajatustansa
lausunut ja rupesi yhä levottomammin selittämään:
-- Ajattelen, että minun täytyy tehdä kaikki silloin kuin näen mitä on
tehtävä, -- tai ainakin niin paljon kuin voin, -- ja nyt tällä
hetkellä, teidän puheenne jälkeen, minä tunnen että voisin niin -- niin
paljon! -- Minä olen valmis kaikkeen -- tai tietysti minä liiottelen:
en ihan kaikkeen, mutta paljoon kaikissa tapauksissa, Jos te vaan
tahtoisitte johtaa ja neuvoa minulle ensi askeleet.
Sosialisti kulki vielä vähän aikaa äänetönnä.
-- Tehkää hyvin neiti, emmekö istu tähän jonnekin, -- sanoi hän sitten
pysähtyen ja osottaen tarkoitukseen sopivia kiviä.
-- Niin mielelläni, -- sanoi Helena.
Kun he olivat istuneet, Helena matalammalle ja sosialisti korkeammalle
kivelle, rupesi hän valiten sanoja, jotka mahdollisimman selvästi
ilmaisivat hänen ajatuksensa, hitaasti ja kiirehtimättä puhumaan.
-- En tiedä mitä muutoksia neiti tarkoittaa ja totta kyllä on, että
sosialismi myöskin yksityiseltä ihmiseltä vaatii vissiä niin sanoakseni
"parannusta", -- mutta -- sosialismi _liikkeenä_ ei varsinaisesti,
oleellisesti, ole tekemisissä sisällisten -- kuinka sanoisin --
-- Ei suinkaan, enhän minä semmoista tarkoittanutkaan --
-- tekemisissä niin sanoakseni "katumuksen ja parannuksen kanssa".
-- ei, ei, tietysti ei ole tekemisissä --
-- "katumuksen ja parannuksen" kanssa, kuten papit sanovat. Ei se ole
sen kanssa tekemisissä.
-- Niin, niin, minä juuri itse en voi kärsiä mitään uskontoja, minä --
-- No-no, no-no, kyllä sosialismi antaa tunnustuksen sentään
uskonnollekin. Kristinusko esimerkiksi ei ole mitään muuta kuin
sosialismia ja sosialismi ei ole mitään muuta kuin käytännöllisesti
sovellettua kristinuskoa, kuten olen täälläkin pitänyt esitelmää. Ei
neiti ole kuullut? -- Jos minä ehkä saan luvan neidillekin antaa yhden
näistä vihkosista --
Hän kaivoi esille punakantisen kirjasen ja luki sen kansilehden:
-- "Lachmann, Kristinusko ja sosialismi, esitelmä pidetty Malmön
työväenyhdistyksessä --". Varsin valaiseva kirjanen. On minulla tässä
muitakin, mutta saammehan niistä sittemmin --
Ja Helenan selaillessa tätä kirjasta, jatkoi sosialisti:
-- Sosialismin tarkoitusperät tähtäävät kauas ja korkealle. -- Onko
neiti lukenut Bellamyn kirjan tulevaisuuden yhteiskunnasta? Se on ihan
välttämättä luettava. -- Siinä on täydellisen tasa-arvoisuuden,
korkeimman yhteiskuntamuodon elävä kuva edessämme. Ja jokseenkin niin
voi sanoa jokaisen sosialistin ajattelevan sitä ihannevaltiota, johon
ihmiskunta on saatettava.
-- Ensi tilassa luen sen kirjan. Sehän juuri on minulta puuttunut,
etten ole mitään sentapaista lukenut. Enhän minä ole oikeastaan -- --
-- Sosialismin ensimäinen vaatimus on, että yhteiskunnan on perinpohjin
muuttuminen.
-- Niin, -- sanoi Helena haltioissaan, -- kaiken on perinpohjin
muuttuminen. Juuri niin. _Kaiken, kaiken!_
-- _Yhteiskunnassa, yhteiskunnassa_, huomatkaa. Siinä kohden olemme
aivan samaa mieltä neidin kanssa. Ja jos nyt neiti tahtoo tietää, mitä
sosialismi on, niin minä sanon: sosialismi on oppi siitä, _kuinka_
kaikki on yhteiskunnassa saatava muuttumaan.
-- Sittenhän se on juuri sitä mitä minä haen, -- sanoi Helena
innoissaan.
-- Sosialismi on _yhteiskunnallisen_ uudistuksen oppi. Ei mitään
muutosta saa aikaan ilman taistelua. Työväki, tuo suuri, nukkuva voima
on herätettävä oman voimansa ja mahtinsa tietoisuuteen. Työväki on
saatava järjestymään kunnallisiksi ja valtiollisiksi puolueiksi. Ja kun
se kerran saadaan aikaan, silloin on sosialismin aamutuulahdus virtaava
kaikkialle ja perinpohjin uudistava yhteiskunnan, uudestaanluova sen.
Kaikki silloin muuttuu. Ei mitään luokkaerotusta ole enää oleva.
Ainoastaan työ määrää ihmisen arvon. Ei ole oleva ylempiä eikä alempia,
ei isäntiä ja heidän orjiansa. Kaikki ovat tekevät työtä yhteisen
työnantajan, sosialistisen valtion turvissa. Kaikki saavat vapaasti
kehittää omia taipumuksiansa, eikä ainoastaan kansan kermakerros, kuten
nyt, kourallinen etuoikeutettuja kapitalisteja, sillaikaa kuin
miljoonat hukkuvat.
Helena muisti veljensä, Souvari-Heikin.
-- Todellakin, -- sanoi hän. -- Mistä syystä me aina kuvailemme, että
_meissä_ on suurimmat taipumukset. Ehkä on paljon suurempia taipumuksia
niissä, jotka eivät ole sivistystä saaneet. Se on hirveätä ajatella.
Ja arvelematta mitään Helena lisäsi: Tiedättekö, minulla on veli
työmiesten joukossa; minä olen näin kasvatettu, mutta hän -- hän joutui
äskettäin kiinni tappelusta ja ties missä nyt lieneekin. Ja tässä minä
olen, enkä voi mitään. Se tahtoo sanoa, kohtalo itse on tuonut minut
tähän asemaan, ensiksikin että _te_ tulitte tänne ja avasitte minun
silmäni, ja toiseksi, että minulla on veli "siellä", sillä sen kautta
on ikäänkuin jokin musta portti auennut minulle, olen päivä päivältä
yhä selvemmin tuntenut, kuinka väärä on asemani. Kaikki riippuu vaan
kasvatuksesta ja ulkonaisista seikoista, joita en ole itse hallinnut.
No niin. Tässä minä nyt olen, enkä voi mitään. Sanokaa minulle,
neuvokaa mitä minun pitää tehdä!
-- Siinä asiassa, mistä puhutte, ei yhtään mitään. Veljenne ei ole
pahempi eikä parempi kuin tavallinen tehtaan työmies. Hän on asemaansa
ja oloonsa tottunut, niinkuin jokainen työmies. Älkää kuluttako
aikaanne ja voimianne kenenkään _yksityisen_ pelastamiseen, kuten
muutamat pelastajalahkokunnat, vaan tehkää työtä sille aatteelle, joka
kerran on koko maailman tasoittava ja pelastava. Ei meillä ole aikaa
tuhlattavana, sillä paljon käytännöllisiä esteitä on poistettava,
paljon edelläkäypiä muutoksia aikaansaatava, ennenkuin sosialistinen
ihannevaltio voidaan ajatella toteutuvaksi: yleinen äänestysoikeus on
pantava toimeen, ääniasteikko on poistettava, työaika on supistettava,
luokkaedut hävitettävät ja paljon, paljon muuta. Nämät ehkä ovat
neidille vielä epäselviä kysymyksiä. Mutta kyllä ne kerran selviävät.
Meillä on kaikille työtä, väkeville ja heikoille, kaikkien kannatusta
tarvitaan. Terve tuloa siis joukkoomme, uusi sisko veljien ja siskojen
joukkoon! Voi hyvä neiti, ei riitä minulla sanoja kuvatakseni teille
sosialistista ihannevaltiota kaikessa loistossansa. Mutta jolla sen
kuva on mielessä, hän on väsymättä tekevä työtä sen toteuttamiseksi,
hän on elämänsä ja henkensäkin uhraava sen alttarille. Sillä mitä
taipumuksia, mitä kykyjä, mitä elämäniloa, mitä uutuutta, mitä voimaa
kätkeekään itsessänsä tämä pohjaton, vielä nukkuva ihmismeri, kun se
kerran alkaa liikehtiä ja elää! Maailman uudistus, vapahdus huokuu sen
nukkuvassa povessa.
Helenan silmät loistivat niinkuin sen, jonka eteen uusi maailma
avataan. Sosialisti kasvoi hänen silmissänsä kasvamistaan, jokainen sen
sanoista oli hänelle kuin avain siihen uuteen, suureen elämään. Näin he
puhuivat kauan keskenänsä. Päivän valo oli jo kokonaan heikennyt kuun
valon rinnalla, kun he käveltyään koivumäeltä alas tulivat metsän läpi
maantielle, missä heidän oli eroominen. Nopeasti lensivät kevyet pilvet
kuun editse ja metsä tuoksui tuoreelta ja taivaan ilmat olivat kuin
maahan laskeutuneet.
Sosialisti lupasi johdattaa Helenan heidän seuroihinsa ja puuhiinsa,
kun Helena vaan tulee Helsinkiin, ja hän käski Helenan välttämättä
tulla mukaan siihen kokoukseen, josta hän oli työväelle luvannut
ilmoittaa. Helenalle hän uskoi salaisuuden ja ilmaisi sekä ajan että
paikan.
-- Minun täytyy pyytää pitämään asiata salaisuutena erittäinkin --
arvoisaan isäänne nähden --, sanoi hän merkitsevästi ja puolipiloilla.
Helena ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja naurahti siihen, mitä hän
oli sanonut. Sitten jälleen käänsi asian totiseksi, ja katsoen
ylöspäin, kädet rinnalla, sanoi:
-- Niin, nyt tunnen, etten mitään pelkää, ja jos asia vaatii,
kukistukoon vaan vaikka kaikki, kaikki!
-- Näkemiin! -- sanoi sosialisti, hattu ilmassa. Helena nyykäytti taas
hänelle päätä ja erosi hämärään, tuuheaan puistoon kartanon puolelle.
"Bellamy".
-- Lelle, kuinka monasti olen sanonut sinulle: sinä pilaat kokonaan
silmäsi, kun luet noin hämärässä, -- puhui äiti eräänä iltana Helenalle
omasta nojatuolistansa, missä hän, itsekin näköänsä pinnistäen, koetti
erottaa käsikuteen silmukoita.
Helena ei ottanut korviinsa tätä puhetta, vaan jatkoi ikkunan luona yhä
lukuaan.
-- Ja mikä sinuun on tullut, ettet enää nosta nenääsi kirjoista? Se
englantilainen guvernantti olisi todella ollut onnellinen, jos tuo
olisi tapahtunut hänen ajoillaan. -- Hankkisit lasit nenällesi. -- Ja
kuinka ikävääkin se voi toiselle olla!
Tämäkin puhe meni kokonaan Helenan ohitse.
Äiti nousi ja poistui hetkeksi huoneesta hakeakseen tulitikkuja. Mutta
kun hän palasi, oli Helena polvillaan tuolilla, kasvot ja kirja kiinni
ikkunassa, mistä hän lukeakseen imi viimeisenkin ulkoa tulevan valon.
-- Lelle! Lopeta paikalla! -- sanoi äiti kynnykseltä.
-- Mainiota, mainiota! -- puhui Helena kirjastansa, jättäen vihdoin
lukemisen. -- Se on kerrassaan mainiota!
-- Mikä se siellä nyt on niin mainiota? -- kysyi äiti ja rupesi
hakemaan korista lankoja.
-- Voi mamma, mamma, -- huokasi Helena, istuutuen äidin syvään
nojatuoliin. -- Mitä kaikkea elämässä onkaan, josta emme ole tienneet!
-- Ilmoita siis minullekin.
-- Kaikki, kaikki on muuttuva, -- puhui Helena innoissaan. -- Meidän
täytyy elää sitä varten, että kaikki muuttuisi. Sillä ei mikään muutu
yhteiskunnassa, ellemme me itse sitä muuta.
-- No. ei siis muuta kuin otetaan ja muutetaan, -- pilaili mamma.
-- Ei, mamma, sinun pitäisi lukea tämä kirja ihan välttämättä. Mutta
koska tiedän, ettet kuitenkaan lue, niin kerron sinulle kaikki mitä
siinä seisoo, -- kerron joka ilta vähäsen, ja niin alusta loppuun.
-- Kuuntelen.
Helena istuutui ihan äidin eteen ja alkoi:
-- Ajattele nyt, mamma, itsellesi ensin suuri, suuri omnibus, semmoinen
vanhanaikainen, kuin näimme ulkomailla, -- jota hevoset vetävät ja
jossa on kattosijoja. Ajattele että _ihmiset_ ovat valjastetut
semmoisen omnibuksen eteen ja se on vietävä ylämäkeen pahaa tietä
myöten. Nämä ihmiset kituvat ja raastavat ponnistaen viimeisiä
voimiansa. Toiset ihmiset suvaitsevat istua matkustajina viileillä
kattopaikoillaan, katselevat näköaloja ja antavat tyytyväisinä vetää
itseänsä! -- Ja parasta kaikesta: sekä istujat että vetäjät kuvailevat,
että kaikki on niinkuin olla pitää. He kuvailevat, ettei maailma voi
pysyä pystyssä, jollei toiset vedä vaunuja ja toiset istu niissä mitään
tekemättä. Kaikki katollaolijat kuvailevat olevansa jotain jalompaa
ihmisrotua, jolla on muka oikeus näin istua ja vedättää itseänsä. Kun
jonkun vetäjän joskus onnistuu päästä ylös omnibukseen, rupee hän heti
samalla tavalla kuvailemaan olevansa jalompaa rotua. Eikö se ole
hassua! -- Mutta joskus tapahtuu, -- sanoi Helena totisena, -- että
ihminen, joka on esi-isiltään perinyt kattopaikan, tipahtaa sieltä
alas. Ja silloin ei hänen auta muu kuin tarttua köysiin ja niiden
nälkäisten ja likaisten kanssa kiskoa vaunuja eteenpäin. -- Mamma,
tämän kirjan ja Reinhold Korpimaan puheiden kautta olen minä ihan kuin
herännyt pahasta unesta.
-- Mitä tarkoitat?
-- Sitä vaan, että lapsuudesta asti on minulla ollut jossain tässä
semmoinen tunto, että kerran kaikki romahtaa alas, -- että siihen
täytyy valmistua eikä saa elää noin vaan --.
-- Tietysti. Täytyy aina laajentaa rakastamisen kykyä, -- sanoi äiti.
-- Ja kuinka minä olen voinut jättää Maijan ja ne kaikki! -- puhui
Helena ajatuksissaan.
Äiti sanoi vähän ajan perästä:
-- Kuitenkin luulen, että se sinun Reinholdisi on sinua liiaksi
säikäyttänyt.
-- Ei, ei, mamma, ei minua ole kukaan säikäyttänyt. Mutta tämä kirja --
katsos tämä kirja! Se on suuremmoista! Siinä on suuri, ihana
tulevaisuuden kuva. Siinä kaikki on toisella lailla. Siinä ovat kaikki
tasa-arvoiset. Kaikilla on yltäkyllin, kaikki saavat kasvatuksen,
kaikki ovat sivistyneet, kaikilla on työtä ja sitä tehdään yhteiseksi
hyväksi. Ajattele kuinka iloista ja onnellista silloin olisi!
-- Olisimmekohan vaan siksi eläneet näin pahasti, ettemme ennen ole
keksineet tuommoista tulevaisuutta? Minusta vaikeus ei ole
keksimisessä, vaan enemmän toteuttamisessa.
-- Ei. -- _sinä_ ymmärrät sen kaiken, mutta pappa ei ymmärrä, eikä
rovasti ymmärrä, eikä kukaan. He luulevat kaikki, että maailma on
_luotu_ tämmöiseksi, -- että pitää olla rikkaita ja köyhiä. Rovasti
sanoi, että ihmiset ovat luotu niinkuin kukkaset: toiset uhkeiksi ja
monivärisiksi ja toiset yksinkertaisiksi, -- niin hän sanoi.
-- Sitä voisi ehkä uskoa, jos se olisi myöskin yksinkertaisten
mielipide, -- sanoi äiti.
-- Ja minä olen huomannut, että nekin uskovat samalla tavalla. Sekä ne,
jotka istuvat katolla, että ne, jotka vetävät, luulevat että niin pitää
aina olla. Mutta se on valhetta kaikki, se on unta. Kuka on sanonut,
että juuri _me_, jotka sattumalta olemme saaneet kattosijoja, -- että
juuri me vaan olemme lahjakkaita ja kelvollisia. Kun se kaikki riippuu
rahoista. Entä jos köyhien joukossa on paljon lahjakkaampia, vaikka ne
nyt eivät pääse kehittymään! -- Sehän on hirveätä ajatella.
-- Minä olen aina sanonut että se on hirveätä.
-- Mutta köyhälistö on herätettävä. Ja kun se kerran ymmärtää asemansa,
ei se enää salli, että sitä poljetaan jalkojen alle.
-- Sinä kuvailet siis, että -- otetaan esimerkiksi pappa -- voisi
suostua omaisuudenjakoon silloin kun häntä alettaisiin siihen pakottaa?
-- En tietysti kuvaile. Mutta yhtaikaa on tehtävä työtä sivistyneen
säädyn keskellä. Ja siinäpä juuri on tehtävää _minulle_. Minä en voi
vaikuttaa kansassa, eivät he minun puhettani ymmärrä. Mutta minun
asiani on vaikuttaa _meidän_ säädyssämme. -- Ah, kuinka minä olen
kasvanut siitä saakka kuin sain selväksi tämän oman tehtäväni. Ihan
kuin tahtoisin lähteä lentoon, -- tahtoisin suureen maailmaan
vaikuttamaan ihmisten joukossa.
Äiti oli alkanut piirrellä sormellaan pöytään. Ja se oli aina merkki,
että hänen mielensä oli jostakin paha, tai että ainakin jokin uusi
syrjäajatus oli tullut kumoamaan kaikki mitä oli puhuttu.
-- Jokaisen ihmisen ympärillä ovat aina ne, joihin hän on paraiten
tilaisuudessa vaikuttamaan, --sanoi hän.
Ja Helena arvasi hyvin, ettei hän tällä tarkoittanut ketään muuta kuin
Georgia, luullen, että Helena kenties sen nyt hylkää Bellamyn
vaikutuksesta.
Helena ei ollut huomaavinaan tätä äidin epäluuloa.
Hän meni ikkunan luo ja työnsi auki sen molemmat puoliskot. Kuu
piirteli kirkkaaksi kaikki terassit ja hopeana värisi puissa. Hän
hengitti taas raikasta kevätilmaa, ja taas tunsi kaikessa saman
äärettömän avaruuden, saman loppumattomuuden, mikä oli hänelle äsken
auennut.
Kun hän taas kääntyi sisäänpäin ja näki vaijenneen mamman, rupesi häntä
oikein naurattamaan. Kuinka äärettömän vähäpätöiseltä tuntui nyt kaikki
nuo suhteet Georgiin ja pikku riidat hänen kanssansa, vähäpätöiseltä
itse Georg upseeriaikeinensa!
-- Ei, mamma, -- minä en tahdo ajatellakaan, että menisin naimisiin.
Vapaa minä tahdon olla! -- sanoi Helena.
-- Ja mitä aijot tehdä Georgin kanssa.
-- Minä kirjoitan hänelle kaikki niinkuin tunnen ja ajattelen, ja
selitän miksi en voi ajatella naimista. Hän kyllä ymmärtää.
-- Se tuntuu sinusta tällä hetkellä hyvin helpolta. Mutta tulee toisia
aikoja, ja kuka tietää kestätkö sinä yksinäisyyttä.
-- Oh, mamma.
Äiti sanoi:
-- Minä en ole mitään, en mitään elämässäni niin kaivannut kuin johtoa.
Ja luulen, että jokaisen naisen on äärettömän vaikea elää ilman sitä.
Siihen päättyi heidän keskustelunsa sillä kertaa. Sen jälkeen tuli
mammaan omituinen vaino Bellamytä ja Reinholdia vastaan, niin että hän
rupesi heti sormellaan pöytään piirtelemään, kun vaan puhe sinnepäin
kallistui.
Tietysti oli Helenan vaikeampi toteuttaa päätöksensä Georgin suhteen
kuin minkä oli äidille osottanut. Ennen kirjoittamista hän jo kerran
itkikin, kun hän tarkoitusta varten vapautti hetkeksi itsensä Bellamyn
ilmanalasta ja läksi puiston yksinäisyyteen kirjoittamaan konseptia
Georgin kirjeeseen. Häneen tuli semmoinen kuva, että Georg, joka oli
matkustanut pataljoonansa kanssa leiriin, tulee siellä päivän
marsseista väsyneenä telttaan ja mitään aavistamatta rupeaa aukasemaan
kirjettä. Ihan omissa korvissaan hän taisi kuulla Georgin huokauksen ja
selvään nähdä hänen suurenneet silmänsä.
Sitä ajatellessa Helena itki.
Mutta tämäpä kuva olikin ainoa, mikä teki estettä. Ja se kuului vaan
tunteihin. Selvenemistään selvenneet olivat sitävastoin ne syyt, jotka
tekivät välttämättömäksi lopettaa heidän erikoiset suhteensa.
Erityisesti selvään alkoi Helena nähdä, että asia oli välttämätön juuri
Georgin itsensä tähden. Sen päivän jälkeen kuin he olivat menneet
kihloihin, ei Georg enää koskaan ollut entinen mahdollinen Georg, joka
kaikki ymmärsi, vaan eli kokonaan siinä valheellisessa, aikaihmisiä
matkivassa upseeri-ylemmyydessä, jota vastaan kaikki vapaat ajatukset
ja tunteet kilpistyivät ja ponnahtivat pois kuin kovasta seinästä. Ja
tätä kuorta Georgissa ei Helena enää voinut rikkoa. Ei ainakaan jos he
edelleen olivat näissä suhteissa. Hän ei usko Helenaan eikä tule
koskaan uskomaan. Sentähden täytyy tehdä jotakin, joka pelastaa Georgin
kuorettumasta samallaisiksi kuin kaikki muut, s.o. täytyy antaa hänelle
rukkaset, seurasipa siitä mitä tahansa.
Se, mitä mamma oli sanonut, -- että Helena nyt tähän aikaan piti eroa
helppona, -- se oli kyllä totta. Bellamy ja uudet aatteet olivat
omituisella tavalla vapauttanut hänet siitä tunnepiiristä, joka oli
kahlinnut häntä Georgin henkilöön. Ollessa Bellamyn mielentilassa tuo
kaikki näytti joltakin alempana olevalta. Mutta olkoon että siitä
vapautuminen tuntui hänestä nyt helpolta, kuten mamma sanoi. Miksi hän
ei käyttäisi sitä asiaa hyväkseen, koska ero oli juuri Georgin itsensä
vuoksi tarpeellinen?
Nyt oli tuo askel hänelle mahdollinen ja nyt hän sen tahtoi ottaa.
Tosin ei Helena tälläkään kerralla saanut kirjettä kokoon, mutta tämä
näkökohta oli hänelle ainakin niin selvinnyt, että hän jo tiesi miten
hän kirjoittaa.
Helenan kirje Georgille.
Eräänä päivänä Helena, keskeyttäen äkkiä lukunsa, nousi, meni pöydän
ääreen, veti esiin postipaperit ja kirjoitti Georgille rukkas-kirjeen,
niinkuin oli mammalle sanonut.