sovussa juttelemaan keskenänsä, oli jotakin perin hämmästyttävää ja
uutta. Sillä tähän asti ei oltu tietty muusta kuin tappeluista ja
puukotuksista eri tehtaiden miesten välillä. Mutta ajatus, että
_yhteisesti_ vastustettaisiin pitäjän mahtimiehiä, se oli niin
uskallettua, ettei kukaan saattanut sitä ensi kuulemalta omistaa. Ja
kuitenkin se kohta sytytti. Niinkuin kellastuneeseen ruohoon työnnetty
tuli oli sanoma siitä kohta kaikkialle leimahtanut.
Tehtaan haltijat eivät aavistaneet ensi hetkessä mitään; antoivatpa
vielä kokoontua suureen kokoushuoneeseenkin.
Väkeä tuli pakaten täyteen. Niinkuin tuhat riitakumppania olisi
yhtäkkiä tullut ystäviksi.
Vieras herra piti täällä ensin lyhyen ja pontevan puheen, jossa hän
kehotti yksimielisyyteen ja lujuuteen kohta alkavassa taistelussa, ja
tarjoutui sitten työmiesten valtuuttamana ajamaan heidän asiaansa
tulevassa kirkkokokouksessa. Tämä tarjous otettiin vastaan kuuluvalla
riemulla. Valtakirja kirjoitettiin työväestön puolesta, suostuttiin
miehissä saapua kirkkokokoukseen, ja lukuisa väki hajaantui tästä
kokouksesta joka suunnalle niinkuin laineet äkkiä kuohutetun veden
ympäriltä, vieden hiljaa kuohutuksen viestiä yhä laajemmalle ja
pitemmälle ja saaden vihdoin lainehtimaan koko lahden ja joka
matalikon.
Kirkkokokouksen päivänä oli hovijunkkari Helenan kanssa ajelemassa ensi
kerran talven jälkeen keveissä nelipyöräisissä. Maantie oli vasta
kovettunut. Koivut olivat hiirenkorvalla ja valkoset, irtonaiset
hattarat lensivät nopeasti sinisellä taivaalla.
Kun he tulivat yleiselle maantielle ja ajoivat kirkon ohi, herätti
väenpaljous hovijunkkarin huomion.
-- Mitäs tämä tahtoo sanoa, -- sanoi hän Helenalle, ja napauttaen
keppinsä päällä kuskia selkään käski pysähtyä. -- Odotappas, minä käyn
vähän sisällä.
Pappa viipyi kauan sisällä. Helena sillaikaa istui yksin vaunuissa,
kuskin tuontuostakin uhitellessa ja hillitessä piiskallaan hevosia.
Hänen ohitsensa kulki laumottain tehtaalaisia kirkkoon, pakkautuneina
joukkoihin ja jokainen niiden keskukseen pyrkien, ikäänkuin ei kukaan
heistä olisi erillään uskaltanut kulkea. Useilla nuorukaisilla oli
suurilieriset vilttihatut, hyvin takaraivolla, tukka otsalla, kirjava
vyöliina kaulan ympärillä ja vaaleat, tehtaalaiset kasvot naurussa, kun
laumassa ollen muka rohkenivat olla tahallaan tervehtimättä
hovijunkkarin tytärtä, Toiset katsoivat uteliaasti kaunista Helenaa,
mutta käänsivät päänsä pois, kun hän heihin katsoi.
Ja Helenasta rupesi taas näyttämään, että ilmassa on jotakin kamalaa,
noille tunnettua, mutta hänelle tuntematonta.
Pappa viipyi niin kauan, että kaikki väki ehti mennä kirkkoon ja kirkon
edusta tyhjeni Helenan ympärillä. Vihdoin pappa näyttäytyi sakastin
ovella, silmät rypyssä, viittasi Helenan luoksensa ja poistui taas
sisälle. Helena hyppäsi vaunuista, juoksi portaille ja siitä sakastin
ovelle. Hän aikoi mennä suoraan sisälle, mutta piti pysähtyä
kynnykselle, kun oli huone täynnänsä väkeä, jotka parhaillaan kulkivat
pienestä sakastin ovesta suureen kirkkoon. Pappa oli samassa mennä
hänen ohitsensa.
-- Lelle ajaa kotiin ja lähettää hevosen hakemaan minua, -- sanoi hän
pysähtyen hetkeksi ja nyykäyttäen ohimennen päätänsä.
Kun enää suntio oli sakastissa ja sekin jo menossa ovelle, kysyi Helena
häneltä, miksi täällä on niin paljon väkeä.
Ja suntio kertoi, että työväen oli aikomus tehdä pysty. Kertoi myöskin
vieraasta tulokkaasta, jonka toimesta tehtaalaiset olivat näin yhtenä
miehenä liikkeelle lähteneet, ettei enää sakastissa voitu kokousta
pitää, vaan piti avata suuri kirkko.
Helena tuli uteliaaksi eikä ajanutkaan kotiin, vaan kaikkien mentyä
raotti kirkkoon vievää sakastin ovea, ja jäi siihen katselemaan.
Kirkko oli täynnänsä mustaa väkeä. Eikä siinä ollut ainoastaan
tehtaalaisia, vaan runsas toinen puoli oli yläveden talonpoikia. Sillä
nämä olivat, saatuaan hekin tietää tehtaalaisten hankkeesta, yhtyneet
samaan joukkoon, toivossa että yleisessä vastustuksessa vähitellen
myöskin heidän niitty-asiansa tulevat esille otettaviksi.
Rovasti oli apulaisineen, kappalaisineen, suntioineen asettunut
istumaan pöydän ääreen, alttarin edustalle. Pöydällä oli papereita ja
kirjoitusvehkeitä. Heidän ympärillänsä istui ainoastaan muutamia
tuttuja pitäjän herroja ja tehtaiden isännistöstä ei ollut saapuvilla
muita kuin hovijunkkari yksin. Kaikki he olivat vilkkaassa supatuksessa
keskenänsä. Rovasti käänteli ruumistansa tuolillaan milloin toiselle
milloin toiselle puolelle, sillä hänellä oli kauhean paljon
selittämistä, neuvomista ja järjestämistä.
Kokous alkoi muutamilla vähäpätöisemmillä asioilla, joiden aikana
miehet vaan katselivat toisiansa ja levottomina mittailivat
lukuisuuttansa.
Mutta heti kun ääniluettelo otettiin esille, pyysi se vieras tulokas
puheenvuoroa, ja kaikki päät kurkistuivat häneen päin.
Kun hän väen keskeltä tunkeutui esille sanoakseen sanottavansa,
vaikenivat myöskin alttariylennyksen luona olevat herrat ja nyykäyttäen
toisilleen päätä rupesivat kaikki häntä katsomaan.
Helenan ensimäinen asia oli ratkaista oliko tuo ihminen herra vai ei.
Hänen puhetavassansa tuntui käsityöläinen. Ääni oli tavattoman paksu ja
pyöreä, mutta sanat tulivat suusta semmoisella nopeudella, varmuudella
ja tarmolla, että senpuolesta olisi ehdottomasti pitänyt häntä taatussa
asemassa olevana herrana.
Hän oli kookas, vaaleaverinen, kellertävä suora tukka sivujakauksessa.
Suora nenä oli verraten muihin kasvoihin pieni, ehkä hiukan vinossa,
samoin kuin suu, joka oli teräväreunainen, melkein ilman mitään huulia,
eikä puhuessa aivan paljon liikkunut.
Vaatteet hänellä olivat herrasmaiset. Kohtalaisesti näkyvä rintapaidan
kolmio, lyhyenlainen, liepeistä pyöristetty harmaa takki ja kapeat
mansetit; mutta pieni rusetti oli tulipunanen, mikä seikka johti
Helenan arvelut taaskin poispäin herrasta.
Helena ei ensin ottanut juuri selkoa mistä puhuttiin. Vasta sitten kuin
hän huomasi, että rovastin puheessa oli ulkonaisen rauhallisuuden alla
selvää kiihoittumista ja vieraan tulokkaan vastauksessa kovaäänistä,
rohkeata ja terävää uhkaa, alkoi hän kuunnella tarkemmin mistä oli
kysymys.
Tuli ilmi, että tulokas syyttää paikkakunnan papistoa vilpillisestä
menettelystä työväestöä kohtaan. Tahallisesti oli salattu työväeltä se
kokous, jossa uusi palkkausjärjestys päätettiin, ja päättämässä sitä
olivat olleet ainoastaan ne, joiden maksuerät pikemmin pienenivät kuin
suurenivat tämän toimenpiteen kautta.
Helena näki kuinka pappa kiivaasti löi kätensä pöytään ja kuuluvasti
kiljasi, että se oli valhe!
Ja Helenan sydän alkoi pelokkaasti sykkiä.
Rovasti, joka oli kalvennut mielenkuohusta, otti nyt esille muutaman
paperikäärön ja alkoi muka rauhallisella äänellä lukea todistuksia
siihen, että puheenaoleva kokous oli ollut laillisessa järjestyksessä
kuulutettu, sekä luki lisäksi kokouksessa pidetyn pöytäkirjan.
Vaikka väki rupesi tämän johdosta levottomasti liikkumaan ja yleinen
epäilys asian menestykseen levisi kaikkialle, ei tulokas vähimmässäkään
määrässä hämmentynyt. Yhteenpuristetuin huulin hän kuunteli tyyneesti
loppuun saakka rovastin lausunnon, ja alkoi sitten entistä vielä paljon
kovemmalla ja varmemmalla äänellä käydä päälle.
-- Ja vaikka te tuhat kertaa olisitte kuuluttaneet kirkoissanne, niin
niinpian kuin ette nimenomaan, erityisellä kutsumuksella ole
huomauttaneet kokouksesta sille tietämättömälle väestölle, jonka veroja
tahdotte ylentää kolmin- ja nelinkertaisiksi, olette te toimineet
tahallisessa salaisuudessa ja pimeydessä -- se on: vilpillisesti!
Hovijunkkari nousi ylös aivan kalpeana.
-- Mikä mies sinä olet, joka täällä soitat suutasi? -- kysyi hän yli
koko kirkon kuuluvalla äänellä.
-- Nimeni on Reinhold Korpimaa, -- vastasi toinen rauhallisesti.
-- Tarkoitus on kysyä, kenen puolesta te täällä puhutte, -- sanoi
rovasti sävyisällä hitaudella.
Nyt tuli herra pöydän ääreen ja veti esiin valtakirjansa.
-- Hyvä ystävä, -- sanoi rovasti silmäillen paperia, -- mitäs tämä
tämmöinen lappu tarkoittaa? Valtakirja _työväestöltä_, -- ei me täällä
mitään sellaista ääntövaltaista tunneta. -- Mitä se on -- työväestö?!
Eihän tässä ole mitään nimeä?
Herrasmies, joka huomasi mihin päin asia aijotaan johtaa, jännittyi nyt
vielä kiivaampaan rynnistykseen.
-- Mitäkö työväestö on! -- huusi hän. -- Siinäpä se on, että te ette
täällä vielä näy tietävän mitä työväestö on. Tietäkää siis, että
työväestö -- se on maailman mahti, se on voima, joka tähän saakka on
nukkunut, mutta joka tässä hetkessä tekee heräystänsä, se on voima,
jonka vallassa olisi musertaa teidät poroksi, mutta joka onneksenne ei
sitä tee, se on voima, jota teidän on ennen tai myöhemmin palveleminen,
niinkuin nyt palvelette kuninkaitanne; se on voima, jota te olette
vuosisatojen aikana polkeneet ja häväisseet, mutta joka nyt nousee
teiltä tiliä vaatimaan; se on voima, joka -- --
-- Pidä suusi kiinni! --- huusi hovijunkkari. Hän oli ainoa, jota
tulokkaan kovalla äänellä huudetut sanat eivät olleet sanattomaksi
äimistyttäneet.
Helenan sydän tyrmistyi kokoon papan tähden, sillä hän tiesi, että
pappa kun suuttuu ei voi hillitä itseänsä.
Mutta tulokas ei ollut kuulevinaan semmoisia uhkauksia.
-- Työväestön nimessä, tänne kokoontuneen työväestön nimessä vaadin
minä pöytäkirjan otetta edellisistä kirkkokokouksista valituksen
tekemistä varten kuvernöörinvirastoon!
-- Suus kiinni, sanon minä! -- huusi taas hovijunkkari. Ja voimatta
enää hallita itseänsä lähestyi puhujata keppi ojennettuna.
Helena oli juosta sisälle estämään, mutta pysähtyi, kun näki, että
rovasti oli jo ehtinyt asettua papan tielle ja rauhoittavasti hilliten
laskea kätensä hänen käsivarrelleen.
-- Puheenjohtajana kiellän minä tältä tuntemattomalta mieheltä kaiken
puhevallan tässä kokouksessa ja pyydän astumaan ulos! -- sanoi rovasti.
Kaikki se hymy, joka ei koskaan ollut jättänyt hänen kasvojansa, oli
nyt niistä poissa, ne olivat pidentyneet ja kalpea vihan-ilme vavahteli
niiden lihaksissa.
-- Me tapaamme toisemme vielä! -- sanoi tulokas ylpeästi ja lyhyesti
nyykäyttäen päätänsä ylöspäin.
Ja hän läksi ulos.
Silloin rupesivat muutamat työmiehet huutamaan: tulkaa pois, tulkaa
pois! Ja kaikki väki alkoi liikkua kirkon oville päin. Ja kun ei kukaan
tahtonut jäädä viimeiseksi, että rovasti ja muut herrat olisivat
panneet hänet merkille, tyhjeni kirkko hyvin pian kokonaan, niin että
kokouksen jatkamisesta ei tullut mitään.
Helena ei uskaltanut tällä hetkellä näyttäytyä papalle ja antaa ilmi,
ettei ollut totellut hänen käskyänsä ja ajanut kotiin. Hän meni
jalkasin, vältellen työmiesparvia ja niin nopeasti kuin suinkin taisi.
Koko maailma tuntui hänestä ylösalasin käännetyltä. Jotakin tavatonta
oli tulossa. Ja nuo vieraan herran sanat maailman mahdista kaikuivat
lakkaamatta hänen korvissansa. Ihan varmaan olivatkin asiat niin kuin
se oli sanonut. Ja kuinka toisin saattoi ollakaan! Määräämättömät
väkilaumat, joista jokainen on yhtä oikeutettu ihminen kenen muun
rinnalla tahansa, heräävät vaatimaan tasa-arvon tunnustamista. Mitä
merkitsevät rovastin puheet kukista silloin! Jumalahan itse on selvästi
heidän puolellansa, koska kaikki ovat Jumalan edessä tasa-arvoiset. --
Ja vaikka Helena minne katsoi, näreikköön, jonka oksia hän oikopolulla
nopeassa kulussa työnsi tieltään, tai ojaan, joka kierteli polun
tasalla, jokapaikassa hän vaan näki nuo vieraan kasvot, jotka ensin
olivat hänestä tuntuneet muodottomilta, mutta sitten sen puhuessa
muuttuneet yhä kauniimmiksi. Vaikka vieras oli niin suututtanut pappaa,
ei Helena kuitenkaan voinut olla ihailematta sen käytöstä, sitä asiaa,
että se seisoi yksin koko kirkossa, seisoi niiden puolesta, jotka eivät
ymmärtäneet puhua eikä kannattaa häntä, ja seisoi niitä vastaan, joilla
on kaikki valta ja mahti. Ei hän ketään kepillä uhannut, eikä kellekään
kiljunut, vaan hän seisoi kaikkien keskellä niinkuin horjumaton tammi,
joka on myrskyjä varten oksansa kasvattanut.
Kotona sai Helena seuraavana päivänä kuulla, että pappa oli ajattanut
sosialistin tämän kortteerista ja kieltänyt kenenkään työmiehistä
majoittamasta häntä luoksensa. Pappa oli pannut vielä yövahdin suuren
ketjukoiran kanssa maantien risteykseen ja käskenyt palauttaa se herra
pois tehtaan maalta, jos vaan näyttäytyi.
Mutta pieni, vaivainen yövahti rähjyskin oli tulokkaan puolella.
Kysymykseen oliko asianomaista näkynyt, vastasi hän kyllä nähneensä.
Palautitko? -- En palauttanut. Mikset? -- Kun se ei astunut ruukin
maalle, vaan kulki keskellä maantietä.
Äijä sai eron tämän vastauksen johdosta.
Samoin sai eropassit se työmies, joka kielloista huolimatta oli
päästänyt kulkijamen huoneeseensa yöksi.
Hovijunkkari toimitti palvelukseensa kaikki järjestysmiehet ja asetti
eri paikkoihin pitkin kylää. Mutta kaikista näistä toimenpiteistä
huolimatta pysyi punarusettinen kiihoittaja seutuvilla. Milloin oli hän
nähty missäkin nurkassa, milloin ajaa huristi keskellä maantietä
polkupyörällä, selkä kumarassa ilmaa lävistäen.
Kaikesta päättäen pappaa odotti vielä paljon suuremmat kiusat ja
koettelemukset tämän punarusettisen herran vuoksi.
Sisäpiialta saikin Helena kuulla, että sosialisti valmisti suurenmoista
kokousta nimien keräämistä varten valituspaperin alle. He olivat
koettaneet saada kokoushuonetta, mutta isännistöt olivat jokapaikassa
kieltäneet antamasta huonetta mitään kokouksia varten. Ja nyt uskoi
sisäpiika Helenalle suurena salaisuutena, että kokous tulee
pidettäväksi metsässä Koivikkomäen rinteellä. Hän kertoi, että sinne
tulee kaikki työmiehet jokaisesta työpaikasta heti työajan loputtua
lauantai-iltana.
Helena sanoi kohta tahtovansa hänkin tulla sinne katsomaan ja he
tekivät keskenään sellaisen liiton, että huomion välttämiseksi Helena
panee palvelustytön liinan päähänsä.
Niin tapahtuikin.
Lauantaipäivän illalla oli väkeä Koivikkomäellä vielä enemmän kuin
kirkkokokouksessa oli ollut.
Kun Helena, arasti syrjästä hiipien, oli toverinsa kanssa tullut
perille ja he kiipesivät kivelle nähdäksensä väen keskukseen, oli
valituskirjoitus jo nähtävästi luettu, sillä oltiin täydessä toimessa
allekirjoittamassa paperia. Kahden kannon varaan oli asetettu leveä
lauta, jonka päällä oli papereita ja kyniä. Sosialisti istui muutamien
luottamusmiestensä kanssa läheisellä kivellä. Hän oli nähtävästi
kiihoittuneessa innostuksen tilassa. Hänen poskensa paloivat ja
malttamattomasti hän pureskeli jotain kortta, puoli naurussa kuunnellen
viereisten puhetta. Olkilakki oli kuuman vuoksi niskaan sysätty, pari
rutistuneen rintapaidan napeista oli auennut ja otsaansa hän
tuontuostakin nenäliinallaan kuivasi. Hän oli nähtävästi paljon
liikkunut ja touhunnut tänäpäivänä. Mutta ei näyttänyt suinkaan siltä
kuin olisi vielä aikonut lopettaa tämän päivän vaivoja. Päinvastoin oli
koko hänen olemisensa vaan kärsimätöntä odottamista, milloin tuo
allekirjoitteleminen loppuu. Miehet tulivat tungeskellen vuoronperään
esille ja piirtelivät nimiänsä. Yksi istui kirjurina niiden puolesta,
jotka eivät voineet panna kuin puumerkkinsä.
Taas se vieras tulokas ei näyttänyt Helenasta ollenkaan kauniilta. Hän
oli siinä työmiesten keskellä ihan heidän tapaisensa, yhtä
välinpitämätön kaikesta ulkonaisesta käytöstavasta, yhtä huolimaton
liikkeissänsä. Ja kauhulla Helena odotti, milloin se niistää käsin
nenänsä, sekä iloitsi hänen puolestaan, kun huomasi, että hänellä
todella oli nenäliina.
Vihdoin järjestettiin asia niin, että omakätisten allekirjoitusten
sijaan jokainen huusi vuorotellen nimensä ja kirjuri kirjoitti nimet
paperiin. Täten päästiin kokousta jatkamaan, kun enimmät olivat nimensä
huutaneet ja pienempi osa jäi hiljaisella äänellä syrjempänä nimien
kirjoitusta lopettamaan.
Heti kun käytännölliset asiat olivat näin järjestetyt, ponnahti hän
pystyyn kuin vieterillä viskattuna.
-- Miehet! Veljet! -- huusi hän ojentaen kätensä ikäänkuin olisi
pyytänyt syliinsä koko tuon monisataisen joukon, suu rohkean ilosessa
hymyssä:
-- Enhän takaa minä, että me voitamme tämän jutun. Kierot ovat
oikeuslaitoksemme ja tuomareillamme ovat samat herrat, joita vastaan
oikeutta käymme. Mutta olkoonpa, että kadotammekin, olkoonpa että
veromme nousevat kaksin- jopa kolminkertaisiksi. Emmekö muka asiata voi
sitten enää auttaa. Voimme. Jos he nostavat meidän maksettaviamme, niin
nostakaamme mekin heidän maksettaviansa. Niin, te katsotte
kummastuneina minuun, ettekä tiedä mitä minä tarkoitan. Minä tarkoitan,
että jos he sanovat meidän maksavan heille huonosti palkkoja, niin
maksavatkohan he meille hyvästi _meidän_ palkkojamme! Jos he vaativat,
että me maksamme heille enemmän, niin emmekö me voi vaatia, että _he_
maksavat meille enemmän? Voimme! Mutta mitä he tekevät? Eikö se
samainen herra hovijunkkari, joka kirkossa keppiä heristi, -- eikö hän,
sanon minä, juuri äskettäin ole teidän palkkojanne alentanut? Ja
vertailkaa itseänne heihin. Heillä on hovit, heillä on pappilat, heillä
on suuret, lämpimät, valoisat huoneet, heillä on ajohevoset, vaunut,
heillä on herkut pöydillänsä, heillä on viinit kellareissansa.
Perustuslait kieltävät heidän tulojansa alentamasta, valtiot elättävät
heitä, kun he tulevat vanhoiksi, ja maksavat eläkettä vielä heidän
leskillensä ja tyttärillensäkin, kun he itse kuolevat. Mutta mitä
meillä on? Matala ja hatara ja kylmä ja pimeä on meidän huoneemme, yksi
koko perheelle. Piimä, silakka ja peruna on meidän ruokamme. Ja
kieltääkö lait meidän palkkojamme alentamasta? Ei totisesti. Ja
maksetaanko eläkettä meidän vanhuksillemme, tai meidän leskillemme tai
tyttärillemme? Ei totisesti. Milloin hyvänsä ja kuka hyvänsä saa tehdä
meidät palkattomiksi, saattaa meidät maantielle laumoittain työtä ja
ruokaa kerjäämään.
-- Iankaikkisen oikeuden nimessä minä kysyn: emmekö me ole ihmisiä,
yhdenvertaisiksi luotuja! Minä kysyn teiltä, rosottavat pilvet! Minä
kysyn sinulta, laskeva aurinko! Minä kysyn koko keväiseltä luonnolta!
Ja minä kysyn teiltä itseltänne, jotka tänne päin katsotte. Ja yhdessä
luojan luonnon kanssa kohoo sadoista rinnoistanne vastaus: niin me
olemme ihmisiä, kaikki yhdenvertaisia!
-- Luojako olisi meidät alentanut? "Ei oikeutta maassa saa ken itse
sit' ei hanki". Kaikki on maailmassa jätetty taistelun varaan. Rikkaat
hyvineläjät, jotka meille nöyryyttä saarnaavat, ovat itse väkevämmän
oikeudella asemansa anastaneet. Hyvä on! Jos väkevämmän on oikeus, niin
kumpi meistä onkaan väkevämpi? Kumpi, kysyn minä, on meistä väkevämpi.
Hahhaa! Hekö, kourallinen pohatoita, vai mekö tuhatlukuiset,
miljoonaiset työmiesjoukot? He ovat puhaltaneet meihin nöyryyden uskon.
Ja se on vaan tämä meidän lampaan-uskomme, joka on heidät väkevämmäksi
tehnyt. Minä olen tullut auki päästämään heidän puhaltamansa rakot ja
minä olen tullut teitä lampaan-uskosta vapauttamaan. Maailman tantereet
vapiskaa, jos mekin kerran otamme väkevämmän oikeuden. Ja totisesti se
on meidän! Ja me sen otamme!
-- Luuletteko te ehkä, että jos maailman työväki nousee tähän
kamppailuun, niin te olette ensimäiset, jotka nousette. Ei, älkää
luulko niin. Katsokaa ympärillenne. Jo ovat järjestyneet köyhälistön
rivit kaikkialla, jo käy sotahumu, jo vapisevat varustukset. Te -- te
tulette miltei viimeisinä. Ja kun tekin nyt yhteen yhdytte muiden
kanssa, niin te yhdytte maailman mahtiin.
-- Viime lauantaina te vielä viinapäissänne keskenänne tappelitte. Nyt
te seisotte käsi kädessä, yhdessä kaikki kuin kallio. Ja minä saatan
teidät vielä suurempaan yhteyteen. Yhdistän teidät yhdeksi koko maan,
koko maailman työväestön kanssa!
-- Ja nyt ensiksikin annan minä teille lipun. Sillä jokaisella
sotajoukolla on oleva lippunsa. Kas tämmöinen on oleva teidän lippunne!
Hän veti povestaan työväen lehden, levitti sen ja heilutteli ilmassa.
-- Se on vaan lippu paperista, mutta se on oikea ja voimakas sotalippu.
Se kokoo ympärillensä ja järjestää hajanaiset laumat, se virittää
oikealla hetkellä sotalaulun ja sytyttää yhtaikaa mielet rynnäkköön.
Mitä olisi meidän sotajoukkomme ilman tätä yhdyssidettä. Se olisi
voimastaan tietämätön lauma. Sillä meidän voimamme on siinä, että me
olemme yhtä ja tiedämme kaikki toisistamme, niin että voimme yhtaikaa
käydä rynnäkköön. Katsokaa ja tutkikaa tätä lippuanne ja kun olette sen
tehneet, sanokaa, kelpaako se teille.
Näin sanoen hän heitteli väkijoukkoon suuren määrän lehteänsä, jota
miehet innolla tavoittelivat kilvan käsiinsä.
-- Ja sitten annan minä teille vielä teidän aseenne, -- huusi hän, kun
väki oli taas hiljennyt, -- Niin, miehet ja veljet! Minä annan teille
teidän sota-aseenne. Ei se ole raudasta eikä teräksestä. Se on vaan
eräs ajatus, sana, sitova ja voimakas. Se on _yksimielisyys!_
-- Katsokaas nyt, me olemme tässä muutamat päättäneet -- hän näytti
lähempänä seisoviin -- me olemme päättäneet, että meidän työpalkkamme
on korotettava. Ei tosin kaksin- tai kolminkertaiseksi vielä, vaan
aluksi ainoastaan 10 prosentilla. Onko se hyvä asia, vai mitä? On,
sanotte te kaikki yhteen ääneen, mutta epäillen pudistatte te kuitenkin
päätänne. Sillä te tiedätte varmaan, ettei se hovijunkkari siihen
suostu. Hyvä on! Silloinpa me otamme esille tuon uuden aseemme, joka on
yksimielisyys. Ettekö tekin kaikki tahdo, että teidän palkkanne
koroitetaan? Vai onko ne ehkä liian suuret?
Näitä sanoja seurasi väkijoukon puolelta nauruhohotusten ja hyväksyvien
huutojen sekainen volina. Muutamat kohottivat nyrkkiänsä ja kiroilivat
hovijunkkaria.
-- Hyvä, hyvä, vai on teilläkin samat nälkäpalkat?
-- Siis aseihin miehet! Ei ole meidän aseemme rautaa eikä terästä, joka
lihaa syö. Se on vaan suuri, yhdistävä sana. Se on yksimielisyys.
-- Katso kuinka te yhtäkkiä vaikenitte, niin että jo kuulen hyttysen
laulun korvassani. Ja taas te katsotte epävarmoina tänne. Mitä on muka
se yksimielisyys?
-- Yhtykää meihin, veljet, ja te opitte sen aseen. Vaatikaa meidän
kanssamme samaa palkankorotusta, Ja jollei sitä anneta, jättäkää meidän
kanssamme kesken työnne, seisahtukoon höyrykone, pyörät pysähtykööt ja
ulos tehtaasta joka mies! Joka kynsi, sanon minä!
-- Tiedättekö mitä se maksaa tehtaalle kun kaikki äkkiarvaamatta kesken
pysähtyy? Tuhansia ja kymmentuhansia se maksaa joka päivä. Mutta meistä
voi jokainen elää viikon tai pari työttömänä, ei se meille paljon
maksa. Ja te saatte nähdä, että ylpeä hovijunkkari notkistaa selkänsä
teidän edessänne ennenkuin syöksyy häviöön. Totisesti notkistaakin.
-- Ymmärrättekö nyt, mitä yksimielisyys on? Se on, että meillä kaikilla
on yksi mieli, että me kaikki samaa tahdomme, ettei yksikään meistä
rupea petturiksi, vaan on yhtä kaikkien kanssa niinkuin kallio on yksi.
-- Yhdymmekö, veljet, vai hajaannummeko entisellemme tältä paikalta?
Vielä äänekkäämpi hyväksyvien huutojen hyöky purkautui nyt ilmoille.
Eikä se enää voinut hiljentyä. Puhuja koetti heitellä vielä muutamia
mahtilauseita väkijoukkoon, mutta ne hukkuivat kuulumattomiin. Vihdoin
hän hyökkäsi pöydällensä ja paisuttaen ääntänsä, lakitta päin, rusetti
syrjään sysäytyneenä ja rintapaidan rako auki pullistuneena huusi
väkijoukkoon, että puheenalainen sotalippu, hänen sanomalehtensä, -- on
tilattavissa tässä paikassa hänen kauttansa merkitsemällä nimi
tilauslistaan, ja että tässä on vielä toinen lista, johon saa merkitä
itsensä kuka tahtoo myöskin lehden osakkaaksi, ja vielä että uusi
kokous pidetään työlakon lähempää valmistamista varten silloin kuin
siitä tieto levitetään.