tapaisi isää ja näkisi häntä silmiin. Ja hän tuskaili kamalien
ajatusten keskellä, jotka pitivät häntä saaliinansa, -- tuskaili, koska
hänestä näytti selvältä, ettei tämä voi enää milloinkaan mennä ohitse,
ettei hän koskaan voi tottua siihen tietoon, eikä koskaan enää
entisellä tavalla liikkua kotonansa. -- Rovastille hän tosin oli voinut
antaa mielessään anteeksi. Rovasti oli hänelle vieras. Antaessaan
anteeksi rovastille hän oli vaan leikkinyt hurskasta, -- että hän muka
voi kaikille antaa anteeksi. Hän ei edes ollut tarkennuin ajatellut
mitä syntiä se rovasti oikeastaan oli tehnytkään. Mutta kun hän vaan
ajatteli, että _isä_ -- --! Sydän kouristui ja koko maailma tuntui
tyhjältä, ja koko elämä tarpeettomalta elää. Jos vaan ei äidin tähden,
niin hän menisi mieluimmin suoraan metsään ja eksyttäisi itsensä ja
mätänisi sinne.
Äiti huomasi Helenan kulkevan tuskaillen yksinäisyydessä, mutta antoi
hänen olla niin, kunnes hänen tunteensa ehtivät tyyntyä ja ajatuksensa
asettua.
Illalla vasta, kun Helena tuli makuuhuoneeseen, tapasivat he toisensa.
Kohta ovessa äiti, vaikka he tavallisuudessa eivät koskaan tunteitansa
ulkonaisesti ilmaisseet, sulki hänet syliinsä ja Helena purskahti kauan
pidätettyyn itkuun, joka kohta sulatti ja taivutti hänen mielensä.
Kun hän tyyntyi itkustansa ja luuli jo voivansa puhua, sanoi hän
keskustelun aluksi:
-- Enpä olisi aavistanut jotakin sellaista mahdolliseksi.
He istuivat kukin tavallisille tuolillensa. Äiti ei vastannut hänelle
mitään.
-- Siksiköhän Souvari-Heikki ei saanut yhtaikaa ripillekään tulla!
Äiti ei vastannut nytkään, ja Helena näki mielessään uudestaan koko
tuon rivin talonpoikaisia rippilapsia ja heidän vanhempiaan heidän
takanansa ja koko muun mustan kirkkoväen. Heidän käytöksensä ja
katseensa olivat nyt selvänä hänelle. Hän oli yksin koko kirkossa ollut
tietämätön siitä valheesta, jonka kaikki tunsivat -- rovasti, --
talonpojat, rippilapset --! Ja häntä iletti äärettömästi että hän oli
kilttinä lapsena ollut polvillaan alttarin edessä.
-- Jos se Souvari-Heikki on minun veljeni, niin miksi häntä ajetaan
ulos ja minä asun täällä!
-- Lelle. Lelle, -- sanoi äiti hätääntyneen tuskaisesti, -- sinä
tuomitset isää!
-- Minä en tahdo elää, minusta on kaikki yhdentekevää! -- sanoi Helena
ja painoi vapisemaan rupeavan leukansa nyrkkiä vasten.
Äiti istui hänen viereensä ja sovitellen muutamia hänen irtaantuneita
tukan suortuviaan korvan taakse, sanoi hiljaa:
-- Mitä sinä eilen kerroitkaan. Sinä sanoit, että sinussa on kaikki
unohtava, kaikki tallaava voima, josta et sinä voi päästä. Jospa
_hänessäkin_ on silloin ollut sama voima --?
Helena kuuli mitä äiti sanoi. Yksi hetki meni siihen, että hän irroitti
itsestään tuon tunnon ja sovitti sen isään. Toisena hetkenä hänessä jo
kaikki lämpeni, ja mikä oli tuntunut mahdottomalta, anteeksi antaminen,
se tuli mahdolliseksi. Sääli astui sijaan ja taas alkoi sydän sykkiä
hellästi.
-- Ah mamma, minä tiedän sen. Jolla _se_ on, hän ei voi mitään, ei
mitään. Ainakaan ei voi kukaan toinen häneltä mitään vaatia. Ja minä
voisin kaikki ymmärtää, mutta en ymmärrä vaan sitä miksi hän ei _sinun_
kanssasi tahtonut lapsia.
-- Voi Lelle, Lelle, en olisi aavistanut, että minä koskaan tulen
sinulle sitä kertomaan. Mutta minä luulen, että autan sinua olemaan
tuomitsematta, jos sen nyt teen. -- Sinä olit silloin pieni tyttö, kun
isäsi läksi ulkomaille. Hän viipyi siellä pitkiä aikoja, monia
vuosikausia. Ja kun hän sieltä palasi, oli hänessä suuri muutos
tapahtunut. Voi kuinka minä vihaan noita ranskalaisia, heidän
kevytmielisiä, pintapuolisia käsityksiänsä. Heillä ei ole enää mitään
sielua, ainoastaan vaan korulauseita. -- Mutta pappa -- hänelle olivat
ranskalaiset ylimpänä kaikkea. Ei hän mitään asettanut niin korkealle
kuin tuon inhoittavan Pariisinsa. En tahdo tuomita häntä, jokaisella on
oma uskonsa. Mutta meidän onnettomuutemme se oli, se on varma.
-- Sekö että sinä et kärsi ja pappa rakastaa ranskalaisia?
-- Ei, ei. Kunhan lupaat olla tuomitsematta häntä, Lelle. Hän on vaan
niin tuntehikas ja samalla ihan liian itsepäinen päätöksissään, ja ehkä
myöskin liian ylpeä. Mutta kuka meistä on virheetön! -- On olemassa
eräs testamentti, jonka mukaan tämä kartano ja kaikki kuuluu hänen
lapsilleen ensimäisestä naimisesta. Sen sain tietää silloin kun hän
palasi ulkomailta. Hän sanoi minulle, että meidän täytyy ruveta elämään
niin, ettei lapsia enää synny, ja sanoi että Pariisissa olivat jo aikaa
sitten keinot siihen keksityt. Ensin en minä edes ymmärtänyt mitä hän
tarkoitti, mutta kun ymmärsin, niin en voinut suostua, ei Lelle, en
mitenkään voinut pakoittaa itseäni suostumaan. Parempi sitten ero tai
kuolema.
-- Pappa ei voinut ymmärtää minun liikutustani. Hän rupesi selittämään
niinkuin lapselle: "Minä olen täällä ainoastaan lasteni holhoja," --
sanoi hän. -- "me emme omista mitään, emme saa hankkia perillisiä,
jotka eivät mitään peri; me kaksi voimme kyllä elää mukavasti ja
ilosesti, vähentämättä nykyisiä menojamme." -- Minä ymmärsin kyllä,
mutta suostua en voinut. Minä sanoin, että jollei tahdo lapsia, niin
täytyy lakata elämästä niinkuin mies ja vaimo; muuhun keinoon en minä
suostu. Tämä kävi hänen ylpeydellensä. Ei hän tosin sanonut mitään
muuta kuin "hyvä!" mutta niin päättäväisesti, niin tylysti, että minä
kohta tunsin, että kaikki meidän välillämme oli rikki. Sinun isäsi
ominaisuuksia on, että hän tahtoo pysyä sanassansa. Minun mielestäni
juuri siinä on jotain niin kylmää ja kolkkoa.
-- Mutta ethän sinä, mamma, olisi kuitenkaan suostunut.
-- En, mutta jospa hän olisi kerrankin ollut vähemmin luja! Ah, Lelle,
en tiedä ymmärrätkö sinä tätä. Niinkuin kylmä jää olisi asettunut
meidän välillemme. Me koetimme kyllä olla kohteliaat toisillemme, mutta
meiltä loppui kaikki puheen aine. Me olimme niinkuin umpivieraat
toisillemme. Olisi ollut yhtä hyvä erota kokonaan, mutta hän ei sitä
tahtonut ihmisten tähden. Ja niin me vuosien kuluessa totuimme
erilläoloon, ettei se häirinnyt meidän kummankaan yksityistä elämää
kunkin puolellansa. Meillä oli kummallakin omat muistot ja omat
maailmat, mitään yhteistä maailmaa ei meillä ole koskaan sen jälkeen
ollut.
Helena oli hyvän aikaa vaiti. Sitten sanoi: -- Kuinka kovasti pappa
uskoo rikkauteen! Ei hän mihinkään niin usko.
* * * * *
Omituista oli, että tuo tapaus jätti Helenaan kukistumattoman tunnon
siitä, että _jotakin_ hänen pitää tehdä sen johdosta. Vaikka hän
antoikin sydämessään täydellisesti anteeksi papalle, vaikka saattoi
entisellä tavalla olla luonnollinen hänelle, katsoa häntä silmiin, ei
hän kuitenkaan tuntenut voivansa olla niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Jos hän hetkeksikin oli sitä ajattelematta, herätti hänet
pistävä tunne, joka hänelle teki selväksi, että toimettomuuteen
jääminen olisi ollut hänelle alentavaa. Eikä häntä enää edes
haluttanutkaan elää entistä elämätä. Se näytti niinkuin olisi ollut
pelkkää leikkimistä.
Sillä huolimatta siitä että hän oli antanut anteeksi, niin hänen
itsensä huomaamatta muuttui tämän tapauksen kautta kaikki hänen
käsityksensä elämästä. Hän alkoi nähdä kaikki uudelta kannalta, verrata
siihen kaikki havaintonsa, kaikki mitä ihmisiltä kuuli, mitä kirjoista
luki. Ensi alussa se tapaus oli koskenut yksin häneen itseensä, niin
että hän ikäänkuin kadotti kaiken asemansa ja oikeuden olla sinä, minä
hän itseänsä oli pitänyt, ja tunsi olevansa ikäänkuin tyhjän päällä.
Mutta kun sitten kaikki pysyi entisellään, kun piiat ja kuskit häntä
niinkuin ennenkin palvelivat, kun väki maantiellä yhä tervehti lakkia
nostamalla ja kumartamalla, vaikka olivat asioista tienneet paljon
ennen kuin Helena, niin tottui hänen huomionsa enemmän arvostelemaan
maailmaa semmoisenansa, joka noin tyhmästi jakeli kunniaa ihan
arvottomille ja palveli ilmassa liehuvaa tyhjyyttä. Pappa komentaa
rovastia. Yhdessä ne valvovat kansan käytöstä ja vaativat käymään
ripillä syntejä tunnustamassa. Pappa sortaa talonpoikia. Pappa ei tahdo
lapsia mamman kanssa, mutta laittaa niitä köyhille pyykinpesijöille, ja
ajaa sitten ulos omat lapsensa, kun nämä tulevat apua pyytämään.
Helenalla on siis veli talonpoikien mustassa joukossa. Jokin kumma
yhdysside on tullut sen kanssa, mitä Helena on ennen pitänyt erillään
olevana mustana alakertana. Mutta Helena ei uskalla papan ja maailman
vuoksi kysellä hänen kohtaloansa eikä ajatella hänen hakemistansa.
Helena vaan ajelee edelleen sirovaunuissa ja ottaa vastaan niiden
tervehdykset, jotka hyvin tuntevat koko valheen. Rovasti pyyhkäsee
kaikki pois ja sanoo, että toiset ovat luodut kauniimmiksi ja toiset
rumemmiksi kukiksi!
Ja niin Helenasta näytti kaikki olevan tässä maailmassa ylösalasin.
Vääryyteen oli kaikki tyyni perustettu, petosta oli joka askeleella. Ja
jos hän vaan ei olisi tuntenut olevansa yksin, -- jos hän vaan olisi
yhdenkin ihmisen löytänyt, joka olisi hänen kanssaan ollut yhtä mieltä,
niin hän olisi arvelematta ollut valmis ryhtymään rohkeimpiin tekoihin
tätä vääryyttä vastaan. Mutta vaikka hän täällä kotona kehenkä katsoi,
uskoivat kaikki siihen, mikä oli, eivätkä edes ajatelleet olojen
mullistamista. Itse talonpojatkaan, joiden kanssa hän tutustui, eivät
ajatelleet mitään mullistuksia, vaan olisivat tyytyneet ainoastaan
tilapäisiin kieltoihin, ettei vaan vesisulkua saa nostaa niin ja niin
monta syltä, kyynärää ja tuumaa korkeammalle.
Ja kun maailmaa hän ei miltään puolelta voinut toisenlaiseksi saada,
mutta _jotakin_ oli ihan välttämätöntä saada aikaan, pani hän kaiken
voimansa totuuden toteuttamiseksi omissa personallisissa asioissaan.
Tällöin tuli hänen suhteensa Georgiin etualalle. Ja niin hänessä kypsyi
ajatus panna Georg koetukselle. Hän tahtoi panna hänelle ehtoja.
Ensimäinen ehto olisi, että asia jää ratkaisemattomaksi -- eli toisin
sanoen, että he eivät ole kihloissa, ovat molemmat vapaat siksi kunnes
Georg katsoo voivansa mennä naimisiin.
Helena ajatteli niin, että jos Georg todella rakastaa häntä, niin ei
näiden ehtojen täyttäminen ole hänelle mahdotonta. Mutta ellei hän
niihin suostu, niin olkoon kaikki purettu, se osottaa silloin, että
Georg voi tulla toimeen ilman Helenaa. Ja jos hän sitä voi, niin se on
varmaan hänelle onneksi.
Toinen ehto oli, ettei hän missään tapauksessa sano suostuvansa
kirkollisiin vihkiäisiin.
Oli tosin hetkiä, jolloin Helenasta itsestään näytti ikäänkuin
järjettömältä tuo keksintö mennä naimisiin ilman vihkiäisiä, -- sama
ajatus, joka taas toisina hetkinä -- niinkuin silloin alttarin edessä
-- tuntui täysin järjelliseltä ja oikeutetulta. Mutta näin toisen ehdon
yhteydessä ja niinkauan kuin koko avioliitto ei ollut päätetty asia, ei
hän suinkaan pitänyt sitä turhanpäiväisenä. Päinvastoin siinä puhui
hänen sisäisin itsensä. Niin että hän päätti senkin ottaa ehtojen
joukkoon.
Mutta jo ennen kuin Helena ehti näitä ehtojansa Georgille esittää,
rupesi heidän välillänsä ilmaantumaan kaikellaisia eripuraisuuden
aiheita. Helenan hyvistä yrityksistä hakea puheenainetta ei ollut
mitään hyviä seurauksia. Ilmaantui, ettei heillä _missään asiassa_
ollut samaa mieltä. Ja niin tapahtui, että sen sijaan kuin heillä ennen
ei ollut mitään puhumista keskenään, milloin heillä suutelemiselta
olisi siihen tilaisuutta ollut, niin nyt he vielä päälliseksi olivat
ottaneet tavakseen semmoisissa tapauksissa riidellä keskenänsä. Mistä
ikinä he alkoivat puhua, heti ilmaantui jyrkkä erimielisyys. Ja se
tapahtui aina, kun he vaan hetkeksikin olivat toistensa kanssa niinkuin
ihmiset eikä niinkuin rakastuneet.
Kun nyt Helena kaiken päälle otti sillä kertaa Georgin vastaan
päätöksellä supistaa nuo suutelemiset mahdollisimman vähään ja asettaa
muutamia ehtoja, niin leimahti riidan henki kohta alussa täyteen
liekkiinsä, ennenkuin Helena oli vaatimustansa vielä esittänytkään,
ainoastaan vasta lähenteli sitä ja tahtoi valmistaa Georgia siihen
iskuun.
Itse isku tapahtui näin:
He olivat ankarasti riidelleet, ja vihdoin Georg kysyi:
-- Olemmeko me siis kihloissa vai emme?
Tämä oli sanottu kärsimättömästi. Georg oli nähtävästi kadottanut
tasapainonsa.
-- "Kihloissa?" Mitä se merkitsee? Tahtoisinpa todella tietää mitä se
merkitsee: "kihloissa!" -- sanoi Helena.
-- Kylläpä olet naiivi, -- pani Georg ja käänsi ylenkatseellisesti pois
päänsä.
Helena ei ensin tiennyt mitä vastata, mutta keksi sitten:
-- Se taitaa merkitä, että koko asia riippuu vihkiäisistä ja papista.
Mutta sen minä sanon sinulle, Georg, etten koskaan tule suostumaan
papillisiin vihkiäisiin. Kun en usko, niin en usko, -- tee mitä tahdot!
-- Sinä löydät yhä enemmän esteitä meidän yhtymisellemme.
-- Tietysti tämä on sinusta ihan vähäpätöinen asia, vihkiikö pappi vai
ei, mutta tiedä, että minulle se ei ole mikään vähäpätöinen asia, vaan
ihan ratkaiseva.
Lyöden oikean kätensä voimakkaasti alas, sanoi Georg;
-- Mutta etkö siis ymmärrä, Helena! Sehän on aivan mahdotonta!
Sotilaspukuni -- --
-- Ahaa, sotilaspukusi! Sen juuri arvasinkin. Sotilaspuku on tietysti
sinusta paljon tärkeämpi -- niinkö?
Georgilta tuli vaan ylimielinen olkainkohautus, jonka jälkeen hänen
kanssaan tavallisesti ei maksanut enää vaivaa keskustella, sillä hän
vaikeni sen jälkeen itsepäisesti.
Helena päätti käyttää tätä vaitioloa hyväkseen ja lausua ehtonsa
lopullisessa muodossa. Verrattain tyyneesti hän sanoi:
-- Onko se sinusta vähäpätöistä tai ei, sitä en tiedä. Minulle se
ainakin on hyvin tärkeätä. Ja sentähden sanon sinulle nyt, että se on
ehto, jota paitsi en suostu naimisiin. Voihan sitä mennä naimisiin
ilmankin vihkimistä, -- eikös ole jotain siviiliavioliittoa, vai miksi
sitä sanotaan --. Niin että nyt sen tiedät.
-- Siinä tapauksessa se on todella voittamaton este, sillä ymmärräthän,
että minun on upseerina mahdoton suostua mihinkään -- mihinkään
narrimaisuuksiin.
Georg nousi kalpeana. Näytti niinkuin hän olisi yhtäkkiä tehnyt
ratkaisevan päätöksen.
-- Näen että sinä haet esteitä. Se on turhaa vaivaa, -- sanoi hän. --
Siitä päästään paljon helpommalla.
Ja hän rupesi muka menemään. Mutta kun tuli todella kysymys meneekö hän
ovelle asti ja siitä ulos, kääntyikin hän vielä ikkunalle päin ja jäi
siihen katsomaan pihalle selin Helenaan.
-- Voimmehan kaikessa sovussa erota, -- sanoi hän ikkunalta.
-- Ja sen sinä sanot noin rauhallisesti ja tyyneesti! -- sanoi Helena
vapisevin äänin. Hän oli myöskin ehtinyt nousta ylös, oikeastaan
estääkseen Georgia lähtemästä. Tämän liikkeen huomasi Georg ja päätti
sentähden hyödylliseksi jatkaa vielä samaan vaikuttavaan suuntaan.
-- Ehkä todella on parempi, että me riitelemättä eroamme kuin riidellen
yhdessä elämme. Päätä sinä, Helena.
Helena, joka puolestaan oli pannut merkille Georgin horjumisen ja
poikkeamisen ikkunalle, päätti myöskin mahdolliseksi vielä jatkaa
yleistä aseman selvitystä.
-- Erota ja erota! Minä sanon vaan, etten ymmärrä mitä merkitsee
olla kihloissa. Jos sinä tahdot naida minut sitten kuin pääset
"kapteeniksi", niin tule silloin ja sano että nyt mennään naimisiin.
Mutta sitä ennen minä tahdon olla vapaa, enkä kärsi olla kihloissa.
-- Mutta sehän juuri merkitseekin "erota". Sinä olet vapaa ja minä olen
vapaa!
-- Ja se onkin tuhat kertaa parempi, ettei mikään ole vielä päätetty,
niinkuin silloin kun emme vielä olleet kihloissa.
-- Se tahtoo sanoa, meidän täytyy siis lopettaa nykyiset suhteemme,
niinkö?
Georg oli taas kiivastunut.
-- Jaa-a, -- sanoi Helena, -- ehdollisesti.
-- Onko se viimeinen sanasi? Sinä siis tarkoitat, ettei saa olla
päätetty kenen kanssa sinä tai minä tulemme menemään naimisiin?
Helena punastui. Tämä oli ihan uusi näkökanta eikä hän sitä ollut
tarkoittanut. Hän tahtoi jotakin vastata, mutta sen sijaan pikastui ja
rupesi itkemään.
-- Ymmärrä tai ole ymmärtämättä, se on minulle yhdentekevä, -- sanoi
hän.
-- Helena rakas, -- sanoi Georg tullen hänen luoksensa ja otti toisella
kädellään hellästi vyötäisistä.
Kun Helena kuuli hänen äänensä, kun tunsi jälleen hänen kosketuksensa
ja katsahti hänen silmiinsä, näki hän niissä loukatun Georg raukan, ja
tuli niin sääli Georgia, kun oli hänen mieltänsä pahoittanut.
-- Anna minulle anteeksi, Georg, -- kuiskasi hän.
Ja kun Georg puristi hänet syliinsä, muuttui katumus rajattomaksi
onneksi, että taas oli entisessä suhteessa Georgiin. Eivätkä he enää
puhuneet toistensa kanssa, vaan ainoastaan hyväilivät ja hellittelivät.
Mutta kun Georg taas oli poissa, ymmärsi Helena selvästi, ettei hän
ollut askeltakaan edistynyt entisestä sekasotkusta. Mitä oli koko tuo
pitkä lainehtiva tunteiden vaihto Georgin kanssa ollut nytkään muuta
kuin heidän tavallista riitelemistänsä ja sitten suuteluihin
sulautumista!
Georg piti häntä tietysti ainoastaan oikullisena luonteena, mutta
jalomielisesti kuitenkin tyytyi häneen, -- ehkä sen onnen tähden, jota
he tunsivat suudellessaan. Kauheata!
_Loppu_ siitä piti tulla. Joko niin että he heti menisivät naimisiin,
tai niin, että he purkaisivat kihlauksensa, tai vielä niin, että Helena
menee metsään ja hukuttaa itsensä.
Viimeinen ei ole hyvä siksi, että se tuottaisi kaikille surua, erittäin
mamma raukalle. Ensimäinen, eli se että he heti menisivät naimisiin, on
myös mahdotonta, koska Georgin täytyy ensin tulla kapteeniksi. Ainoa
mahdollinen on siis kihlauksen purkaminen.
Ja koska Helena oli moneen kertaan saanut kokea, ettei hän sitä voi
tehdä Georgin ollessa heillä, niin hänessä nyt heräsi ajatus tehdä se
kirjeessä.
Sillä oli vielä se etu, että kirjeessä saattoi selittää asiat perin
pohjin, kiivastumatta tai muuten joutumatta tunteiden valtaan,
saattoipa päälliseksi esittää asiat hellästi ja niin lievästi, ettei ne
loukkaa ja että he kuitenkin jäävät ystäviksi toisilleen.
Helena koetti kirjoittaa. Mutta kuu hän kirjoittaessaan kuvaili
mieleensä Georgin hämmästyneet kasvot ja loukkaantuneen ilmeen hänen
silmissänsä, ja kun hän sen johdosta koetti kirjoittaa yhä hellemmin ja
hellemmin, rakastui hän taas kirjeen lopussa niin Georgin kuvaan, ettei
voinutkaan tahtoansa toteuttaa.
Se oli niinkuin mikäkin rakkauskirje. Ja niin hän sen poltti.
Hän ajatteli kirjoittaa toista kirjettä, Siitä hän aikoi sulkea pois
kaikki tunteet. Se tulisi olemaan ainoastaan lyhyt kirje: -- ei
ainoatakaan turhaa sanaa!
Mutta kun hän todella rupesi pyyhkimään pois jokaisen turhan sanan,
niin lopuksi ei olisi jäänyt muuta kuin: Georg, minä puran
kihlauksemme. Hyvästi. Helena.
Niin ettei tämä asia ollut kirjoittamisellakaan suinkaan helposti
suoritettu.
"Uusi aika."
Jokseenkin vuoden kuluttua tämän tapauksen jälkeen, kevätpuolella,
tapahtui hovijunkkarin kartanolla ja tehtaissa rettelöitä
ja levottomuuksia, jotka suuressa määrin tärisyttivät hänen
mielenrauhaansa ja terveyttäänkin.
Juttu alkoi sillä, että rovasti, jonka tulot olivat vähänlaiset
verraten siihen laajaan seuraelämään, jota pappilassa vietettiin,
päätti saada voimaan vastamäärätyn uuden papinpalkkaus-järjestelmän
seurakuntaansa. Hän oli laskenut, että lukuisten tehdastyömiesten
vuoksi, jotka uudessa järjestelmässä tulivat tulojensa mukaan
verotetuiksi, hänen palkkansa melkoisesti nousee. Uuden järjestelmän
noudatettavaksi ottaminen riippui kuitenkin seurakunnan vapaasta
tahdosta, sillä vasta papinmuutossa sen oli määrä muuttua pakolliseksi.
Täytyi siis taivuttaa seurakunta hyvällä. Rovasti kuuluutti
kirkonkokouksen, johon tavallisuuden mukaan saapui muutamia kunnan
asioita hallitsevia tilanomistajia ynnä muut suurimmat veronmaksajat.
Tehdastyömiehiä ei tullut ainoatakaan.
Kokouksessa, joka osanottajien vähälukuisuuden vuoksi pidettiin
kodikkaasti pienessä sakastissa, vastusti rovastin hanketta muiden
tehtaanomistajain muassa myöskin hovijunkkari, sillä hänenkin
maksettavansa olisivat jossakin määrin nousseet uuden palkkauksen
mukaan. Rovasti teki kuitenkin erikoismyönnytyksiä heidän maksueriensä
suhteen, sillä ei hän niiden vuoksi uutta järjestelmää ollut
halunnutkaan. Ja niin päätettiin kokouksessa muutamien sovittelujen
jälkeen ottaa uusi palkkausperuste noudatettavaksi. Seuraavassa
kokouksessa, joka oli yhtä vähälukuinen, tarkastettiin pöytäkirjat ja
päätös voitti lainvoiman.
Tehtaiden työväki, joka ei ollut tottunut missään kunnan tai kirkon
kokouksissa käymään, ei aavistanut mitään tehdyistä päätöksistä eli
yhtä vähän kuin valvovien asioita aavistaa se, joka nukkuu.
Mutta paikkakunnalla sattui samaan aikaan matkustamaan eräs herrasmies
kaupittelemassa joitakin sanomalehden osakkeita. Asiansa vuoksi piti
hän pieniä kokouksia, joissa selitteli aatteitansa. Kauppa ei oikein
sujunut. Ei häntä ymmärretty. Sanat tuntuivat kauniilta, mutta olivat
perin outoja ja mullistavia yhtäkkiä kuulla. Sano unen popperässä
olevalle, että hän saa huomenna miljoonan, kyllä hän sittenkin ensin
silmänsä hieroo ja haukotuksensa haukottaa. Mutta tässä ei ollut edes
miljoonista kysymys, vaan ainoastaan jonkinlaisesta "järjestymisestä",
yksimielisyydestä, liittymisestä yhdistyksiin, sanomalehden
tilaamisesta ja eräästä uudesta sanasta, joka päälliseksi vaivoin pysyi
mielessä, _sosialismista_.
Ja niin sattui, että juuri niinä päivinä oli taas pidettävä
kirkkokokous. Siinä oli vaan enää tarkastettava uuden taksoituksen
mukaan merkityt verolistat, ja nyt vasta saivat tehtaan työmiehet vihiä
siitä, että heidän maksumääränsä uusissa papereissa oli entisestään
kaksin- ja kolminkertainen. Mahdotonta olisi ollut enää pelastaa
asiata, sillä se tuli tietyksi niin myöhään, ettei kokoukseen olisi
parhaalla puuhallakaan saatu koko työväestöä äänestämään.
Mutta juuri silloin astui näyttämölle uusi tulokas.
Kun hänelle kerrottiin tämä tapaus, istui hän paraikaa harvojen
kuulijain ympäröimänä pienenlaisessa työväen keittiössä ja piti
esitelmää "Kristinuskosta ja sosialismista", koettaen tälle takapajulla
olevalle väestölle uskonnon kannalta osottaa, että hänen sosialisminsa
siltäkin kannalta on paikkansa pitävä.
Yksi työmiehistä, joka vihdoin ymmärsi muun muassa mitä yleisellä
äänioikeudella tarkoitetaan, rupesi sen johdosta nyt kesken esitelmää
päivittelemään heitä uhkaavaa maksujen ylennystä.
Herrasmies pörhisti korvansa, ja esitelmä jäi kuin jäikin kesken.
-- Vai niin, kuulkaapas, miten ne niin ovat ylentyneet. Tänne on siis
uusi pappi äsken tullut?
-- Ei ole tullut mitään uutta pappia.
Ja hänelle osasi joku toinen työmiehistä jotakuinkin selittää asian.
-- Vai niin, -- sanoi hän siihen päätänsä merkitsevästi nyykäytellen,
-- vai semmoisia täällä hommataan! Jaha, jaha!
Hänen silmänsä loistivat ja hän hieroi tarmokkaasti kämmeniänsä
vastakkain, huulet yhteenpuristettuina. Tapahtunut oli nähtävästi juuri
se, minkä oli tapahtuminenkin.
Nyt alkoikin hän pitää puhetta vähän muista asioista. Hän tuli yhtäkkiä
mahtavaksi ja ankaraksi ja äänensä lujeni. Hän alkoi selitellä, kuinka
haitallista on, että työväki nukkuu ja antaa asioittensa mennä
menojaan. Hän selitti sulaksi vääryydeksi, että työmiehiä kuulematta
heidän veronsa olivat ylennetyt. Ja hän esitti vihdoin suuren kokouksen
pitämistä, johon kaikkien tehtaiden työmiehet kutsuttaisiin ja
päätettäisiin ryhtyä vastarintaan tätä verotusta vastaan.
Niinkuin jotakin ennen kuulumatonta ukonjyryä, niinkuin outoa,
nostattavaa taikalaulua soi tämä puhe läsnäolijoiden korviin.