Vasta pysähdyttyään ja pitemmän aikaa voimia koottuaan hän sai sen
sanan vihdoin itkien suustansa:
-- siunaukseni.
Sen sanottuaan pappa syleili Georgia ja sitten myöskin Helenaa, otti
hänen ja Georgin käsistä ja yhdisti ne.
Sitten pappa teki äkillisen käänteen ja muutti kaikki iloksi, pyyhkäsi
liikutuksen pois ja käski tulemaan alas muille ilmoittamaan, joka oli
tarpeetonta, sillä moni palvelijoista oli huomannut Georgin ja Helenan
nousun yläkertaan.
Nyt he kulkivat Georgin kanssa papan seuraamina käsi kädessä
yläkerrasta alakertaan. Joka paikassa missä oli palvelijoita
pysähtyivät nämä, tirkistelivät ovista, rupesivat loistamaan,
päivittelivät ja rientelivät toisilleen ilmoittamassa. Koko talo alkoi
samassa kihistä ja elää. Ikkunan ohi mennessä jo näkyi kuinka Manda
juoksee valttarin puolelle ja kuinka valttarin emännöitsijä lyö kätensä
yhteen. Toisesta ikkunasta vilkaistessa näkyi puutarhuri tulevan nurkan
takaa ja suu auki kuuntelevan mitä hänelle jostain muualta sanottiin.
Alakerran vastaanottohuoneessa istuivat Georgin vanhemmat ja mamma.
Kaikesta päättäen he olivat tietäneet ennenkuin Helena siitä mikä
tapahtuman piti ja nyt vaan odottivat heitä alas.
Mamma ensin tuli Helenan luo ja vähän nolona koettaen nauraa sanoi suu
vinossa vaan oman tavallisensa: no? -- eikä osannut mitään muuta
lisätä, ja väistyi Georgin vanhempien tieltä, jotka heti upottivat
Helenan ranskalaisiin lauseihinsa ja syleilyihin.
Sen jälkeen Georg Helenan ollenkaan aavistamatta suutelee häntä
kaikkien nähden. Georg! Joka äsken vielä ei olisi punastumatta
uskaltanut hänen kättänsä koskettaa. Mutta jokin eriskummallinen muutos
on Georgissa taas tapahtunut: hän on sulava, vapaa käytöksessään, hän
hymyilee rohkeasti Helenan silmiin ja suutelee häntä kerran toisensa
perästä ihmisistä huolimatta.
"Onko tuo nyt todellakin Georg?" -- ajattelee Helena ihmetellen ja
tuntuu ihankuin pitäisi ruveta häntä vierastamaan. Sehän on taas tuo
sama vieras ja ujostuttava, ylemmyyttänsä tunteva Georg, -- se, jonka
edessä Helena kerran kadotti valtansa ja jonka valta niin oudosti
viehätti häntä.
Sillä aikaa on joka paikassa alkanut hyörinä ja pyörinä.
Ilmaantuu että kaikki oli todellakin edeltäpäin tiettyä ja
suunniteltua. Sillä nyt avattiin ovet ruokasaliin ja siellä näkyi
juhlapöytä sampanjapulloineen.
Aamiaisten jälkeen seurasi kohta muita juhlallisuuksia.
Paljon oli Helena nimipäiviä viettänyt, mutta ei koskaan vielä tuntenut
semmoista huippua nimipäiväisyyden juhlahumusta, kuin mikä nyt pääsi
vauhtiin.
Vaikka aikomus oli alkujaan ollut että kihlaus ilmoitettaisiin
ainoastaan lähimmälle kotiväelle, levisi tieto joka paikkaan tehtaille,
eikä mikään voinut enää pidättää kemujen tulvaa. Kohta oli kaikki
valmiina, liput, köynnökset, kukat, onnentoivotukset, tehtaiden
torvisoittokunta, hurraahuudot, juhlatulitukset illalla. Koko hovi
näytti elävän yksistään heitä kahta varten. Ja he kaksi olivat kuin
kaksi yhteen kasvanutta köynnöstä koko päivän yhdessä. Georg pysyi yhtä
vapaana ja samaten vieraiden nähden suuteli Helenaa niinkuin se olisi
ollut maailman luonnollisin asia, saattoi myös pidellä toisella
kädellään vyötäisistä ja taputteli tuon tuostakin hellästi -- yhä
tuolla hienolla ylemmyydellä. Tämä kaikki oli juuri niinkuin Georg oli
heidän pieninä leikkiessään sanonut, että kun on kihloissa, niin pitää
olla näin. Helenaa ensin kovasti hävetti ja ujostutti, mutta kun
kaikkien silmistä näkyi ettei kukaan tahtonut olla huomaavinaan heitä
eikä ainakaan kukaan ihmetellyt, niin tottui Helena siihen yhdessä
päivässä, niin ettei se illemmalla enää tuntunut hänestä milleen
oudolle, päinvastoin hänestä se oli tavallaan hauskaa, ja hän itsekin
rupesi matkien nojautumaan Georgiin, niinkuin oli usein nähnyt Georgin
vanhempien keskenään tekevän.
Mutta eivät he koko juhla-aikana suuren ihmispaljouden tähden
hetkeksikään tavanneet toisiansa kahden kesken.
Ennenkuin myöhempänä illalla.
Paperitehtaan konttoristit olivat tilaisuutta varten toimittaneet
kaupungista raketteja ja alkoivat niitä hämärän tultua singahutella
pimeälle taivaalle. Ensi paukahduksen kuultuaan kiirehtivät kaikki
puutarhan aukealle tai balkongeille, ja silloin jäivät Georg ja Helena
ruokasaliin kahden kesken.
He olivat koko päivän olleet toistensa seurassa ja puhuneet keskenään
ainoastaan semmoisia puheita, joita muiden kuunnellessa puhutaan. Nyt
kun he ensi kerran olivat kahden kesken, tuntui Helenasta perin
oudolle, ikäänkuin he eivät olisi tienneet mitä sanoa toisilleen.
Niin monta kertaa kuin he olivatkin suudelleet toisiansa kaikkien
läsnäollessa, nyt kahdenkesken ollessa ei olisi mitenkään kehdannut
sitä tehdä. Siinä asiassa heidän välillään oli tällä hetkellä suuri
mahdottomuuden juopa.
Georg seisoi toisella puolen pöytää, ja näkyi selvästi, että hänen oli
vaikea keksiä syy minkä nojalla tulla samalle puolelle, kun ei löytänyt
mitään sanottavaa.
Ja ilman sanottavaa se juuri tuntuikin mahdottomalta.
-- Eikö mekin mennä? -- sanoi Georg vihdoin ja rupesi tulemaan
ikäänkuin hakeakseen Helenaa.
-- Mennään, mennään, -- sanoi Helena ja rupesi menemään ovelle
iloissaan siitä että Georgin ujoudessa näki ikäänkuin vilahduksen
entisestä rakkaasta Georgista.
Vaikka Helena kiiruhti, ennätti Georg yhtaikaa ovelle, ja heidän piti
nyt kulkea pimeän huoneen läpi.
Silloin Helena huomasi, että se olikin vaan Georgin keksimä keino miten
päästä hänen luokseen tarvitsematta mitään sanoa. Kohta kun hän otti
ovessa Helenan kädestä, tunsi Helena että häneen kosketti se uusi,
vieras ja viehättävä Georg, se, joka oli kosinut häntä ja piti nyt
kieltämättömänä oikeutenansa suudella häntä. Aivan oikein. Hän pitää
Helenan kädestä; hän hidastuttaa kulkuansa kunnes kokonaan pysäyttää
Helenan ja sanaakaan sanomatta rupeaa kuumasti suutelemaan häntä.
Helena vavahtaa koko olennossaan.
Kuinka toista tämä on kuin nuo päiväiset hellyydenosotukset! Voi kuinka
sydän syttyy palamaan!
Tarmottomasti hän koettaa irtautua, mutta oikeastaan hän antautuu --
antautuu -- antautuu. Hän on kokonaan Georgin vallassa, sen kauniin,
uuden, voimakkaan, ujostuttavan -- --
Raketit räiskyvät ja pamahtelevat ulkona mustansinisessä pimeydessä,
värilyhtyjen levoton loimu tuntuu sisälle asti, se leikkii pimeän
välihuoneen katossa ja seinillä --
Samassa joku balkongilla olevista huutaa heitä sinne.
-- Tule, sanoi Georg päästäen Helenan, ja kohta hän osaa olla niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut. Me tulemme, me tulemme -- vastaa Georg
ilosella ja luonnollisella äänellä sinne balkongille päin.
Helenan sydämmessä kaikki hyökynä lainehtii. Hän saa tuskalla tunteensa
taipumaan näkymättömiksi ja hän ei uskalla puhua pelosta että hänen
äänensä pettää. Ja kun he tulivat esille, oli Helenasta niinkuin hän
olisi revitty irti semmoisesta mikä ei koskaan enää voi palata. Tuntui
niin kummalliselta. Tuntui että pitäisi oikeastaan iloita, mutta sydän
sitä suri ja itki.
Vielä kummallisempaa on, että tuolla seisoo Georg muiden keskellä eikä
ole millänsäkään. Hän nauraa ja hänen valkoset kauniit hampaansa
loistavat lyhtyjen punaisessa hämärässä ja hopeaiset napit kiiltävät
tummalla upseerin veralla. Eikö hän ollenkaan välitä siitä, että he
kutsuttiin pois?
Vai ajatteleeko hän, että "tuo" tuolla pimeässä huoneessa voi vielä
uudistua!
Ja kun tämä ajatus tuli Helenaan, sykähti hänen sydämmensä valtavasti
niinkuin mahdottoman ihanan rikoksen edellä --
Rovasti itse sanoi, että ainoastaan ei saa suudella _muita_. -- Tämäkö
on olla kihloissa?
Niinkö, niinkö siis Georg todella ajattelee ja siksikö hän voi olla
noin ilonen?
Ja taas sydän samaten kuohahtaa ja paisuu. Se pelottaa, se
kauhistuttaa, se tekee kipeätä. Mutta ihanasti menee mieli tainnuksiin
ja unohtaa kaikki -- kaikki --
Ja pian, vielä samana iltana, Helena tuli vakuutetuksi, että niin,
juuri niin Georg ajatteli.
Tämä oli heidän kihlauksensa.
Helena tulee täysikäiseksi.
Talveksi nuori luutnantti Georg matkusti pataljoonaansa pääkaupunkiin
ja kävi ainoastaan vapaa-aikoinansa, joskus sunnuntaisinkin hovissa.
Hänen vanhempansa, joiden ainoa lapsi hän oli, rupesivat heti
kihlauksen jälkeen puuhaamaan maakartanonsa myymistä. Heidän
aikomuksensa oli asettua ulkomaille ja he tahtoivat näin vapauttaa
suuren pääoman sijoittaakseen sen Georgin hyväksi tuottaviin
arvopapereihin, sittenkuin hän menee Helenan kanssa naimisiin. Siihen
tosin laskettiin lyhyimmäksi ajaksi kolme vuotta. Mutta heti kihlauksen
jälkeen alettiin kuitenkin kaikki asiat suurimmista pienimpiin
järjestää silmällä pitäen Georgin ja Helenan naimisiin menoa. Ja
jokainen tämmöinen suuri tapaus, kuten nyt tämä maakartanon myynti,
teki ikäänkuin yhä enemmän peruuttamattomaksi tuon jo ennestäänkin niin
moninaisesti päätetyn ja vahvistetun kihlauksen. Aivan kuin raskaat
linnan portit olisivat yksi toisensa perästä sulkeutuneet ja
tahallisella pamahduksella sanoneet: _nyt_ ei tästä ainakaan enää
palata!
Georgiin ei tämä tietysti yhtään niin vaikuttanut. Sillä sehän oli
kaikki niinkuin piti olla. Mutta Helenalle haarautui toisinaan
kihlauksen yleisestä onnen tunnelmasta erilleen yksi sellainen vapaa
vesa, joka ei olisi tahtonut tunnustaa mitään semmoista _päätettyä_
tässä kihlauksen asiassa, jota olisi saanut sinetillä lukita. Ei hän
sitä uskaltanut sanoihin pukea, tuskin itsellensä tunnustaa; mutta mitä
taajemmin linnan portit pamahtelivat sitä selvemmin ja selvemmin se
vesa haarautui erille ja sitä tuntuvammin se rupesi tekemään hänelle
surua.
Joulun jälkeen, kun Georg juuri oli matkustanut taas hovista ja täällä
tuli kaikki jälleen hiljaiseksi ja yksinäiseksi, koetti Helena ensi
kerran äidillensä purkaa mitä sydämmelle oli kerääntynyt.
He tekivät silloin maatapanoa.
-- Sinä olet viime aikoina toisinaan vähän alakuloinen, lapsi? -- sanoi
äiti nojatuolista, missä hän aina ennen levollemenoa istui.
-- Olenko minä? -- sanoi Helena kummastuen ja meni hetkeksi itseensä.
Sitten katsoi äitiin ja sanoi arasti:
-- Yksi asia on niin kummallinen.
-- Mikä asia?
-- Tai se on oikeastaan kauheatakin.
-- Mikä niin?
-- Se vaan, että joskus minä ihan kuin kammoon koko sitä Georgin ja
minun välistä asiaa.
-- Lapsi rukka, -- sanoi mamma kysyvästi ja huolestuneesti tullen
Helenan luokse, ja aikoi panna kätensä hänen kaulansa ympäri.
Mutta Helena hiljaa esti mamman kättä.
-- Kyllä minä rakastan häntä, -- kiiruhti hän selittämään, -- mutta
jokin minua painaa ja rasittaa, -- ei niin hänessä, mutta koko siinä
asiassa. Vai olenkohan minä vaan niin paha ihminen.
-- Sano suoraan, lapsi, mitä se on?
-- Mamma, minä pelkään että sanomisesta tulee vaan varmemmaksi, että se
on niin. En sanoisi muille kuin sinulle, -- ja ehkä se ei olekaan niin.
Katsos, Georg hän on niin varma kaikesta ja hän tietysti luulee, että
meidän avioliittomme tulee onnelliseksi, -- että me tulemme olemaan
jokseenkin niinkuin hänen vanhempansa. Mutta minä en voi olla
epäilemättä. Minusta monta kertaa näyttää ihan päinvastoin. Sillä --
siinä on niin kummallinen asia. Tiedätkö, mamma, meillä ei ole mitään,
ei yhtään mitään puhumista toisillemme.
-- Se tahtoo sanoa, sinä pelkäät, että teidän avioliittonne tulee
jokseenkin niinkuin _sinun_ vanhempiesi?
-- Ah, mamma, -- sanoi Helena silmiensä kyyneltyessä, -- sitähän,
sitähän minä pelkään. Hänellä kun on ihan toiset ajatukset kaikesta.
Hän ajattelee vaan niitä upseeriasioitansa, ja tiedätkö, hän myöskin
"uskoo". Tai hänelle on niin vähäpätöistä jos me olomme eri mieltä
niissä asioissa. Ei meillä ole mitään, ei mitään yhteistä keskenämme!
-- Lapsi, lapsi, minä sanon sinulle: kun menette naimisiin, tulee kyllä
yhteistä.
-- Mutta, mamma, eikö ensin pidä olla yhteistä ja sitten vasta
naimisiin?
Äiti mietti jonkun aikaa.
-- Sitä en minä luule. Minä luulen että ensin on tuo luonnollinen
vetovoima sukupuolien välillä. Se yhdistää usein ihmisiä, jotka ovat
perin, perin vieraita toisilleen -- usein eri säätyluokista, usein myös
eri kansallisuuksistakin. Semmoinen on kerran elämä. Se yhdistää
vieraita ihmisiä, joilla ei ole mitään yhteistä, mutta avioliitto
sitten antaa heille yhteistä.
Nyt Helena huomasi, että mamma puhuu itsestänsä, ja samassa Helenan
huomio siirtyi oman sydämmen asioista mamman olentoon.
Ilmi valveilla, poskipäät palavina Helena teki sen kysymyksen, joka oli
hänen sydämmellään lapsuudesta saakka jokapäivä ollut:
-- Sano. mamma, miksi te papan kanssa ette koskaan mitään puhu?
Äiti ei liikahtanut tuolillansa. Hän oli ikäänkuin odottanut tätä
kysymystä.
-- Voi lapseni, siihen on ihan toiset syyt, -- sanoi hän muka
lohduttaen.
-- Mutta _mitkä_ ne ovat, jolleivät ne ole sitä että sinulla ja papalla
on erilaiset ajatukset!
Äiti oli kahden vaiheilla.
Hän hieroi hitaasti sormenpäällä otsaansa ja piti silmiään kiinni.
Sitten rupesi hyvin läheltä katsomaan samoja sormenpäitä, ettei näkyisi
silmien kostuminen.
-- Lienetkö siinä iässäkään että voisin sinulle kaikkea puhua, rakas
Helena,
Mutta sitten lisäsi:
-- Hän ei tahtonut saada lapsia minun kanssani. Siinä on koko syy.
Kauan aikaa he olivat tämän jälkeen kumpikin vaiti. Tämmöistä ei Helena
ollut tullut koskaan ajatelleeksikaan, niinkuin ei ollut tehnyt koskaan
itsellensä täyttä selvää siitä, että myöskin papan ja mamman välillä
tietysti on _joskus_ ollut noita helliä suhteita. Ainakaan hän ei olisi
mitenkään voinut ajatella, että se on mamma, joka semmoista hellyyttä
kaipasi.
-- Yhtä kuitenkaan en ymmärrä, -- sanoi hän arasti: -- vaikka ei
tahtoisi lapsia, eikö kuitenkin voi olla ystävä?
Hiukan mietittyänsä sanoi äiti:
-- Siinäpä se juuri onkin. Jos on ystävä, niin ei voi vastustaa
luonnollista vetovoimaa. Se ettei tahdo lapsia ei anna siihen voimaa.
Siis on ainoa keino erota ja rikkoa välit.
-- Mamma, minun täytyy sanoa, etten minä ainakaan ole edes
ajatellutkaan semmoista, että saisin lapsia, enkä ole koskaan semmoista
tahtonut. Mitä _varten_ --? Minä?
-- Tietysti et. Eikä kukaan mene naimisiin saadakseen lapsia. Ne
syntyvät kyllä kysymättä tahdotko sinä niitä vai et.
-- Mutta miksi ollenkaan tarvitsee mennä naimisiin?
-- Naimisiin mennään siksi, ettei _voida_ tehdä muuta, siksi että on
niin suuri vetovoima --
-- Eipä minulta kukaan ole kysynyt voinko minä vai en.
-- Ja mitä sinä itse sanot?
-- En edes tiedä. Tietysti voin, koska kaikki on lykätty epämääräisiksi
vuosiksi. Ja voinkin erittäin hyvin silloin kuin Georg ei ole täällä.
Mutta kun hän on täällä, niin -- niin silloinhan me suutelemme
toisiamme. -- Voi mamma, sinä et voi ymmärtää minua, mutta minussa on
jotakin, joka on sinulle kokonaan vierasta; -- se on jotakin pahaa, ja
minua kovasti hävettää puhua siitä. Ensin alussa en ymmärtänyt mitä se
on. Luulin, että minut tempasi suuri, rajaton onnentunto, mutta sitten
se toistui ja toistui, ja muuttui vähitellen muuksi. Ja nyt, -- katsoen
itseäni ja katsoen Georgia, -- minä näen selvästi ettei se ole hyvä
hänelle eikä minulle. Me emme tule paremmiksi, emme suinkaan paremmiksi
siitä suutelemisesta. Se on varma.
-- En minä tiedä siihen muuta: koettakaa olla sitä tekemättä, -- sanoi
äiti.
-- Kun näin puhun, on se minustakin selvä, mutta kun Georg on täällä,
niin on toista. Vaikka kuinka tiedän, ettei pitäisi, vaikka kuinka
koetan, niin minä kuitenkin itse haen sitä, enkä voi siitä irtautua,
kun olen sen vallassa, -- en voi! -- Voisimme varmaan molemmat, ellemme
olisi näin kihloissa. Mutta nyt pitää hän sitä oikeutenaan eikä tahdo
muuta kuulla. "Kaikki niin tekevät", sanoo hän. Ja minä taas unohdan
kaikki, kun hän vaan panee kätensä minun ympärilleni. -- Jospa
tietäisit kuinka minä olen koettanut! -- Voi, mikä se onkaan minussa
tuo sanomaton, tuo repivä, tuo kaikki unohtava, kaikki tallaava, etten
minä enää voi siitä irtautua!
-- Se on se, mikä on sama kaikissa ihmisissä, -- sanoi äiti.
-- Mutta miksi se siis pitää olla _päätetty asia_, vaikka ei ole
ratkaistu voinko minä vai en?
-- Sinä et ajattele voiko myöskin Georg.
-- Tietysti hän voi, koska hän aikoo mennä naimisiin vasta sittenkuin
pääsee kapteeniksi, -- monen vuoden perästä.
Mamma joutui nähtävästi kiinni sanoistaan.
-- En tiedä. Olen niin tottunut ajattelemaan teitä yhdeksi, etten voi
ilman kipua ajatella teitä eronneiksi.
Hän vaipui syvästi ajatuksiinsa ja kyynel vuoti pitkin hänen hienoa
nenänvarttansa. Sormellaan hän taas piirteli kuten tavallisesti.
-- Ehkä se on vaan äidillistä heikkoutta minun puoleltani. Minusta
tuntuu, että sinä olet turvattu, kun olet Georgin. Enkä minä voi kestää
ajatusta, että minun täytyy ehkä piankin mennä pois ja jättää sinun
tulevaisuutesi avoimeksi.
-- Mamma, mamma, saako semmoinen asia riippua tulevaisuuden laskuista!
Mietittyään vähän mamma sanoi:
-- Minä voin ymmärtää sinua. On niinkuin minäkin nuoruudessani olisin
jotakin semmoista tuntenut, vaikken osannut enkä uskaltanutkaan
ilmaista.
-- Minua katsos vaivaa, että se on _päätetty_ vaikkei se voi eikä saa
olla päätetty!
-- Niin, niin juuri.
-- Ja kuka on sanonut, että se on Georgillekaan hyväksi! Mitä häntä tuo
suuteleminen auttaa, tahtoisin tietää!
-- Voi olla, voi olla, -- sanoi äiti,
Hän sytytti lampun ja oli juuri menossa sulkemaan ikkunata.
-- Kuulitko sinä jotain? -- sanoi hän samassa, kääntäen päätänsä ja
kuulostaen.
-- Se on tappelua, tänään on sunnuntai, -- sanoi Helena nousematta
ylös.
-- Taas ovat tehtaalaiset kartanon alueella! Se on hirmuista! Ei
täälläkään saa enää rauhaa.
Ja äiti sulki ikkunan, veti paksut uutimet eteen, niin ettei sisälle
mitään kuulunut, ja he olivat erotetut pimeästä raakuudesta, kodikkaan
lampun piirissä, joka lämpimästi valaisi makuuhuoneen tutut esineet,
alempia kirkkaasti, ylempänä olevia himmeästi.
Äiti tuli Helenan luo, otti muutaman neulan hänen tukkalaitoksestaan,
joka sen johdosta putosi alas ja sanoi:
-- Nyt olemme kylliksi puhuneet niistä asioista. Nyt on aika mennä
maata, lapsi.
* * * * *
Seuraavana aamuna Helena heräsi outoihin ääniin pihamaalta ja
rappusissa. Joku juoksi siellä nopeasti ylös ja alas, joku puhui
hengästyneenä. Pihalta kuului riitaisaa puhetta monen suusta yhtaikaa.
Helena kurkisti ikkunasta. Pihalla näkyi muutamia tuttuja miehiä ja
vaimoja, mutta joukossa oli ainakin yksi outo, jolla oli jokin
poliisipnku yllään. Samassa tuli näkyviin myöskin vallesmanni. Se
rupesi ankarasti puhumaan miehille ja teki kiivaita liikkeitä. Sitten
käski yhden heistä mukaansa ja meni sen ja poliisin kanssa väen
puolelle.
Miehet ja vaimot jäivät totisina ja nähtävästi kauhun lyöminä
paikoilleen seisomaan.
Helena tahtoi ensin herättää mamman, mutta mamma näytti nukkuvan niin
raskaasti eilisen jälkeen, ettei Helena herättänytkään häntä, vaan
pukeutui pian ja kiiruhti alas pihalle.
-- Mitä täällä on tapahtunut? -- kysyi hän miehiltä.
-- Täällä on tapahtunut ikäviä. Pojat ovat tapelleet yöllä.
-- Mitä, mitä? Onko onnettomuuksia tapahtunut?
-- Ei tiedä jaa.
-- Sanokaa, hyvät miehet! Mitä poliisi ja vallesmanni täällä tekevät?
Samassa tuli vallesmanni taas portaille huutamaan yhtä miehistä
sisälle. Nähtyään Helenan hän muutti ankaran ja komentavan katseensa
leppeästi hymyileväksi ja kohteliaasti kumartaen tuli Helenaa
tervehtimään.
-- Mitä on tapahtunut? -- kiirehti Helena kysymään.
-- Ne rakkarit ovat taas tapelleet. Minun on täytynyt vangita yksi
heistä ja pitää poliisitutkinto. Se on lyönyt toista puukolla kainaloon
niin että henki käy kupeesta.
-- Jumala, mitä te kerrotte! Ketä on lyöty? -- kysyi Helena jähmettyen
kauhistuksesta.
-- Tosin ei se ollut huonompi rakkari kuin lyöjäkään. Se on tunnettu
tappelija. Iska Jäntti. Saipas kerrankin!
-- Ja kuka löi?
Vallesmanni aikoi ensin vastata, mutta katsahti samassa Helenaan ja
maltti.
-- Olipahan eräs. -- Mutta minä luulen että neiti on todellakin ottanut
tapauksen kovasti sydämmelleen. Ha -- ha --, se on todellakin perin
jokapäiväistä täällä ruukinmailla. Tuskin menee ainoatakaan pyhäpäivää
ilman tappelua ja haavoja. Minä myönnän: tähän asti on pysytty
ruukinmailla, eikä ole näin lähellä hovia uskallettu. -- Ja
ihmeellistä! Vaikka heille on koetettu toimittaa lukutupia, iltamia, --
kaikellaisia huveja, ei mikään auta. Viina ja puukko ja riihitanssit on
sentään heistä parempia!
Hänen vielä puhuessa Helena juoksi Muona-Maijan luo tarkemmin
kuulemaan.
Maijan mökistä kuului kovaa torumisen pauhua ja kiroilua. Tuntui
niinkuin Maija itse olisi raivoillut.
Kun Helena aukasi oven, lensi samassa Maijan heittämä saapas kolahtaen
seinää vasten. Ekholm seisoi kalpeana ja totisena. Hän huomasi
ensimäiseksi Helenan. Mutta Maija, vaikka myöskin huomasi, ei
keskeyttänytkään sanatulvaansa, vaan jatkoi torumistaan tahallaankin.
-- Pitäisi huolta omista sikiöistään, saatanan muljosilmä. Jaa,
fröökinä on niin hyvä ja katsoo vaan ympärilleen, niitä on
jokapaikassa! -- sanoo vaan papallensa! -- huusi Maija.
Helena kääntyi silloin Ekholmin puoleen.
-- Sanokaa Ekkolm mitä on tapahtunut?
Ekholm sanoi hiljaa:
-- Souvari-Heikki on lyönyt Jänttiä puukolla kainaloon. Henki kuuluu
olevan vaarassa. Ne kantoivat Jäntin lasareettiin.
-- Niitä on suuria ja pieniä -- jatkoi Maija. -- Pyykerskalla on yksi,
Topiskalla toinen. Mutta Heikillä ei ole edes mammasta tietoa! --
Katos, katos, -- sanoi hän Ekholmille ikkunasta osottaen: -- jo vievät.
Ei ole täysi-ikäinen, mutta rautoihin vaan pantiin. Ai -- ai, mihin nyt
menit, Heikki paha!
Viheriälasisten ruutujen läpi näki Helena pihalta kääsien lähtevän
liikkeelle. Niissä istui vallesmanni, joka ajoi nopeasti pois hovista.
Sitten tuli rattaat, joissa istui poliisi ja hänen vieressään
Souvari-Heikki, lakki kallella, kämmenet yhteen kytkettyinä. Ivallinen
hymy leikki hänen huulillansa, kun hän nyykäytteli päätään
kauhistuneille vaimoille kujan syrjään. Ja kuu rattaat Maijan mökin ohi
ajoivat, lauloi Souvari-Heikki puoliääneen:
Älä sinä mamman kiehkerätukka
Sure minun perästäni,
Ja vaikka minä vietäisi linnasta linnaan
Niin ilonen on elämäni.
Monasti oli Helena nähnyt Souvari-Heikin ja tunsi hyvin hänen
ulkomuotonsa. Mutta nyt, Maijan sanoista, hän erityisesti pani merkille
Souvari-Heikin silmät. Ja samassa paha aavistus vavahutti Helenaa. Hän
nousi nopeasti ylös ja sanaakaan sanomatta juoksi Maijan luota.
Kun hän tuli ylös hoviin, oli äiti jo pukeutunut.
-- Mitä ikävyyksiä siellä taas kuuluu tapahtuneen? -- kysyi hän
Helenalta.
Helena kertoi kaikki mitä tiesi, ja viimeksi hän mainitsi
Souvari-Heikin nimen.
Aivan oikein. Tätä nimeä mainitessa mamma ei voinut salata erikoista
ilmettä kasvoissaan. Helena näki sen selvästi.
-- Mamma, sano minulle, mikä se Souvari-Heikki oikein on? -- kysyi
Helena hiljaa ja arasti.
Äiti säpsähti.
-- Minun täytyy saada se tietää, mamma.
-- Mitä --? Onko joku sinulle -- Kuka on jotain sinulle puhunut? --
sanoi äiti levottomasti.
-- Tänään, juuri nyt minä kuulin väen puhuvan --. Mamma, mamma, hän on
papan -- hän on minun -- hän on minun veljeni!
-- Lapsi, lapsi, se tapahtui ennenkuin me olimme naimisissa, --
kiiruhti äiti tuskaisesti sanomaan.
-- Sitten tiedän minä enemmän. Maija sanoi, että niitä on joka
paikassa, pieniä ja suuria.
-- Ah. lapsi, sitä olisit hyvin voinut olla tietämättä. Valitettavasti
se on niin. Älä tuomitse. Helena. Ehkä on kaikki minun syyni!
Mutta Helenan tuntehikkaat sieramet alkoivat vavahdella ja taistellen
itkua vastaan hän sanaakaan sanomatta läksi huoneesta.
Liian uutta tämä oli, liian äkkiä tullutta. Yhdessä hetkessä tekeytyi
hänelle uusi kuva isästä, -- matalana, -- pienentyneenä, kasvot
jotenkin keltaisina, -- kaukana niiden vieraiden ihmisten joukossa,
joihin Helenalla ei ollut mitään tunteita -- --