siitä asiasta selville. Monella tavalla hän koetti: pani tukan ylös
solmuun, hajotti sen, jätti suortuvia ohimoihin. Ja kyllä toisinaan
rupesikin näyttämään niin sievältä, ettei olisi malttanut katsomasta
heretä. Mutta ei siihen varmuutta saanut. Ehkä vaan omasta mielestä
niin näytti -- kauan katselemisen vuoksi.
Aamulla Helena sanoi nuhtelevasti mammalle, että milloin hän sitten
oikeastaan saa sen pitkän hameen, josta on niin kauan puhetta ollut.
Mamma katsahti häneen uteliaasti.
-- Sinä saat pitkän hameen huomenna, -- sanoi hän.
Ja aivan oikein. Huomispäivänä, kun Helenan oli ajaminen pappilaan
viimeiselle yhteiselle opetussaarnalle ennen rippiä, puetti äiti
ompelijattaren avulla hänet uudenlaiseen, aikaihmisten pukuun. Kun
sitten entisen letin sijaan tukkakin oli nyt ensikerran ylös päälaelle
solmittava, tuli pukuhuoneeseen lisäksi Georgin äiti, ja he tekivät
kaikki kolme parastansa Helenaa laitellessa. Erittäin innoissaan oli
Georgin äiti. Hän huudahteli ihastuksesta, laittoi jotakin tukkaan,
eteni, keikutteli päätä puolelta toiselle, taas lähestyi, taas eteni,
-- ja taas huudahteli. Kaikille heille oli uteliasta nähdä Helenaa
neitinä ja aivan odottamattomia kauneuden piirteitä he hänessä
havaitsivat.
Välttämättä olisi Georgin äiti tahtonut olla läsnä, kun hänen Georginsa
nyt näkee Helenan näin hurmaavana.
Mutta ei käynyt niin.
Helena lähetettiin jotakin hakemaan, ja kun hän jo oli takasin tulossa,
välihuoneessa, poksahti Georg toisesta ovesta vastaan.
Ensin Georg pysähtyi yhtäkkiä ja hänen silmänsä pyöristyivät niinkuin
säikähdyksestä. Sitten hän teki yrityksen naurahtaa, mutta suu ei
kääntynyt ja veri tulvahti hänen kasvoihinsa pannen ne hehkuvan
punasiksi. Ei hän saanut sanaa suustansa.
Helena huomasi tämän vaikutuksen ja häntä huvitti nähdä kuinka kokonaan
toinen Georg yhtäkkiä oli hänen edessään. Kaikki se uusi kadettirohkeus
yhdessä silmänräpäyksessä pyyhkäytyi pois ja hän muistutti jälleen sitä
silloista Georgia, joka päästeli hätähuutoja pikku Ponin selästä.
Helena näki selvästi kuinka ankaria ponnistuksia Georg teki saadakseen
suunsa luonnolliseen asentoon ja valloittaakseen takasin
kadettiryhtinsä. Mutta se ei hänelle onnistunut. Hän yhä punastui,
tuijotti Helenaan, painoi silmänsä alas ja taas tuijotti.
Helena ei silloin voinutkaan ylläpitää vastahankittua neidillistä
aikaihmisyyttänsä. Häntä nauratti ja ilo pulpahteli sydämmessä. Hän
juoksi tyttömäisesti ovelle ja ovenraosta katsoi taaksensa.
-- Ähä, ähä! -- pani hän Georgille ja katosi voitonriemuisena.
* * * * *
Mutta Georgiin tuli siitä lähtein uusi muutos. Helena tahtoi sitä sanoa
"tuijottamisen aikakaudeksi" eikä ollenkaan sitä suosinut. Kaikki
ylemmyyden hymy oli poissa ja Helena olisi voinut kääntää hänet
sormensa ympäri niinkuin rievun. Koko valta oli siirtynyt Helenan
käsiin. Georg vaan tuijotti, oli punanen ja totinen, ja hakemalla haki
tilaisuuksia palvellakseen Helenaa neulan ja nenäliinan nostoilla,
tuolin tarjoomisella ja muilla semmoisilla. Kaikki rupesivat sanomaan,
että Georg oli hulluuteen asti rakastunut Helenaan.
Ripillä.
Vaikka Helena olikin yksinänsä rippikoulun käynyt, oli samaan aikaan
suuri parvi paikkakunnan talonpoikaista nuorisoa rovastin edessä
yhteisesti valmistunut ripille.
Helena ja nämä tapasivat toisensa vasta kirkossa, kun kokoonnuttiin
rippisaarnaa kuulemaan.
Kirkko oli Helenan tähden köynnöksillä koristettu. Se oli papan
käskystä. Vallan Helenan tietämättä olivat nuo tuntemattomat
rippikoululaiset valmistaneet hänelle tämän yllätyksen. Ja nyt ne
ujostelivat häntä niin että peräytyivät kuin lammaslauma yhteen kokoon
kirkon keskikäytävällä, kun Helena tuli heitä kiittämään.
Hän oli edeltäpäin jo ajatellut miten hän kirkkomäellä ilosena ja
vapaasti tulee heidän luoksensa, ottaa heitä käsistä, pyöräyttää jonkun
leikillä ympäri ja antautuu toveriksi heidän joukkoonsa, kaulatuksin
tyttöjen kanssa. Hän kuvaili niitä semmoisina kuin olivat pelloilla ja
tanhuvilla harmaissa ja tomuisissa vaatteissa.
Mutta tulikin jotain ihan toista. Kun hän heidät näki, nolostui hän ja
punehtui, ja aijotun, luonnollisen ja ilosen naurun sijaan suu vaan
meni viistoon. Mutta ujoutta peittää hän ei voinut muuten kuin
jäykistyen ylpeäksi hovin fröökinäksi. Hän koetti kätellä likinnä
olevia, mutta se tuli kaikki niinkuin hän olisi ollut jokin prinsessa,
joka armosta ojentaa yhdelle ja toiselle kätensä. He puristuivat
kokoon, ja ainoastaan ne, jotka eivät ehtineet toisten selkäin taa,
antoivat hänelle arasti kättä.
Voimatta ylläpitää ylpeän hovineidin henkeä Helena vihdoin kääntyi
erään tytön puoleen, jonka tunsi lähemmin, sillä se oli joskus
palvellut heillä kyökkipiian apulaisena.
-- Mari, kuules, miksi ne ovat ihan kuin vihaset minulle? -- kysyi
Helena suoraan.
Mari ensin tyypertyi ja rupesi välttelemään, mutta vihdoin sanoi:
-- Ei ne fröökinälle, -- mutta fröökinän papalle.
-- Niin, niin, -- sanoi Helena, ajatellen että kysymys on taas
niityistä. Mutta hänen kummastuksensa oli suuri, kun Marin puheesta
kävi ilmi, että syy todella oli ihan toinen.
Hovijunkkari oli estänyt yhden pojista -- niin sanotun Souvari-Heikin
-- pääsemästä ripille samalla kertaa hänen tyttärensä Helenan kanssa.
Muut rippikoululaiset olivat rovastilta vaatineet Heikin puolesta,
mutta ei ollut mikään auttanut. Rovasti ei ruvennut tekemään vastoin
Helenan papan tahtoa.
-- Mutta miksi pappa olisi estänyt? -- kysyi Helena puoleksi kummastuen
puoleksi nauraen, kun tiesi varmaan että tässä täytyi olla jokin
erehdys.
Mari katsahti häneen pitkään ja sanoi venyttäen:
-- Sitä en minä tiedä.
Vielä tuli ilmi Marin kautta, että Souvari-Heikki oli ollut kerran
konttorissa -- raha-apujako lie ollut pyytämässä, -- ja silloin oli
hovijunkkari ajanut hänet ulos ja tullut itse sairaaksi pelkästä
kiukustumisesta.
Mari ei osannut peittää ylenkatseellista värettä äänessään.
Marinko tapa kertoa tätä asiaa vai itsekö se, mitä hän kertoi,
vavahutti Helenaa? Hän tuli levottomaksi ja jokin paha tunne tahtoi
ruveta kalvamaan. Ei hän itse ymmärtänyt siihen syytä ja tahtoi
niinpian kuin mahdollista päästä toiseen mielentilaan.
"Tietysti se on kaikki vaan noita niittyasioita!" ajatteli hän ja
asettui ajatuksissaan papan puolelle ja alkoi kylmästi arvostella
rippikumppaneitaan.
Kaikki he olivat juhlapuvuissa. Usealla pojalla oli kömpelösti istuvat
kaulukset, jotka tekivät heidän ruskottuneet kasvonsa vieläkin
ruskeammiksi. Tytöt olivat mustissa vaatteissa; joku oli viheriäisessä
ja joku ihan valkosessa, niinkuin Helena. Kaikilla heillä oli valkoset
vaatehansikkaat, nähtävästi ostettuina tukussa, sillä ne olivat
enimmille liian suuret ja sentähden nekin vielä lisäsivät yleistä
sanomatonta kömpelyyttä.
Vihdoin alkoivat urut hiljaa soida ja se helpotti heti.
"Tämäpäs nyt jotakin on!" -- ajatteli Helena huoahtaen painon
sydämmeltään: -- "minä olen ylhäinen hovin Helena! Ihmiset on niinkuin
kukat..."
Urkujen soidessa asettuivat rippilapset etummaiseen penkkiriviin.
Helena istui lähinnä käytävää, alkaen hänestä istuivat muut.
Siunatut urut ja niiden taivaallinen ääni! Kaikki tuo pahan tunteen
alku on kuin pois puhallettu. Kaikki on helppoa, iloista, liikuttavaa,
rakastettavaa -- --
Rovasti näyttäytyy alttarilla.
Helena katsoo häntä suurella uteliaisuudella. Sillä juuri äskettäin on
Helena saanut kuulla mitä omituisimpia puheita hänestä.
Se on mahdotonta! Niin nöyränä, niin kokonaan uppouneena hurskaaseen
toimitukseensa hän liikkuu ja katsoo. Ettäkö tuo mies, kuten
kerrottiin, tekisi tuontuostakin epäillyttäviä matkoja Pietariin
elääkseen siellä uskottomuudessa vaimolleen! Se ei voi koskaan olla
niin.
Tai olkoon, olkoon vaan totta. Mutta Helenapa antaa ajatuksissaan
anteeksi hänelle. Mitä kaikki tuo paha merkitsisi noiden urkujen
ihanassa soitossa! Kaikki ovat niitä samoja puheita kuulleet ja
kuitenkin ovat kaikki niinkuin rovasti olisi pyhä mies. Eivät he anna
hänelle anteeksi, vaan panettelevat häntä kun tulevat kirkosta. Mutta
Helena antaa anteeksi. Hyi sentään, ettei ihminen voi olla
ajattelematta mitä hän ei tahtoisi ajatella! "Ei sinun pidä
tuomitseman!" Juuri niin! Anteeksi kaikki! Pois kaikki pahat ajatukset!
Rakas, rakas rovasti!
Siunatut urut! Soikaa aina, lakkaamatta! Painakaa sydämmeen ikuisiksi
tämä vapaa anteeksi antava mieliala!
Ei ole mikään konsti elää onnellisena ja ilosena, kun vaan tietää
elämän salaisuuden: aina ja joka paikassa antaa anteeksi!
Hän näkee pitkän rivin polvia ja valkosia hansikkaita niiden päällä ja
näkee oman hienon silkkihameensa ja kukkaset rinnallaan ja sylissään --
ja kaikki katsoo häneen ja kaikki koko kirkossa elää hänelle!
Ei hän ole vielä koskaan ollut niin onnellinen.
Pitkin keskikäytävää astuvat Georgin vanhemmat, molemmilla posket
punasen hohtavina ja juhlallisen huolestuneina. Outo on heitä nähdä
ilman naurun ja leikin ilmettä heidän kasvoillansa.
Heidän jäljessänsä tulee Georg, valkoset äärettömän puhtaat
säämiskähansikkaat käsissä ja uuden uutukaisessa, poimuttomassa
kadettipuvussa. Hän on juhlallisen kalpea, kasvoissa jonkinlainen
"tottuneen" ilme. Ei voi niissä nähdä vivahdustakaan muuta kuin että
se, mikä nyt oli tuleva, oli juuri sitä mitä pitikin. Kaikki kääntyvät
häntä katsomaan ja supatus käy läpi kirkon: tuo on hovin neidin
sulhanen! Hän on kaunis -- niin tavattoman kaunis ja miehekäs?
Tänä päivänä on kaikki toisin kuin todellisuudessa. Tuossa tulevat
keskikäytävää myöten pappa ja mamma -- _käsikynkässä!_
Voi mikä sopusointuinen näky! Ja köynnökset ja seppeleet valkosilla
seinillä ja vaatteiden hiljainen kahina ja urut valmistelevilla
juoksutuksillansa sanovat, että se on kaikki tosi! Kaikki on suuressa
sopusoinnussa, valmistunut johonkin suureen ja tärkeään! Tässä ei muuta
puutu kuin että hän itse nöyrtyy, lankeaa kasvoillensa rukoukseen ja,
uskoen siihen mihin kaikki muut, polvistuu alttarin eteen. Miksi ei hän
sitä tee? Onko hän niin ylpeä? hävettääkö häntä nöyrtyä ihmisten
nähden? Ihan varmaan -- hän kyllä ymmärsi -- hänen oli onnentunnelmansa
siitä vaan kasvava.
Ei, ei, sitä hän ei sentään koskaan tee. Viimeisiin asti hän tahtoo
taistella liikutusta vastaan!
Mutta hänen päätöksestään huolimatta, kun urut hiljaisista
juoksutuksistansa yhtäkkiä remahtivat kirkkoa paisuttavaan fortissimoon
ja kansa yhteen ääneen alkoi virren, silloin valtasi Helenan
vastustamaton tunteiden tulva. Voimatta enää pidättää hän itkuun
purskahtaen painoi päänsä penkkiä vasten käsien varaan.
Tuskin hän kuitenkin oli tämän liikkeen tehnyt kuin ei itkusta sentään
tullutkaan mitään, vaan se itsestään katkesi ja hän yhtäkkiä pääsi koko
tuosta taikatunnelmastaan. Kaikki meni erille, selvisi entiselleen.
Ainoastaan pään asento jäi semmoisekseen penkkiin kiinni. "Ei ole
mitään syytä tulla liikutetuksi, sillä ei ole mitään tapahtunut eikä
mitään ole odotettavissakaan, -- ei yhtään mitään!" ajatteli hän. Hän
ihmetteli miten hän nyt nostaa päätänsä. Niskassa ja korvissa tuntui
että koko kirkko häntä katselee, kun hän siinä ihan yksin, muiden
veisatessa, muka hartautta harjoittaa.
Erittäinkin hävetti Georgin tähden.
Tietysti se nyt voitollisena ajattelee, että Helena rukoilee anteeksi
syntejänsä ja siis sittenkin "uskoo". He olivat puhuneet niistä
asioista hiukan. Helena oli ruvennut kertomaan vastustuksestansa
rippiasiassa, mutta Georg oli siihen isällisen paheksivasti pudistanut
päätänsä. "Se on lapsellista" -- oli hän sanonut. He olivat vähän
riitaantuneet, ja Helena oli suoraan selittänyt ainoastaan papan tähden
suostuneensa. Johon Georg vaan kohautti olkapäitänsä.
Veri töytäsi Helenan kasvoihin. Häpeissään hän vihdoin nosti päänsä,
niisti nenänsä ja ensimäiseksi vilkasi sinnepäin missä omaiset
istuivat. Aivan oikein: Georg tosin ehti kääntyä pois katsomasta
Helenaan, mutta hänen silmänsä oli vielä viistossa sinne päin ja koko
ryhti osotti hänen ajattelevan että Helena oli käyttäytynyt hyvästi ja
tehnyt mitä moisissa tilaisuuksissa pitääkin tehdä. Helena päätti
jotenkin selittää hänelle tämän seikan.
Jumalanpalveluksen aikana Helena jälleen ankarasti taisteli liikutusta
vastaan. Hän ei tosin paljon kuunnellut saarnan sisällystä, mutta
rovastin juhlallinen ääni ja yksityiset lauseet Herrasta Zebaotista,
jotka panivat koko kirkon kajahtelemaan, ja erittäin se, että hän aina
vaan näki syrjästä itsensä nuorten ikäistensä rivissä, -- se tuon
tuostakin vavahutteli Helenaa ja oli saamaisillaan tunteiden valtaan.
Ainoastaan siten, että hän pakotti itsensä ajattelemaan kaikellaisia
pikkuseikkoja: "täti Amalie lupasi lahjoittaa minulle koko Chopinin" --
"illalla mennään kaikki soutelemaan" -- saattoi hän pysyä erillä
liikutuksesta. Mutta erillä hänen piti olla. Se oli niin äärettömän,
äärettömän tärkeätä. Tärkeätä mamman vuoksi ja ennen kaikkea Georgin
vuoksi, sillä koko hänen suhteensa Georgiin muuten tulee vääräksi.
Ensin hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin polvistutaan alttarin ympärille.
Vastoin hänen luuloansa ei silloin kuitenkaan ollut mitään taistelua.
Kun hän näki itsensä polvistuneiden puolikehässä, tuli yhtäkkiä hänen
mieleensä sellainen hullunkurinen kuva, että he kaikki, jotka siinä
olivat alttarin ympärillä, olivat muka lampaita. Ja häntä rupesi
naurattamaan olla yksi niistä. Nauratti ja vähän hävetti olla yksi
niistä, jotka täydessä uskossa odottivat vuoroansa ihan kuin kiltit
lapset, joita syötetään lusikalla. Ja kun piti vielä päälliseksi olla
polvillansa, matalampana kuin ne, jotka seisten syöttivät!
Näiden liikutuksen vallasta vapauttavien tunteiden ohella Helena näki
rovastin jo valmistuvan ehtoollisen jakoon. Yhä lyhyemmäksi kävi aika,
jolloin hän vielä voisi "uskon nöyrtymyksessä ja kyyneliä vuodattaen
vastaanottaa ehtoollisen" ja välttää "tuomiota". Eivät hänen
yrityksensä tehdä asemaansa naurunalaiseksi auttaneet häntä, vaan vielä
viime hetkessä tuli kammottava ajatus:
"Mitäpä jos tässä todellakin jotain suurta ja tärkeätä tapahtuu! Jospa
jotain suurta ja sanomatointa paraikaa vyöryy ohitseni, ja minä en
siitä mitään tiedä! Kuinka on mahdollista, että kaikki muut jotakin
odottavat, ovat valmistuneet johonkin suureen ja tärkeään, mutta
olisivat kaikki erhetyksissä ja minä yksin, joka en mitään odota, minä
yksin koko kirkossa olisin oikeassa!"
Helena kokosi nopeasti ajatuksensa, mutta niiden keskellä ei ollut muu
kuin "Se", rauhallisena, sanatonna, käskemättä mihinkään: päinvastoin,
jos "sen" mukaan menetteli, niin jätti nämä kaikki juhlallisuudet
ja väenpaljoudet ja kulki jollekin yksinäiselle viheriälle
pellonpientareelle tai lepikön läpi avonaiselle aholle, missä horsma
nuokkuu ja vinha etelätuuli, korvissa huhuten, puhaltaa kasvoja vasten.
"Niin se on" -- ajatteli Helena: -- "ei tässä tapahdu yhtään mitään.
Kaikki mikä tulee, sen teen vaan papan tähden, mutta mikä hyvänsä
_vastaisuudessa_ tulee eteeni ja riippuu _minusta_, siinä en enää
koskaan anna perään. Kyllä niitä tilaisuuksia vielä tulee!" -- ajatteli
hän, eikä voinut olla tällöin ajattelematta papillisia vihkiäisiä siinä
tapauksessa että he menisivät Georgin kanssa naimisiin.
"En mene koskaan vihille, tuli mitä tuli!" -- päätti hän uhkamielin ja
voitokkaasti sykkivin sydämmin.
Samassa oli rovasti jo hänen edessään. Se asetti kätensä hänen
päälaelleen ja pisti jotain hänen suuhunsa.
Ei hän koko tapauksesta tuntenut muuta kuin että tuo "jotain" tarttui
hänen kitalakeensa eikä millään tahtonut siitä irtautua, ja että toinen
jäljessä tuleva pappi tarjosi viinin niin huonosti, ettei se tullut
maljan reunaan asti eikä joutunut hänen suuhunsa.
Ja niin, kun he toimituksen suoritettua kaikki nousivat polviltansa
alttarin edestä, tuli Helena ottaneeksi sen palankin suustaan
nenäliinaansa ja kirkosta lähdettyä karisti kenenkään huomaamatta
mäelle.
Sillä hän oli isältänsä perinyt suuren määrän itsepäisyyttä.
Kihlaus.
Samana kesänä, mutta myöhään syksyllä tuli Georg oltuaan leirissä
Pietarin lähellä takasin hoviin.
Ja nyt hänellä oli yllään kaunis tummaverkainen ruumiin mukaan istuva
upseeripuku, miekka, ja hopean hohtavat nappirivit.
Kaikki olivat ihastuksissaan.
Mutta Georg oli ensi hetkestä saakka vähän levoton niinkuin jonkun
tärkeän tehtävän tai sanottavan edellä. Usein he supattelivat
vanhempien kanssa, Ja Helenasta tuntui niinkuin heillä kaikilla olisi
jokin salainen yllätys hänelle valmistumassa.
Oikeastaan tämä ei ollut mitään muuta kuin virallisen kosimisen
valmistuksia.
Tietysti Georg, -- joka oli niin hyvin kasvatettu, -- ei pitänyt
_comme-il-faut'na_ kosia ennenkuin oli upseeriksi päässyt. Joka
paikassa hän oli sama. Kaikki asiat, ihan kaikki, olivat hänellä
sääntöihin luokitetut ja järjestetyt, niinkuin hän ne oli vanhemmiltaan
perinyt ja kadettikoulussa omistanut. Kun hän sanoi: "kaikki ihmiset
niin tekevät", oli se hänestä korkeinta, melkein pyhää, ja jos sitä
vastaan jotain väitti, tuli hänen silmänsä suuriksi ja peljästyneiksi,
ikäänkuin olisi seisottu hirmuvaaran edessä. Ellei hän olisi tällöin
ollut niin "nätti", olisi Helena harmista pakahtunut.
Kosiminen oli Georgille sangen vaikeata. Kaikki tuo kadettirohkeus,
jolla hän yhteen aikaan koetti pelailla, eli tottumus muka hienolla
kevytmielisyydellä kohdella tietämättömiä tyttöjä -- sekin oli
oikeastaan ollut vaan mitä _muut_ kadetit tekivät ja minkä Georg oli
heiltä oppinut. Se sopi, koska se oli tapana. Hän ei mennyt koskaan yli
rajan, eikä edes uneksinutkaan mahdolliseksi mennä mitenkään pitemmälle
-- niin ettei olisi joskuskaan malttanut tarkoin hillitä tunteitansa --
niin että olisi esimerkiksi vahingossakaan suudellut ennen virallista
kosimista, tai niin. Kun tuo kosiminen sitten tuli kysymykseen, oli se
Georgille niin vaikea tehtävä, että hän kokonaan kadotti kaiken
ryhtinsä. Hän muistutti Helenalle taas sitä suurta tappiota
urhoollisuuden näytteessä, minkä oli kärsinyt muinoin vallattoman ponin
selässä. Ja Helenaa nauratti.
Ihmeellistä, ihmeellistä! -- ajatteli Helena. Mitä kummaa se
valmistelee ja aikoo. Ja mikä ihmeen taikasana häneltä puuttuu, jota
hän ei tiedä tai ei uskalla sanoa. Tietysti hän luulee, että täytyy
jotakin sanoa jollakin erityisellä tavalla, kun kosii, -- niinkuin
romaaneissa tai muuten comme il faut, niinkuin hän tietää olevan
tapana. Eikä raukka häveliäisyydestä saa sanotuksi. Ja he kun ovat niin
tuttuja keskenään! Ja niin, niin rakastavat toisiansa ja ovat niin
lähellä toisiansa, ettei mitään pitäisi olla välillä! Ihmeellistä.
Lopulta rupesi asia tulemaan ihan hassuksi. He olivat parhaita tuttuja
keskenään ja kuitenkin oli Georg kuin ummikko vieras, teki kumarruksia,
punastui, häpesi punastumistaan, perääntyi, vetääntyi yksinäisyyteen,
kärsi, taas hyökkäsi esiin, mutta ei vaan saanut suustansa tuota
taikasanaa ja ilman sitä hän ei tiennyt mitään muuta Helenalle sanoa.
Mutta tämä hassutus ei lainkaan antanut hänelle sitä käsitystä että
koko tuo sanominen saattoi olla turhaa, vaan ei hän hetkeksikään
näyttänyt luopuvan siitä uskosta, että täytyy jollakin erikoisella
tavalla sanoa, kuten tapa vaatii, ja että ilman sitä ei koko heidän
aijotusta avioliitostaan voi tulla yhtään mitään.
Helenaa ei ainoastaan naurattanut, mutta välistä vähän harmitti. Siinä
Georgin itsepäisyydessä piili samalla jotain hienoa, selittämätöntä
ylpeyttä, -- oliko se nyt sukuylpeyttä vai tunto että hän kantaa
kaartin luutnantin uniformua vai ehkä se että hän miehenä on Helenaa
ylempänä, -- jokin semmoinen se vaan oli. Mitäpä se nyt olisi tehnyt
jos olisi joskus erehtynyt eikä voinut niin ankarasti hillitä
tunteitaan. Silloinhan he olisivat molemmat nöyrtyneinä antaneet
toisilleen anteeksi ja tasaisina iki ystävinä tehneet ikiliiton
keskenänsä. Eipä ilman, että juuri tämä olisi tuntunut Helenasta
suurelta onnelta.
Mutta niin ei käynyt.
Kun Georg kosi, oli hän nähtävästi pannut niin koko huomionsa siihen
mitä oli sanottava, ettei hän sillä hetkellä ollenkaan ollut _niissä_
tunteissa. Hän tuli sillä kertaa Helenan eteen erikoisesti siistittynä.
Hiukan hänen kaunis päänsä tutisi hetken tärkeyden vuoksi eikä hän
nähtävästi rohjennut avata kohta suutaan pelosta että ääni olisi
vavahtanut. Sitten otti molemmin käsin tuolin takaa selustimesta ja
ikäänkuin kumarsi.
Ei ikinä Georg ollut näyttänyt niin vieraalta. Kun Helena huomasi että
Georgin pää tutisee, tuli hänen Georgia niin sääli, että olisi hinnalla
millä hyvänsä vapauttanut tästä turhanpäiväisestä piinasta. Mutta Georg
lateli nyt esiin nuo kauan haudotut sanansa.
-- Helena, -- sanoi hän silmät juhlallisen pyöreinä ja uskollisesti
räpyttäen luomiansa: -- sinä olet jo varmaan huomannut tunteeni sinua
kohtaan. No niin, minä olen nyt tullut kysymään onko minulla -- (tässä
oli hänellä nähtävästi ollut aikomus tehdä joku pitempi mietitty mutka
syrjään, mutta jostakin syystä hän muutti aikeensa ja sanoi lyhyemmin:)
-- ta-tahdotko sinä tulla minun vaimokseni.
-- Fyi, fyi, fyi, -- ajatteli Helena. -- kuinka tyhmästi! _vaimokseni!_
-- ja kääntyi poispäin ja punastui eikä tiennyt mitä nyt pitää vastata.
Äänettömyys rupesi tulemaan pitkäksi.
-- Georg! -- kuiskasi hän nopeasti: -- enhän minä tiedä kuinka tässä
pitää vastata? sano sinä, noh!
Silloin Georg keventyen huokasi pois jännityksensä ja ikäänkuin
saavutti yhtäkkiä entisen hymyilevän varmuutensa.
-- Vastaa ainoastaan rakastatko sinä minua? Tämän sanan "rakastatko"
kuultuaan Helena heltyi ja silmät kyyneleissä nauraen sanoi:
-- Mutta senhän sinä tiedät, Georg!
Ja Georg onnellisena, aivan niinkuin ei muka olisi sitä ennen
aavistanutkaan ja niinkuin jotakin tavattoman erinomaista olisi juuri
nyt tapahtunut, tuli ihan Helenan viereen, otti häntä kädestä ja sanoi:
-- Siis olemme nyt _kihloissa!_ -- ja ikäänkuin odotti vielä tähänkin
jotain vastausta.
Helena ei ymmärtänyt miksi se olisi ollut niin erikoista että he nyt
olivat _kihloissa_, ja oli epätietoisena vaiti, jonka tähden Georg itse
vahvisti sanansa:
-- Niin, me olemme siis nyt kihloissa! -- sanoi hän ikäänkuin, että
siitä nyt riippuu kaikki se mikä sitten on seuraava.
Ja hän aikoi kietoa kätensä Helenan kaulaan, mutta keskeytti itsensä ja
sanoi onnellisena:
-- Ei, nyt menemme ensin sinun isäsi ja äitisi luo. Tule!
Hän piteli Helenaa kädestä ja ovessa katsahtaen Helenan pukuun ja
pysähtyen sanoi:
-- Minun mielestäni, -- panisit pois esiliinan.
Helena heitti hätimmiten esiliinan yltään ja niin mentiin ensin ylös
papan puolelle.
"Mitä ihmeitä se aikoo nyt tehdä?" ajatteli Helena, kun Georg ennen
papan ovelle koputtamista järjesteli pukuansa.
He astuivat sisään erillään, pitämättä toistensa käsistä.
Pappa katsahti heihin työpöytänsä äärestä rillain yli, sanoi hiljaa ja
lempeästi: "jaha, vai niin!" Ja rupesi kohta panemaan rilloja kokoon
nenältään liivintaskuun ja nousi seisaalleen.
Helena oli kuvaillut että pappa hämmästyy yhtä paljon kuin hänkin
Georgin omituista käytöstä, mutta niin ei ollut. Päinvastoin pappa otti
asian kohta samalta juhlalliselta kannalta kuin Georg ja näytti aivan
niinkuin tämäkin valmistuvan ikäänkuin johonkin tapoihin kuuluvaan
tärkeään ja tunnettuun toimitukseen.
Ennenkuin he saivat mitään sanotuksi tulivat molemmat, sekä pappa että
Georg yhtäkkiä hyvin liikutetuiksi, ja kun pappa huomasi että Georgin
oli sen johdosta mahdoton puhua, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla
äänellä:
-- Minä arvaan -- rakkaat lapset -- arvaan.
Ja yhä katkonaisemmin hän jatkoi:
-- Minua ilahuttaa tämä tapaus, -- rakkaat lapseni -- minä annan --
minä annan teille s --
Ei voinut sanoa.