oli hänellä aina suuttumisen ja sairastumisen varma merkki. Ja kun
Helena ne täplät näki, kalpeni hän vuorostaan. Hän juoksi isän luo,
painautui häntä vastaan ja molemmin käsin hyväillen ja taputellen häntä
poskille rupesi hätäisesti puhumaan:
-- Pappa kulta, pappa kulta, menenhän minä, rakas pappa -- minä menen
-- minä menen -- oma rakas kulta pappa --
Tämä oli jotakin perin outoa, sillä ei Helenan kotona koskaan hellyyden
tunteita ilmaistu koskettamisella. Eikä hovijunkkari voinut ymmärtää,
mistä Helena oli tämän saanut. Helenan säikähdys ja hänen pienten
käsiensä kosketus liikutti niin hovijunkkaria, että täplät kohta
sulivat kasvojen yleiseen punaan, joka erittäinkin kiertyi silmien
ympärille. Silmät kostuivat ja papan oli nähtävästi vaikea sitä
peittää.
Ja tapahtui ensi kerran se ihme, ettei hovijunkkari sairastunut
kiivastumisensa jälkeen.
Jo silloin kuin Helena huomasi täplät, mutta vielä enemmän silloin kuin
hän näki, ettei pappaa kohdannut tavallinen tauti, päätti hän
sydämmessään, ettei enää sanallakaan vastusta pappaa tässä asiassa.
Myöskin hän samassa hetkessä tunsi, ettei hän tästä lähin enää voi olla
suorissa suhteissa Ekholmin ja niiden kanssa.
Papan vuoksi hän näytti iloselta ja semmoiselta niinkuin nyt olisi
kaikki selvä. Mutta sydämmessään hän ensi hetkestä tunsi ikäänkuin
toisen puolen maailmastaan menneen rikki.
Viimeisen kerran hymähdettyään papalle hän hiljaa läksi ovelle, avasi
sen ja meni ulos huoneesta.
Ajatelkoot Ekholmit mitä hyvänsä; ei hän mene ollenkaan sinne enää eikä
koskaan näyttäydy heille. Jääköön sikseen koko se viheriän lasin
takainen maailma.
Kuitenkin hän ajatuksissaan kulki tarhaan ja takapihalle, ja rupesi
menemään Muona-Maijan polkua myöten, mutta huomattuaan minne menee,
kääntyi takasin ja kaikki näytti ikävältä.
* * * * *
Helena ajoi pappilaan isän seurassa.
Ainoa mikä häntä lohdutti, oli se, että puheitten mukaan rovasti oli
hyvin leikkisä, melkein niinkuin maallinen mies. Monasti oli Helena
huomannut, että herrat, kun olivat koolla, merkitsevästi naurahtelivat
puhuessaan rovastista. Heillä oli jotakin salaperäistä tiedossa
hänestä. Ellei rovasti olisi ollut nainut mies, olisi Helena epäillyt
että häntä pidetään kevytmielisenä naisasioissa, mutta rovasti oli
nainut ja, kuten kerrottiin, jo nuorena. Pappilassa vietettiin vilkasta
seura-elämää, ja kerran oli Helena hovin herrainkutsujaisissa
ovenraosta tarkistaessaan nähnyt rovastin ikäänkuin kaiken ilon
keskuksena. Hän istui totilasi kädessä ja naurusuin torjui jotakin mitä
hänestä sanottiin.
Helena nyt toivoi, että rovasti ottaa hänetkin vastaan
tältä leikkisältä kannalta ja sormien lomitse katsoo hänen
tietämättömyyteensä.
Tultiin perille.
Ensin jutteli pappa rovastin kanssa jonkun aikaa kahden kesken.
Arvattavasti hän siellä sisähuoneessa antoi rovastille viittauksia
Helenan epäuskon johdosta. Sitten he tulivat takasin etuhuoneeseen,
jossa Helena odotteli; ja papan käydessä käsiksi palttooseensa tuli
rovasti uudestaan tervehtimään Helenaa. Hän otti Helenan käden
molempien lämpimien käsiensä väliin, jutteli ja ihastellen katseli
Helenaa päätänsä kallistellen. Eikä päästänyt Helenan kättä omistansa.
-- Oo, mikä sievä pikku neiti minun luokseni tuleekaan, tämmöisen
vanhan pöpön, mitä? Kyllähän me, kyllähän me toimeen tullaan, -- sanoi
hän ikäänkuin vielä papan puheeseen. Näkyi selvästi, että pappa oli
kertonut hänelle kaikki ja sanonut, ettei Helena usko.
-- Kyllä, kyllä me toimeen tullaan, -- puhui rovasti vielä papan
mentyäkin ja talutti Helenaa kädestä sisähuoneeseen.
-- No, pikku neiti, istuhan tuohon noin, vanhaa ukkoa vastapäätä.
Ei rovasti ollut lainkaan niin vanhan näkönen kuin sen ikäiset ovat.
Hänen tukkansakin oli yhä sitkeän ruskea ilman ainoatakaan harmaata
hivusta. Helena istuutui arasti. Hänen sydämmensä tykytti, sillä jos
rovasti nyt ensimäiseksi kysyy, mitä jumala on, ei hän tiedä mitään
vastata.
Mutta rovasti katseli selvästi semmoisella ihastuksella Helenaan, että
tämä vähitellen rupesi voittamaan varmuutta.
-- Katsoppas nyt minua, pikku neiti, katso oikein tarkkaan: mikä
ryppyinen vanha äijä! Tuossa otsassa näet syviä juovia, samoin silmäin
luona, samoin poskissa. Hyhhyh, -- ajattelet sinä, kylläpä tuo on jo
kauan elänyt. Ja niin olenkin, minä olen kuudenkymmenen ikäinen. Paljon
vanhempi sinua, paljon kokeneempi, -- ja kuvaileppas nyt! olen
tämmöinen vanha äijä ja kuitenkin: -- _minä uskon_.
Helena punastui korvia myöten.
-- Niin, niin, pikku neiti, minä uskon, ja uskon ihan lapsen tavalla,
uskon jokaiseen Pyhän Raamatun sanaan, enkä luota ollenkaan järkeeni.
Helena joutui yhä enemmän hämilleen. Hän työnsi jalkateräänsä eteenpäin
ja väänteli itseään nojatuolissa.
-- Enhän minä, -- koetti hän sanoa.
-- Niin, niin, kyllähän minä arvaan. Isältäsihän minä kuulin. Mutta
kohta kun sinut näin, pikku neiti, ajattelin: jos tuolla tytöllä on
sydän semmoinen kuin ulkomuoto, niin ei hätää, ei hätää silloin. Ja
kuinka arvelet itse? Jollei ole, niin emmekö saa sitä yhdenlaiseksi? --
Nöyryyttä, tyttöseni, nöyryyttä on meille kaikille tarpeen. Mutta
erittäinkin on nöyryys tämmöisten pienten tyttöjen kaunistus. Sinäkö
pikku käpyseni et uskoisi, mitä me vanhat äijät uskomme, semmoiset kuin
sinun isäsi ja minä! Ei niin, et sinä oikein asiata ajatellut.
Helena ei tiennyt mitä tehdä. Jokainen paikka hänen ruumiissaan oli
jännityksissä.
Tämmöisen puolileikkisän johdannon jälkeen alkoi ensi tunnilla
varsinainen opetus.
Rovasti teroitti mieleen, että tärkeintä oli ensin tuntea syntinsä,
sillä ainoastaan se, joka syntinsä tuntee ja katumuksen ja parannuksen
toivolla kääntyy vanhurskaan puoleen, voi tulla lunastetuksi Vapahtajan
verellä.
Hän kysyi siis ensiksi oliko Helena koskaan tuntenut mitään semmoista,
jota voisi sanoa "synnin taakaksi".
Helena ajatteli päänsä ympäri, koetti hätäisesti yhteen ajatukseen
koota kaikki muistonsa. -- Ei löytänyt mitään semmoista, jota olisi
"synnintaakaksi" voinut sanoa.
Vielä toisen ja kolmannen kerran hän koetti vyöryttää esille kaikki
mitä sisästänsä tiesi. Ei tullut mitään.
Vaikeneminen alkoi käydä tuskastuttavaksi.
-- On välttämätöntä, rakas lapsi, -- sanoi rovasti juhlallisesti, --
tuntea suurta, kipeää tarvetta synnistä pääsemiseksi, -- ja jokaisen
ihmisen, oikein herätettynä, täytyy se tuntea. Hän on tunteva sen
_kivuksi_; sillä muutoin ei lunastus ole hänelle suloinen lääke,
niinkuin se on jokaiselle oleva.
Kun Helena ei vastannut, sanoi rovasti hetken mietittyänsä:
-- Antaahan olla, -- jätetään tämä kysymys toistaiseksi ja katselkaamme
ensiksi, mitä Jumala laissansa käskee ja kieltää.
Rovasti alkoi nyt opettaa kymmentä käskyä koettaen jokaisesta erikseen
johdattaa häntä synnin tuntoon.
Ensimäisinä tunteina käytiin näin läpi ensimäiset viisi käskyä. Niistä
ei löydetty paljon syntejä Helenalle; tosin kyllä kaikellaista pientä,
mutta ei mitään semmoista, joka olisi tehnyt välttämättömäksi
verilunastusta. Ei hän ollut mitään erityisiä epäjumalia pitänyt, ei
juuri myöskään turhaan lausunut Herran nimeä, ei ollut tehnyt työtä
sunnuntaina, ei ollut muistaakseen myöskään loukannut isäänsä tai
äitiänsä, eikä ketään tappanut.
Kun seuraavalla kerralla oli tuleva esiin kuudes käsky, meni rovasti
sen ohitse, arvattavasti tahtoen jättää sen viimeiseksi. Hän rupesi
puhumaan sen sijaan seitsemännestä käskystä: "ei sinun pidä
varastaman", ja niistä muista käskyistä, jotka kieltävät himoitsemasta
lähimmäisen omaisuutta. Helena tunsi kohta, että siitä nyt ei ainakaan
saada mitään oikeata syntiä hänelle. Sillä ei hän ollut milloinkaan
varastanut. Heillä oli pieni Rappe-niminen sylikoira, ja sekin osasi
olla varastamatta. Myös kissan oli Helena itse opettanut kaikista
semmoisista tavoista. Kuinka hän siis itse olisi mitään semmoista
voinut tehdä.
Rovasti koetti kuitenkin monella tavalla johtaa häntä tämän synnin
tuntoon ja Helena olisi rovastin tähden suoraan tahtonutkin löytää
itsestään sitä mitä rovasti haki, mutta ei vaan keksinyt sopivaa
esimerkkiä. Rovastin kysymyksiin hän yhtäkkiä muisti ja myönsi kerran
puhuneensa vastoin totuutta papalle. Ja he molemmat ilostuivat että oli
vihdoinkin jotain löytynyt.
-- Ei pidä koskaan isälle eikä äidille puhua muuta kuin totta, -- sanoi
rovasti lempeän nuhtelevalla äänellä. Hän koetti nyt päästä tätä tietä
vielä pitemmälle.
-- Sinä, rakas lapsi, olet onnellisessa asemassa. Kaikki mikä on sinun
ympärilläsi on myöskin sinun, eikä sinulta puutu mitään. Sinä et ole
oikean varastamisen kiusaukseen koskaan tullutkaan. -- Mutta sitä
enemmän sinulta vaaditaan. Sinun asemassasi olevalle on pieninkin valhe
varastamista. --
Rovastin puhuessa Helena yhtäkkiä punastui korvia myöten. Häneen
sävähti ajatus:
"Mitäpä jos rovasti aikoo ottaa puheeksi noiden vihaisten ja köyhäin
talonpoikain asian ja sanoo, että hovi tekee hirmuista vääryyttä
heille, kun pitää vettä heidän niityillänsä!" -- Yhtäkkiä Helena
sanomattomasti häpesi ettei ollut ymmärtänyt kääntää tämän käskyn
kärkeä itseensä. Sehän oli musertavin ja ankarin käsky kaikista, joka
lapsuudesta saakka oli salaisena painajaisena hänessä asunut eikä
koskaan päästänyt siitä ajatuksesta, että -- kuten guvernantti oli
sanonut -- "rikkaat saavat kuoleman jälkeen elää vuorostansa
talonpoikina".
-- No, lapseni, -- sanoi rovasti: -- minä näen nyt, että sinun
tunnollasi on jotain, josta sinun on vaikea puhua. En minä pyydä sinua
sitä minulle tunnustamaan, mutta tee siinä asiassa välisi Jumalan
kanssa selväksi. Tee se rohkeasti ja avomielisesti -- todellisen
katumuksen ja parannuksen mielessä, -- ja sinä olet tunteva sen
lunastuksen ilon, josta olen puhunut ja jota paitsi ihminen ei voi
elää.
Helena huokasi. Ja silmät rypyssä hänen katseensa harhaili rauhattomana
huoneen nurkissa. Ei hän tiennyt kuinka sanoa ja selittää.
-- Voinko auttaa sinua, rakas lapsi, -- sanoi rovasti hellän hiljaa.
Helena alkoi vihdoin arasti esittää asiata:
-- Minulla on tuttava, jonka nimi on Muona-Maija -- (Helenan suu meni
tällöin noloon nauruun ja yhtäkkiä taas totistui).
-- No niin? -- sanoi rovasti.
-- Ja minä olen usein heillä. Ne ovat hyvin köyhiä. Ja Maija ja ne muut
ovat monta kertaa puhuneet kuinka kovia töitä hovi heiltä vaatii, -- ei
ne ehdi mitään muuta kun aina vaan sitä työtä ja työtä --
Tietämättä miten jatkaa Helena pysähtyi.
-- Rakas lapsi, mitä sinä sillä tahdot sanoa? -- kysyi rovasti
lempeästi hymyillen.
Helena sekaantui eikä itsekään enää ymmärtänyt mitä varten oli Maijan
köyhyydestä ruvennut kertomaan.
-- Ei ihminen vastaa toisista, -- sanoi rovasti. -- Jokainen ihminen
pysyköön siinä säädyssä ja siinä asemassa, mihin kohtalo on hänet
asettanut. Kaikki on Jumalan armosta: rikkaus on Jumalan armosta, mutta
myöskin köyhyys on Jumalan armosta. Sillä voi tätä maailmaa, ellei
siinä köyhyyttäkin olisi. Kuinka ylpeiksi me muuttuisimmekaan, kuinka
suureksi paisuisikaan ihmiskopeutemme, ellei Jumala meitä köyhyydellä
ja puutteella joskus kurittaisi! Nöyryydellä on köyhyys ja puute
vastaanotettava ja kannettava. Kaikki on meidän hyväksemme. Jos olemme
rikkaat, kiittäkäämme Jumalaa; jos olemme köyhät, kiittäkäämme Jumalaa.
-- Katso, -- jatkoi hän vielä, -- katso kukkasia kedolla. Niistä ovat
toiset kauniita, monivärisiä, hohtavia, -- toiset taas yksinkertaisia
ja värittömiä. Mutta kaikki ovat yhdenarvoiset Jumalan edessä ja
aurinko paistaa yhtä helakasti jokaisen päälle. Niin on ihmistenkin
laita. Toiset ovat rikkaita, suurilla luonnonlahjoilla varustettuja,
toiset taas köyhiä ja yksinkertaisia. Mutta ei ihmisetkään saa ylpeillä
eivätkä myös kadehtia toisiansa, vaan jokainen tyytyköön osaansa, --
pois semmoiset ajatukset, että me jotain muuttaa voisimme Jumalan
kaikkivaltiaan määräämässä maailmanrakennuksessa --
Tässä kohden rovasti ikäänkuin vaipui ajatuksiinsa ja hymyilevät rypyt
katosivat silmäpielistä. Mutta hän heräsi ajatuksistaan ja huomattuaan
poikenneensa alalle, joka ei hänestä oikeastaan kuulunut Helenaan,
keskeytti puheensa, ja taas hänen kasvonsa entiseen tapaan hymyilivät.
Helena puolestaan myöskin kavahti uteliaasta kuuntelemisesta, veti
auenneen suunsa tavalliseen asentoon ja pienensi suurenneet silmänsä.
Huoahtaen pois jännityksen hän vastasi hymyilyllä rovastin hymyilyyn ja
yhtäkkiä tunsi halua viehättää tuota vanhaa miestä.
Rovasti kyllä koetti pari kertaa muuttaa ilmettänsä totiseksi
jatkaessaan puhettaan varkauden synnistä, mutta ei oikein pysynyt
yrityksessään, ja niin heillä molemmilla oli suut vinossa naurussa
tämän käskyn loppuaikana. -- -- --
Seuraavalle tunnille tullessaan Helena jo tiesi varmaan, että nyt ei
enää päästä kuudennen käskyn ohitse. Tervehtiessään rovastia hän ei
sentähden hymyillyt, vaan niiasi nöyrästi ja hurskaasti. Myöskin
rovasti tervehti hiljaisemmalla äänellä ja oli totinen.
Hän alkoi ensin muistutella entisiä opetuksiaan ja lyhyesti vielä
kertasi viisi ensimäistä käskyä.
Mutta sittepä se myöskin tuli se kuudes käsky.
Rovasti käännähti nojatuolissaan toiselle lanteelleen ja katsellen
ikkunaan päin ja paperiveitsellä naputellen huuliansa alkoi kautta
rantain kierrellä esille.
Mutta jo ensimäisistä sanoista, kun hän rupesi puhumaan likasista
ajatuksista, Helena ymmärsi, että nyt oli edessä hänen salaisin
kysymyksensä. Helena yhtaikaa sekä kauhistui että ihastui.
Selittääköhän rovasti nyt todellakin nämä asiat, nämä suuret, pimeät
arvoitukset. Jospa rippikoulu onkin sitä, että siinä saapi tietää juuri
_nuo_ asiat, -- saapi tietää mitä tämä elämä oikein on. Silloin on
rovasti hänen paras ystävänsä ja hän uskoo kaikki mitä hän on sanonut
ja sanoo.
Hetken aikaa Helena katsoi suurin silmin rovastiin ja odotti mihin päin
hänen sanansa kääntyvät.
-- No niin, pikku neiti, -- sanoi rovasti, -- sen minä vaan sanon
sinulle, että jos sinun pikku sydämmesi kerran kiintyy johonkin
ystävään -- ja ehkä onkin jo kiintynyt, mitä? mitä? --
Rovasti hymyili veitikkamaisesti ja heristi pää kallella etusormeansa.
Helena vavahti. Sana vielä, ja ollaan siinä kaikkein kauheimmassa, jota
Helena sekä tahtoi tietää että kammosi.
-- No, no, -- sanoi rovasti kun huomasi Helenan hämmennyksen -- olenhan
minä isältäsi jo kuullutkin. -- Jos siis on ystävä, niin sitä parempi.
Sanon vaan sinulle, että muista tälle ystävällesi olla aina uskollinen.
Ota vastaan hänen hellyyttänsä ja hellittele häntä, kunhan vaan et
koskaan päästä ajatuksiisi ketään muuta -- --
Sekä pettymyksen että vapautuksen tunne yhtaikaa täyttivät Helenan
sydämmen.
Kaikki mitä hän oli odottanut tästä kuudennesta käskystä, sitä ei
tullutkaan. Hän kun oli epäillyt synniksi salaista mielikuvitustansa,
että Georg nyt taas tulee, ja he taas muka leikkisivät vanhaa
leikkiänsä. -- Mutta jos se ei ollut syntiä, niin koko käskystä ei
mitään synnin tapaistakaan hänelle voitu löytää. Ettäkö hän olisi
voinut ajatella olevansa suutelemisen suhteissa vielä jonkun muun kuin
Georgin kanssa! Koko se ajatus oli uusi ja outo hänelle eikä hän
osannut kuvailla, että jostakin sellaisesta edes voitiin katkismuksessa
puhua. Vai olisiko todella niin kuin mamma oli sanonut, että katkismus
oli jotakin vierasta, alempaa ihmissäätyä varten kirjoitettu. --
Tämän jälkeen ei Helena enää mitään odottanut. Hän voitti kaiken
punastuksensa ja asettui takasin siihen entiseen väliin rovastin
kanssa, jossa hän viattomasti nosteli kulmakarvoja ja leikki sievää
tyttöhupakkoa.
Tunti tunnilta oli Helena saanut yhä selvempää valtaa rovastiin tuolta
puolelta. Lopuksi ei rovasti lainkaan enää osannut puhua asioista
kääntämättä silmiään pois Helenasta, ja taas kun katseli Helenaan, niin
ei voinut puhua asioista vaan oli niissä toisissa nauramisen väleissä.
Hän katseli kaikkia mikä Helenassa oli, käsiä ja jalkateriäkin.
Ja merkillistä! Erään kerran kun Helena katsahti häneen, täytyi
säpsähtää. Se ei ollut rovasti. Se oli joku ikäänkuin nuorempi, kalpea
mies, otsa pitkissä rypyissä, onnettomuus silmissä, jotka hirvittävällä
pelolla kehottivat johonkin kauheaan pahaan. Helenan sydän kouristui ja
hän ehdottomasti vetäytyi tuolissaan taaksepäin. Mutta silloin rovasti
yhtäkkiä taas muuttui entiseksi, rypyt silisivät, silmät sammuivat ja
hyväntahtoisuuden viivat säteilivät niinkuin ennen silmänpäistä
ohimoille hänen hymyillessään. Hitaasti hän vaan hieroi kädellään
edestakasin otsaansa, ja sitten pani hetkeksi kätensä ristiin
rinnalleen ja ummisti silmänsä.
Entisellä herttaisella tavalla hän taas alkoi puhua:
-- Minä näen, -- sanoi hän -- että sinun pikku sydämmesi on yhtä puhdas
ja viaton kuin sinun ulkonäkösi, jonka Jumala on sinulle lahjoittanut,
Summa kaikesta mitä olen opettanut on tämä; me olemme synnilliset
Vanhurskaan edessä, olemme synnissä sekä siinneet että syntyneet ja
kaikkena elinaikanamme synnillistä elämää pitäneet. Emme myös olisi
kelvolliset hänen eteensä astumaan, ellei meillä olisi Häntä, joka on
verellänsä lunastanut meitä meidän synneistämme -- --
Helena uskoi vahvasti, että oli erehtynyt näyssänsä. Se oli herttainen,
hyvä, rakas rovasti.
Kahden viikon kuluttua, kun he olivat läpikäyneet katkismuksen ja
kaikki uskonkappaleet selittäneet ja oppineet, sanoi rovasti:
-- Nyt minä näen, että sinä olet valmis Herran Pyhälle Ehtoolliselle ja
me voimme tähän lopettaa.
Puuttui ainoastaan päätössanat.
Rovastiin näytti tulevan juhlallinen liikutuksen ja hellyyden tunnelma.
Hän otti molemmin käsin Helenan kädestä.
-- Lapsi, -- alkoi hän, mutta liikutukselta ei voinut mitään sanoa.
Asema tuntui kömpelöltä. Helena ujosteli ja väänteli itseänsä
nojatuolissa.
Pitkän ajan kuluttua sai rovasti sanotuksi:
-- Paljon olen minä Pyhälle Ehtoolliselle lapsia valmistanut ja monesta
olen minä lyhyen tuttavuuden jälestä jälleen eronnut. Mutta ero ei ole
vielä koskaan minulle niin sydämmelle käynyt. Sinua, lapsi, olen minä
oppinut rakastamaan -- rakastamaan.
Helena ei voinut ymmärtää mistä syystä rovasti oli ruvennut häntä niin
rakastamaan. Hän häpesi, ettei ollut itse puolestaan huomannut ruveta
rovastia rakastamaan, vaikka tämä oli vanha ja niin hyvä mies. Ja
sentähden hän kiemurteli eikä voinut katsoa silmiin, kun rovasti niin
kauan piteli hänen kättänsä.
Kadetti.
Vähää ennen kuin Helenan piti päästä pyhälle ehtoolliselle tulivat
Georgin vanhemmat ja Georg. Taas jo kaukaa huomattiin heidän tulonsa.
Maantiellä ensin nähtiin tupruava pölypilvi, sitten erottuivat hevoset
ja pyörät ja kaksi kuskilla-istujata. Oli tietysti päätetty antaa tulla
täyttä karkua. Ne sikäläiset ne olivat aina ilosia ja jotain kujeita
niillä aina oli mielessä. Hetkeksi vaunut ja hevoset katosivat käänteen
taa. Mutta kun ne taas tulivat esiin, ei kestänyt kuin minuutti niin ne
jo tulla huristi portaiden eteen. Hevoset korskuivat ja olivat
valkoisessa vaahdossa.
Georg, solakka kadetti hyppäsi ensimäisenä kuskin istuimelta ja auttoi
vanhempansa vaunuista. Helenan vanhemmat tulivat pihalle vastaan ja kun
koko seura sitten ensi tervehdysten jälkeen kääntyi mennäksensä
sisälle, katsahti Georg kohta ylös ikkunoihin ja näki Helenan, joka
katseli ikkunasta juuri portaiden yläpuolelta.
Helena näki hänen nostetut tummat kulmakarvansa ja korvien luona
itsepäisesti kihertyvän mustan lyhyen tukan, näki nuo kauniit kasvot,
jotka olivat samalla sekä tavattoman tutut että entisistä nyt ihan
vieraantuneet. Helenan sykähti koko olento. Hetkessä tuntui, että
tuossa tulee juuri se, jonka pitikin, ja vielä paljon enemmän, -- tulee
se, mitä ei Helena ollut osannut odottaakaan. Ja hän rupesi
huiskuttamaan nenäliinaa ja punastui omaa iloansa ja sitä ajatusta,
että tuonko kauniin kadetin kanssa he siis ennen leikkivät häitä ja
suutelivat toisiansa pimeässä vaatekammiossa!
Kun he kaikki tulivat sisälle, oli Helenan vaikea malttaa ensin
asianomaisesti tervehtiä vanhempia, niin teki mieli juosta suoraan
Georgin luo ja vetää häntä hihasta ja pyörähyttää ympäri, Mutta kun
Helena, päästyään tavanmukaisista tervehdyssanoista, kääntyi
vallattomasti Georgiin päin, olikin tällä jo samallaiset aikaihmisen
tavat kuin muilla. Entisen tuttavuuden sijaan hän tervehtiessään teki
useita harppauksia vetäen jalkansa yhteen ja kopsahutteli kantapäät
toisiansa vasten, sekä katseli rohkeasti ja omituisen tottuneesti
hymyillen Helenan silmiin, ja pudistaessaan Helenan kättä sanoi
kohteliaita tervehdyssanoja.
"Kuinka hyvin hän on kasvatettu!" -- ajatteli Helena itsekseen vähän
harmitellen.
Georg oli todellakin kokonaan toinen verraten entiseen. Tuo ensi
tervehdyksen omituinen silmiin hymyilevä ylimielisyys ei ollutkaan
mitään satunnaista, vaan oli nyt aina hänen kasvoissansa, ja oli
nähtävästi hänen uusi valttinsa. Ainakin Helena ensi hetkestä joutui
sen johdosta allekynsin ja Georgilla oli kaikki valta. Se meni niin
pitkälle, että Helena aivan kuin mikäkin alaikäinen tapasi itsensä
ujostelemasta Georgia, eikä millään voinut kohota tasalle.
Koettihan Helena ruveta puhumaan myös niistä entisistä heidän
välisistään asioista.
Kerran iltakävelyllä pitkin rauhaista maantietä he sattuivat
jättäytymään muista jäljelle. Ja kulkiessa erään suuren, punasen ladon
ohitse, jonka päätyseinä oli maantielle päin, Helena sanoi:
-- Georg, kuinka sinusta tuo lato katsoo?
-- Katsoo? Mitä sinä tarkoitat? -- kysyi Georg.
-- Eikö näin? -- Ja Helena nosti silmäkulmansa onnettomiksi ylöspäin --
valmiina nauruun purskahtamaan.
Heillä oli ennen muinoin ollut tapana huvikseen arvostella jokaista
rakennusta. Jokaisessa rakennuksessa oli heistä oma erikoinen
luonteensa, joka ilmaantui erittäinkin katon suhteessa päätyseinään. Ja
he keksivät, että tämän erikoisen luonteen saattoi paraiten kuvata
kasvojen ilmeellä, silmäkulmien asennoilla. Tämä keksintö huvitti heitä
silloin suuresti. He kehittymistään kehittyivät taidossansa ja
käsittivät toistensa vähimmätkin tarkotukset. Ja hupia lisäsi vielä se,
ettei yksikään muu elävä sielu heitä siinä asiassa enää käsittänyt.
Nyt sitävastoin, kun Helena koetti virittää eloon sitä puolta, ei Georg
ollut sitä muistavinaan. Hän käänsi kohta puheen toisaalle ja Helenan
täytyi punastua, että muka osotti olevansa yhä siinä entisessä
lapsellisuudessa.
Merkillisintä kaikesta oli vielä se, että Georg -- niin vieraalta ja
ujostuttavalta kuin tuntuikin -- oli kuitenkin Helenasta omituisen
viehättävä ja hallitsi häntä siltäkin kannalta kokonaan.
Kauan kulki Helena ja mietti tätä asiaa. Häntä sekä harmitti että
nauratti. Harmitti se, ettei hän voinut olla punastumatta, vaikka Georg
puhui leikkiä ja ylemmyyden hymyllä sanoi häntä pikku linnuksensa, --
ja nauratti, kun hän ajatteli että oikeastaan ei mikään estänyt häntä
puristamasta Georgin päätä syliinsä, kun tämä tapansa mukaan lähestyi
ja uhkasi muka suuteloilla, otaksuen varmaksi ettei Helena kumminkaan
semmoiseen suostu ja tietysti lyö häntä poskelle.
Kohta Georgin tultua hoviin alkoi tuo entinen suhde, että heitä
pidettiin kihlattuina toisilleen. Kaikki katsoivat heihin niinkuin
pariin: ihastuksesta hymyilevät silmät ensin kävivät Georgissa, sitten
heti lensivät myöskin Helenaan, tai montakin kertaa edestakasin,
ikäänkuin verratakseen kumpi heistä oli kauniimpi, tai vielä parempi
jos saattoivat katsoa yhtaikaa molempiin. Mammakin oli niin ihastunut
Georgiin, että alituiseen häntä katseli.
Helena päätti nyt sangen tärkeäksi saada tietää oliko hän yhtä kaunis
kuin Georg.
Olihan ihan selvä, että jos Helena olisi ollut kaunotar Georgin
rinnalla, niin ei varmaankaan olisi ollut niinkään ratkaistua, että
Georg ja hän kuuluvat toisilleen. Mutta nyt näyttivät kaikki pitävän
sitä itsestään selvänä. Oli muka suuri kunnia Helenalle, että hän oli
"aijottu Georgille".
Kun vaan tietäisi kuinka tulla edes yhtäkin kauniiksi kuin Georg, ellei
voikaan tulla häntä kauniimmaksi!