Uteliaana oli Helena vastaanottanut erittäinkin Georgin. Täm

Produced by Tapio Riikonen

HELENA

Romaani

Kirj.

ARVID JÄRNEFELT

Otava, Helsinki, 1902.

SISÄLLYS:

ENSIMÄINEN OSA:

Kotikartano

Pappa ja mamma

Vieraita

Georgin leikki

Papan huoli

Helena valmistuu ripille

Kadetti

Ripillä

Kihlaus

Helena tulee täysikäiseksi

"Uusi aika"

"Bellamy"

Helenan kirje Georgille

Kukistuminen

TOINEN OSA:

Luutnantit

Helenan odotus

Hän palaa

Reinholdin aikeet

Iltamassa

Ratkaisu

Onneton klubi-ilta

Yksin

Vankilassa

Rovasti

Pois viralta

Viimeinen ranskantunti

Georgin kirje Helenalle

Ei ole mitään uutta auringon alla ja kuitenkin kaikki muuttuu

ENSIMÄINEN OSA

Kotikartano.

Hovin entinen omistaja, vanha maalainen aatelismies, oli ollut saita ja

itsepäinen ihminen. Saituus ilmaantui etenkin siinä omituisuudessa,

ettei hän antanut kajota metsiinsä, olivatpa ne missä hinnassa tahansa;

ei ainoatakaan puuta saanut myytäväksi kaataa! Ei edes lahoavia! Ei

että sanalla edes salli ehdottaa mitään sellaista. Se oli hänen

aivojensa kiinnekohta, jonka ympärillä sai kaikki mielin määrin pyöriä,

mutta se kohta itse vaan ei liikkunut. Vanhoina päivinään hän alkoi

saituudesta elää hyvin yksinkertaisesti, melkein talonpoikaisten

tavalla, ja ihan yksin yläkerrassa, riidassa kotolaistensa kanssa,

joille ukon yksinkertaisuus tuntui pakolliselta. Mutta ukko ei

perääntynyt. Ruokakin vietiin hänelle ylös, kun muut söivät

alakerrassa.

Ihmiset pitivät häntä muuten pahana ja siveettömänä miehenä ja

ilkkuivat hänen monia syrjäisiä lapsiansa, joista hän ei pitänyt

vähintäkään huolta. Oli häntä käräjilläkin koetettu langettaa

lapseneläkkeitä maksamaan. Näkö oli kaikilla näillä lapsilla ihan sama,

samat muljosilmät ja sama pitkulainen päänmuoto. Mutta semmoisia

todistuksia, jotka käräjille olisivat kelvanneet, ei ollut. Ja niin hän

voitti kiusaajansa.

Laillisesta avioliitosta oli hänellä yksi ainoa lapsi, poika, joka

hänen eläessään kasvoi täysikäiseksi ja meni naimisiin.

Tätä ainoata lastansa ei hän rakastanut, sillä äiti oli sen kasvattanut

vastoin hänen makujansa ja pois yksinkertaisista tavoista. Aivan pian

joutui poika isänsä pahimmaksi riitamieheksi.

Poika tuli ihan toista maata kuin isä. Hän oli hyvin tiukka aatelisesta

kunniastansa ja suvustaan, ja hankki jo nuorena virkamiehenä itsellensä

hovijunkkarin arvonimen. Kyllä oli poikakin itsepäinen, mutta ei

samoissa asioissa, ja isän itsepäisyyden rinnalla hänen täytyi alistua.

Hovijunkkarille syntyi vielä isäukon eläessä kuusi lasta, joiden

ikäväliä oli minkä kaksi, minkä puolitoista vuotta, minkä tuskin

sitäkään. Nuorin lapsista ehti kasvaa yhdennelletoista.

Sitten tapahtui, että näiden lasten äiti kuoli, ja vuoden kuluttua

olisi hovijunkkari mennyt uusiin naimisiin, mutta siihen teki nyt

isäukko kaikista jyrkimmän esteen. Tuuma ei ukkoa miellyttänyt. Hän

vaati, että siinä tapauksessa muuttakoon erilleen asumaan uuden vaimon

kanssa. Vaaria kannattivat tässä vastustuksessa hovijunkkarin omat

lapset, jotka tulivat asian johdosta kireihin väleihin isänsä kanssa.

Vaari rupesi suunnittelemaan testamenttia, jolla olisi estänyt

mahdollisia uusia lapsia perinnöstä, ja keksikin vihdoin sopivan

keinon. Hän määräsi kaiken omaisuuden lapsenlapsille, ja pidätti

pojalleen, hovijunkkarille, ainoastaan oikeuden olla elinaikanansa

näiden lasten jakamattoman pesän holhoojana.

Nyt tuli hovijunkkarin vuoro näyttää itsepäisyyttänsä. Hän meni kuin

menikin uusiin naimisiin. Nai ruotsikon, joka oli kreivillistä sukua,

ja toi uuden vaimonsa kohta kartanoon. Vaari pysyi tiukasti

yläkerrassaan. Mutta lapset riitaantuivat kokonaan isän kanssa, eivätkä

enää tahtoneet kartanossa asua, vaan muuttivat kaupunkiin sukulaistensa

luokse.

Mykkä sota jatkui sitä julmempana ukon ja hovijunkkarin välillä, joka

viimeisiin asti toivoi saavansa ukon peruuttamaan tuota testamenttia.

Ja ehkä se olisi onnistunutkin. Hovijunkkarille syntyi uusista

naimisista tyttö, joka ehti kasvaa kolmen vuoden ikäiseksi ukon

eläessä, ja tämä tyttö -- Helena oli hänen nimensä -- oli niin sievä,

että vanhan äijän nähtiin kerran leikkivän sen kanssa. Hovijunkkarilla

oli täysi syy luulla ukon muuttavan määräyksensä.

Mutta ennenkuin mitään sellaista ehti tapahtua, kuoli ukko

sydänhalvaukseen, ja perilliset valvoivat testamentin.

Hovijunkkari otti siis kartanon haltuunsa holhoojana. Hän läksi ensiksi

Ranskanmaalle tutkimaan muutamia tehdasliike-seikkoja. Kun hän sieltä

palasi, perusti hän koskeen uuden sahalaitoksen, jossa sahautti

kartanon omaa metsää. Toisen puolen metsistä myi, ja laittoi samaan

koskeen vielä kaksi muuta suurta tehdasta.

* * * * *

Niin että Helena, kaikista testamenteista huolimatta syntyi rikkaaseen

ja ylelliseen elämään.

Pikku Helena sai ajella lystikseen pienillä vaunuilla, joiden eteen oli

valjastettu valkoset pukit. Ne oli pappa ostanut suuresta sirkuksesta

Pietarista. Niitä oli kaksi peräkkäin, siniset silkkihihnat kulkivat

valjaina toisesta toiseen molemmin puolin, kiinnitettyinä kunkin pukin

pikku länkiin ja mahavöihin. Ja ne olivat niin opetetut, että aina

kulkivat peräkkäin pitkin hiekkakäytäviä, pysähtyivät, läksivät

juoksuun, hiljensivät ja kääntyivät, ranskalaisten komennushuutojen

mukaan.

* * * * *

Kotikartano oli Helenan muistissa lapsuuden aikoina tämmöinen: Se

seisoi niemekkeellä, jonka ympäri luikerteli koskiset, saariset virran

vedet. Kartano oli kivirakennus, vanhankuosinen, valkoinen,

kaksikerroksinen, taitekattoinen, ilman räystäitä ja ilman erivärisiä

ikkunanpieluksia. Editse kierteli silkonen santakäytävä pyöreän

nurmikentän ympäri, johon ihmismaun mukaan oli istutettu poppeleja ja

pensaita, ja keskelle laitettu kukkapyramiidi, hopeinen hohtopallo

ylimmäksi. Edempänä oli suuri tiilinen, kirkonmuotoon rakennettu talli

ajeluhevosia varten. Oikealle kohosi sankkametsäinen vuori, ja

yltympäri muualla näkyi virranhaarojen välissä vuorisia korkeita pikku

saaria. Lähimpään saareen vei ristikkokaiteinen valkea silta. Mutta

saarien takana oli taas vuoria, niin että valkonen kartano lehmuksineen

oli kuin kattilan pohjalla ja melkein aina hienossa pimennossa kaikilta

muilta kuin yläisen taivaan valoilta.

Myöskin muisti Helena varhaisesta lapsuudestaan, että häntä oli

juonitellessa peloteltu sanoilla: talonpojat tulevat! Talonpojat olivat

ikimuistoisista ajoista olleet tämän kartanon vihollisia sen vesisulun

vuoksi, jota kosken käyttäminen vaati. Kerrottiin ylävesistön

talonpoikien ennen muinoin tulleen väkirynnäkölläkin sulkuja rikkomaan,

että vesi olisi heidän niityiltänsä laskenut. Sanottiin silloin

tuotetun kasakoita kartanon puolta pitämään ja että oli syntynyt

verinen kahakka näiden ja talonpoikien välillä. Myöhempinä aikoina

eivät talonpojat tosin enää tehneet mitään väkivaltaa, mutta sen sijaan

he käräjöivät alituiseen hoviherran kanssa. Ja jos nykyisen

hovijunkkarin isän aikana, kun saha seisoi, olikin ollut vähän

rauhaisempaa, niin sitä kireämpi oli nyt tämän hovijunkkarin ja

talonpoikain väli, kun hänen tultuaan kartanon hallitukseen sulut heti

nostettiin entistäkin korkeammalle, ja vesi pitkästä aikaa jälleen

seisoi talonpoikien niityillä.

Pikku Helena oli sentähden jo hyvin varhain oppinut ymmärtämään, että

talonpojat olivat kaikkien heidän synnynnäisiä vihollisiaan.

Tallirenki ja seppä kengittäessään hevosta puhelivat jotain keskenään

naureskellen, ja kun Helena hetkeksi pääsi irti ranskalaisen

guvernantin kädestä ja tuli sitä kengitystä katsomaan, ehtivät he

hänelle kertoa, että niin rikkaasti ei ollut vielä yksikään kartanon

entisistä haltijoista elänyt kuin nyt Helenan pappa.

Helenan meni suu auki.

Ensi kerran hän silloin tuli ajatelleeksi kotikartanoa ulkoapäin. Ja

sepän nauru kammotti häntä. Hän ajatteli, että nuo kaksi ehkä ovat

talonpoikien puolella.

Vielä oli ranskalainen guvernantti kerran, vähän pelottaakseen Helenaa

pahanteosta, ottanut hänet syliinsä ja kertonut semmoisen sadun, että

ukko Jumala rankaisee pahoja ylhäisten lapsia antamalla heidän syntyä

kuoleman jälkeen uudestaan, mutta -- talonpojiksi.

-- Ja ihanko saa asuakin likasessa tuvassa?

-- Ihan, ihan niinkuin talonpojat, -- vahvisti guvernantti.

-- Etteikö pese itseään ja syö likasilla käsillä?

-- Niin, niin.

-- Ja maatako ilman lakanaa?

Guvernantti veti kasvonsa kurttuun ja yllyttäen Helenaa sanoi:

-- Niin ajatteles: ihan ilman lakanaa, semmoinen vaan karkea

olkimatrassi ja joku välly, viheriän harmaa liasta, hyi!

-- Ja niillähän on lutikoita!

-- Ah, -- sanoi ranskalainen neiti yhä enemmän rypistäen inhosta

kasvojansa.

Ei, parempi yksinäiselle meren kalliolle, tai pois kotoa vuorikotkan

pesään, missä kotka noukkii pala palalta suuhunsa; sitä ei kukaan näe

eikä se olisi edes mikään häpeä tuon toisen asian rinnalla.

Mitään kauheampaa rangaistusta ei Jumala Helenan mielestä todella olisi

voinut keksiä. Jos hän olisi polttanut liekeillä, ottanut silmän tai

tehnyt toisjalkaiseksi, ei se olisi ollut mitään verraten siihen

häpeään ja mittaamattomaan kärsimykseen, minkä talonpoikaiseksi

muuttuminen olisi Helenalle tuottanut.

Olisihan Helena koko ajatuksen heittänyt, mutta ei hän voinut, kun ei

voinut ymmärtää miksei Jumala olisi tämmöistä rangaistusta todella

käyttänyt. Siinähän oli oikeudenmukaisuutta, sillä olivathan kaikki

ihmiset oikeastaan yhdessä arvossa Jumalan edessä, kuten mamma aina

sanoi. Eikä mikään siis voinut olla luonnollisempaa kuin että

talonpojat tulevaisessa elämässä saivat olla herrasväkenä ja herrasväet

talonpoikina.

Pappa ja mamma.

Helenan äiti oli tuotu Ruotsista. Hänen kotiperheensä oli köyhtynyttä

kreivillistä ylimyssukua, jolla tosin oli kaikki tapain hienoudet

säilyneet, mutta ulkonaiset arvon merkit olivat kaikki kuluneet pois.

Päätunnusmerkkejä oli yhdeltä puolen hienous ajatuksissa, käytöksessä,

sanoissa ja suhteissa ihmisiin ja toiselta puolen täydellinen vapaus

kaikista uskonnollisista ja yhteiskunnallisista ennakkoluuloista.

Heidän sukunsa perintönä oli pysynyt horjumaton siveys, joka oli

luonnoksi muuttunut ja erillään uskonnollisista vaikuttimista.

Tämä ominaisuus tarttui äidistä Helenaan. Kun Helena muisteli

lapsuuttansa, oli hänelle kaikkein selvimpänä se seikka, että hyvänä

oleminen ja pysyminen ei hänellä koskaan ollut yhteydessä

uskonnonopetuksen kanssa.

Kun Helena oppi itseänsä arvostelemaan, tunsi hän aina suurta hengen

yhteyttä äitinsä kanssa. He olivat samalla tavalla molemmat tarkat

tunteittensa erittelemisessä ja sisimpien vaikutintensa näkemisessä,

niin etteivät tarvinneet kuin katsahtaa toisiinsa ymmärtääkseen pitkiä

ja monimutkaisia asioita ja suhteita elämässä. -- -- --

Isä oli ihan toisenlainen kuin äiti. Helena muisti häntä niinkuin

jotakin vierasta ihmistä, johon tutustui vasta sittenkuin jo oli

oppinut paljon ajattelemaan ja monia asioita ymmärtämään. Asia olikin

sellainen, että pappa Helenan pienenä ollessa oleskeli hyvin pitkän

aikaa ulkomailla.

Helena oli isän poissa ollessa kadottanut oman muistonsa hänestä, mutta

mamma oli sen sijaan puhunut alinomaa papasta ja kaikella tavalla

kuvaillut häntä Helenalle, ja siitä olikin tälle syntynyt ainoa kuva

isästä.

Aina kun mamma hämärissä otti Helenan syliinsä ikkunan viereen, tiesi

Helena jo, että nyt ruvetaan papasta puhumaan. Ja niin ruvettiinkin.

Eikä mamma päästänyt Helenaa käsistänsä ennenkuin sanat loppuivat.

Mutta vaikka Helena tiesi mamman kertomuksista papan kasvojen

vähimmätkin piirteet, tiesi tarkkaan hänen pituutensa, ryhtinsä,

silmäin värin ja parran muodon, -- oli Helena sitä uteliaampi omin

silmin näkemään mimmoinen pappa oli. Ja oli sentähden täynnä maltitonta

uteliaisuutta, kun vihdoin koitti odotusten perästä se päivä, jolloin

papan oli tuleminen.

Mamma matkusti vastaan useita asemavälejä ja otti Helenan mukaansa. Ja

mitä lähemmäksi he tulivat määräpaikkaa sitä kiihkeämmin mamma odotti.

Helena olisi katsellut ikkunasta ja kysellyt ja puhellut siitä mikä

milloinkin vilahteli ohitse, etenkin kun sen kaiken joukossa oli paljon

kummallista ja ennen näkemätöntä. Mutta mamma tahtoi puhua vaan siitä

yhdestä. Hänellä oli pieni kultakellonsa kädessä, johon hän katseli ja

saneli yhä: "nyt ei ole enää kuin puoli tuntia niin näemme papan, nyt

vaan 20 minuuttia, Lelle, Lelle, kuuletko, mitä mamma sanoo: ei ole

enää kuin kaksikymmentä minuuttia!" Mamma hyräili jotain innoissaan

junan tahtiin. Oli koonnut parasollinsa ja väskynsä ja oli valmiina, ja

hänen poskensa punottivat ja hän häiritsi Helenaa tempoen häntä

syliinsä ja syyttä suudellen kesken kaikkia ikkunasta-katseluja.

Kun tultiin määräasemalle, niin vastaantuleva juna juuri samassa

seisahti viereen, ja aivan oikein: asemasillan toisesta päästä näkyi

pappa menemässä odotussaliin puhellen jonkun herran kanssa.

Pappa oli kyllä semmoinen kuin mamma oli kertonut. Kasvot olivat

kiiltävät ja poskipäät terveen väriset vaikka vähän liiaksi punaset.

Ruskeat silmät loistivat pyöreinä; harva, kihara ja kiiltävä musta

parta näytti läpitsensä alaleuan piirteet. Hänellä oli hyvin pitkä

vaalea palttoo ja harmaa puolisilinteri, jonka ympärillä ja reunoissa

oli valkoset silkkinauhat.

Mutta vaikutus papasta oli Helenalle odottamaton. Pappa tuntui kovin

ankaralta ja pelottavalta, ja koko mamman antama kuva hajosi siinä

silmänräpäyksessä. Helenasta näytti siinä hetkessä oudolta, että mamma

tunsi tuota herraa, ja että mamman käsi, jolla hän piteli Helenan

kädestä, selvästi ilosta vavahti, kun hän sen herran huomasi.

Mamma riensi, pikku Helenan juostessa ja pidellessä kädestä, pappaa

kohti.

Ehtimättä vielä luo mamma jo huusi riemuissaan:

-- Konstantin!

Pappa silloin nosti kummastuneena päänsä ja useat vieraatkin kääntyivät

ehdottomasti ja katsoivat mammaan. Mutta mamma ei mitään huomannut,

vaan juoksi pappaa kohden. Varmaan pappa ihmisten tähden vähän häpesi.

Sillä Helena huomasi, että mamma oli aikonut panna kätensä papan kaulan

ympäri, mutta että pappa ikäänkuin esti sen ja vilkaisten ihmisiin vaan

ojensi kätensä. Myöskin ajatteli Helena, että pappa ehkä siitä syystä

ei niin erittäin ilostunut, kun oli itse tahtonut äkkiarvaamatta tulla

kotiin, mutta nyt he mamman kanssa päinvastoin olivat ehtineet ennen.

-- Jaha, tässäkö nyt on pikku Lelle, -- sanoi pappa ja kääntyi

näyttämään vieraalle herralle tytärtänsä, mutta vieras herra ei enää

ollut hänen takanansa. Pappa meni vähäksi aikaa kyykkysilleen,

katsellakseen Helenaa kasvoihin, ja sanoi sitten:

-- No, olethan sinä tullut aika sieväksi tytöksi. Se on hyvä.

Muutaman sanan vaihdettuaan mamman kanssa pappa katsoi kelloonsa ja

sanoi pitävän mennä ravintolaan syömään, sillä ei ole paljon aikaa. --

Helena ja mamma jäivät odottamaan asemasillalle ja mamma tuli niin

ajatuksiinsa, ettei kuullut mitään mitä Helena kyseli veturin pyöristä.

Mitä pappa ja mamma keskustelivat sitten vaunussa, kun he junan

kulkiessa ja täristessä istuivat vastakkain, ei Helena kuullut tai ei

ymmärtänyt. Näki ainoastaan, että mamma katseli ulos niin

ajatuksissaan, että näytti melkein kuin olisi ollut pahoillaan. Ja

posket olivat hänellä palavina.

Helena muisteli sittemmin tätä tapausta niin monta kertaa, että hän

vihdoin, alettuaan asioita ymmärtää, rupesi ikäänkuin muistamaan

myöskin, että pappa todella olisi silloin jotain erityistä sanonut

mammalle, josta mamma muka loukkaantui. Ei Helena muistanut mitä se

nimenomaan oli, mutta muisti kaikki papan ja mamman katseet ja

liikkeet. Enimmäkseen pappa ja mamma tosin istuivat puhumatta mitään,

mutta Helena tahtoi muistaa, kuinka pappa, puhuttuaan silloin tällöin

mammalle jotain, kun junanmelulta saattoi ääntänsä korottamatta tulla

kuulluksi, vihdoin otti taskustaan sanomalehden, kääri sen auki ja

tuskin tuntuvasti röyhtähtäen ja suutansa mauskauttaen äskeisen syönnin

jälkeen, alkoi lukea. Sitten hän luki ja luki ja luki, eikä Helena sen

koommin häneen katselemisesta viisastunut. Mutta mamma pani

kyynäspäänsä ikkunanpieltä vastaan ja nojasi leukansa käteen ja Helena

näki selvästi, että hänen silmänsä vähitellen reunoista punertuivat ja

kostuivat, kunnes niiden sini vihdoin ihan särkyi kyynelten

loisteeseen.

Ihan varmaan Helena huomasi, että juuri tästä ajasta asti papan ja

mamman suhde oli toinen, kuin se mamman kertomuksista päättäen oli

ennen ollut.

Nyt oli pääasia heidän suhteessansa se, etteivät he puhuneet mitään

toistensa kanssa.

Helena ensi alussa luuli, että tuo kuului ehkä heidän tapaansa. Mutta

eräänä iltana, kun ei ollut ketään vieraita ja pappa ja mamma ja Helena

ainoastaan kolmisin istuivat teepöydän ääressä, Helena huomasi, että

tämä puhumattomuus oli jotain erikoista. Molemmat puhuivat näet

_hänelle_, ihan selvässä tarkoituksessa puhua siten toisilleen. Ei

Helena ainakaan ymmärtänyt miksi he juuri hänelle yhtäkkiä olisivat

semmoisia asioita niin suurella huomiolla puhuneet. Sitten he taas

vaikenivat ja pappa ainoastaan pari sanaa sanoi suoraan mammalle,

joiden jälkeen mamman tuli taas kyyneleet silmiin, mutta pappa otti

äkkiä hopea-kehyksisen teelasinsa, nousi tuoliansa rämistäen ja meni

sanomatta hyvää yötä omalle puolellensa.

Siitä saakka Helena alkoi panna merkille papan ja mamman suhteita ja

erittäin hän rupesi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa

kuulostelemaan puhuivatko he keskenänsä ja mitä puhuivat.

Sattui yhä useammin ettei ollut vieraita, sillä ei näillä enää ollut

niin hauska hovissa ja sen puistossa kuin ennen, papan poissa ollessa.

Oli pitkiä viikkoja ja meni kerran kuukausikin, ettei hovissa ketään

käynyt. Päivällisillä oli sentään aina joku muukin, milloin sahan

milloin tehtaiden isännöitsijät, milloin inspehtori, milloin mitäkin

asiaherroja. Aamiaiset pappa ja mamma söivät eri aikoina, pappa vähän

varhemmin. Mutta illallisilla he aina tapasivat toisensa. Mamma istui

ja odotti teekyökin ääressä, kunnes alkoi kuulua papan askeleita ensin

kaukaa ja sitten salin ylitse. Silloin mamma rupesi kaatamaan teetä ja

lupasi Helenan alkaa laittaa voileipää. Pappa tuli, istui, otti

mammalta vastaan teelasin, kääri hitaasti auki ruokaliinan, pisti sen

nurkan kaulaansa ja levitti muun osan rintansa yli. Hän toi aina oman

puolensa ajatukset mukanaan tänne ruokasaliin, joskus vielä ikäänkuin

hymyili itsekseen äskeisiä ajatuksiaan, joskus taas olivat silmät

rypyissä ja tuijottivat viiteen kohti, mutta aina hän samalla tavalla

valkosilla jalokivillä koristetuilla sormillaan varovasti siveli harvaa

kiharapartaansa, niinkuin se olisi ollut jokin helposti särkyvä

lasikapine.

Ja niin he sitten olivat vaiti. Teekyökki sihisi, seinäkello naksutti.

Sitte mamma ojensi käden ottaakseen papan tyhjän lasin, ja pappa taas

ojensi kätensä ja otti täyden lasin mammalta. Mutta ei sanaakaan

puhuttu. Ja sitten taas pappa nousi, ja sanomatta hyvää yötä läksi

menemään. Ja niin kuuluivat askeleet ensin salin yli, sitten kauempana,

sitten ihan katosivat yläkerran rappusiin, ja kuuluivat uudestaan

jonkun ajan kuluttua epäselvänä kuminana, kun hän kulki yläkerran salin

poikki, omaan kamariinsa siellä.

Ei koskaan Helena voinut tähän asiaan tottua. Päinvastoin, mitä

vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän häntä vaivasi tämä arvoitus ja sitä

enemmän hän kärsi istuessaan kolmantena äänettömänä tee-iltasen

ääressä.

Kun vaan olisi päässyt sen arvoituksen perille -- sen kummallisen,

salamyhkäisen arvoituksen, joka oli papan ja mamman välissä! Miksi ei

pappa eikä mamma voineet sanoa toisilleen yhtä ainoatakaan sanaa? Tai

edes joskus, joskus taputtaa toistansa olalle? Ei, ei sitäkään olisi

tarvittu. Kylläksi olisi ollut pieni hymähdys kunkin erotessa omalle

puolelleen. Ja ilo olisi pulpahtanut, paisunut, ja riemu remahtanut

Helenan sydämmessä. Hän olisi ollut niin onnellinen, niin äärettömän

onnellinen riisuessaan itseään makuulle, ei olisi raatsinut koko yönä

nukkua pelkästä onnesta ja aamulla vielä olisi laululla ihmiset

herättänyt.

Kun Helena täysikasvuisena joskus pani silmänsä kiinni tahtoen

muistella nuoruuttansa, ei hänen eteensä tullut muuta kuin tämmöinen

loppumattoman pitkä ilta, joka laajentui vuosiksi ja otti kaiken sijan,

niin ettei tuntunut olevan muuta muistettavanakaan.

Vieraita.

Kerran, pitkän loman perästä, eräänä kovana, kirkasaurinkoisena

pakkaspäivänä tuli hoviin vihdoinkin vieraita. Jo hyvän matkan päästä

olivat maantiellä nähneet kuomureen lähestyvän ja juosseet sisälle

sanomaan.

Mamma puhalsi jäätyneeseen ikkunaan aukon ja he seisoivat Helenan

kanssa arvailemassa, ketä tulijat saattavat olla. Suuri kuomureki se

vaan oli ja kaksi hevosta oli edessä.

Vasta käänteessä mamma tunsi hevoset, vavahti ilosta ja auttaen Helenaa

ikkunalta sanoi, kiireesti mennen vastaanottoa valmistamaan:

-- Nyt saat varmaan nähdä myöskin pikku Georgin, hän on juuri sopiva

leikkikumppali sinulle.

Ja meni.

Helena tiesi tästä keitä ne olivat, sillä Georgin pappa ja mamma olivat

ennenkin käyneet heillä. Helena muisti vaan, että ne olivat hyvin

iloset ja puheliaat ja aina istuivat liketysten ja taputtivat usein

toisiaan, ja että Georgin pappa oli punanaamainen ja silmät ja kaikki

kasvot aina naurussa. Mutta Georgia itseä ei Helena ollut nähnyt, sillä

Georgia ei oltu ennen koskaan otettu mukaan.

Georgin vanhemmilla oli suuri maakartano neljän peninkulman päässä

hovista. Mutta eivät he siellä asuneet muulloin kuin jonkun osan kesää

ja joskus jouluna, niinkuin nyt, milloin eivät olleet ulkomailla. Eivät

he sitä maakartanoaan pitäneet muun kuin tulojen vuoksi, eivät myöskään

ainoan lapsensa, Georgin vuoksi, sillä tämä aijottiin panna

kadettikouluun ja kasvattaa upseeriksi. Pikku Georgia kasvatettiin

kaupungissa.

Kyllä tulikin ihan toinen elämä hoviin, kun nämä vieraat saapuivat.

Kaikki paikat täyttyivät heidän nauruillaan ja huudahduksillaan.

Punakasvoinen setä, kun vaan jotain merkillisempää näki tahi tuli

ajatelleeksi, alkoi heti huutaa lihavalle tädille, vaikka tämä ei ollut

lähimaillakaan:

-- Aurore, hoi! Aurore! Onko moista nähty! Tulehan tänne, Aurore!

Ja sitten ei tarvinnut olla muuta kuin joku erinomaisempi ruukku-alus

kasvihuoneessa!

Jos täti Aurore kuuli sedän huutoja, niin hän alkoi vastailla ja

rientää huutoon päin.

-- Ah, mon chère, missä sinä olet?

Toinen vastasi:

-- Uu-u?

Papan ja mamman puhumattomuuskin tahtoi toisinaan tämän kautta mennä

tyhjiin. Heidän piti usein nauraa mukana, ja sillä lailla sanoa jotain

toisilleenkin.

Se erinomainen asia, minkä Helena setän ja tätin suhteen tuli

kuulleeksi, oli, että he olivat yhä "rakastuneet" toisiinsa. Helena oli

kahdestikin kuullut aikaihmisten sitä sanovan, ja tuli hyvin uteliaaksi

tietämään mitä se merkitsee. Hän rupesi sitä asiata seuraamaan ja teki

semmoisen huomion, että setä ja täti usein taputtelivat ja suutelivat

toisiansa ja kerran istuivat samassa keinutuolissa, täti setän sylissä.

jolloin muut merkitsevästi hymyilivät. Kerran taas setä tuli kyökkiin,

missä mamma ja täti olivat, eikä ollut muuta asiaa kuin otti tätiä

vyötäisistä eikä hellittänyt ennenkuin täti, leikkien vihaista, työnsi

hänet pois sanoen:

-- Mitä lapsetkin semmoisesta ajattelevat! -- -- --

Uteliaana oli Helena vastaanottanut erittäinkin Georgin. Tämä oli

talutettu reestä sisään niin umpeensa vaatteihin käärittynä, ettei

hänestä ollut näkynyt ensin mitään. Kasvot olivat kiedotut vöihin ja

saaleihin. Ja vasta pitkän aukomisen perästä tuli esiin ensin hieno

nenänpää ja vihdoin ruskeat silmät ja kuumenneet posket ja tumma, hyvin

tiheä tukka, joka oli hiostunut ja kihartunut ohimoissa ja

otsanrajassa. Georg, päästyään näkemään maailmata, katseli jonkun aikaa

kummastuneena ympärilleen, sitten meni äidilleen jotain valittamaan,

luultavasti sitä, että oli hiostunut, ja sitten vasta äitinsä kädestä

pidellen esitettiin papalle ja mammalle.

-- No! -- sanoi Georgin äiti, lykäten häntä Helenan luo, -- tutustuhan

nyt tämän pienen kavaljeerin kanssa.

Lapset antoivat toisilleen kättä, ja ystävyyden merkiksi Helena rupesi

heiluttamaan Georgin kättä edestakasin.

-- Kas kuinka ne ovat yhdenpituiset! -- sanoi Georgin äiti,

ihastuksella katsellen lapsia.

-- Ne ovat aivan yhdenikäisetkin, -- sanoi mamma.

-- No se ei haittaa, kyllä niistä sentään voi tulla sievä pari; -- ah,

mon chère, -- kääntyi hän miehensä puoleen: -- oletko nähnyt jotain

kauniimpaa! -- Tules tänne, rakas pikku Helene, että täti saa sinua

puristaa!

Ja hän todella kumartui alas ja painoi Helenan molemmin käsin syliinsä

ja suuteli kasvoihin ja kaulaan ja suuhun, ja puristi vastaansa niin

että teki kipeätä.

Georgin leikkisä isä teki piloilla kohteliaan kumarruksen Helenalle,

harppasi jaloillaan, löi kantapäänsä yhteen ja suuteli kädelle.

-- Katso nyt, Georg, että kohtelet hyvin tätä pikku kukkaa, -- sanoi

hän Georgille silittäen Helenan kättä omiensa välissä, -- sinun täytyy

oppia ritariksi, sinun täytyy suojella häntä, olla huomaavainen hänelle

ja palvella häntä.

Lapset katselivat toisiaan epäluulolla, ja kädet erosivat.

Sitten menivät vanhemmat ihmiset kaikki vastaanottohuoneihin ja Helena

sanoi Georgille:

-- Ei minulla ole enää kuin neljä nukkea, sittenkuin Mimmi meni rikki.

-- Ohhoh, vielä sinä nukeilla leikit!

-- Etkös sinä sitten leiki?

-- En minä semmoisia.

-- Mitäs sinä leikit?

-- Pappa teetti minulle kaaripyssyn ja on minulla poni-hevonen, joka

kiikkuu.

-- Mutta meilläpä on eläviä poni-hevosia, jos tahdot tietää.

-- On meilläkin, mutta ne ovat paljon suurempia.

-- Ei ne sitten olekaan poni-hevosia ha-ha-ha, sillä ponihevoset ovat

juuri pieniä.

-- Niin no, ei ne erittäin suuria ole.

-- Mennäänkö talliin katsomaan, -- ehdotteli Helena, kun ei muuta

yhteistä leikkiä voinut keksiä.

Mutta kun mentiin kysymään lupaa, sanoivat Georgin ja Helenan mammat,

että oli liian kylmä mennä talliin, ja että leikkisivät sisällä.

Siis he menivät lastenkamariin, missä Helenan kaikki leikkikalut

olivat.

Kyllä Helena muutamia niistä itsekin piti liian lapsellisina

leikkikaluina ja lykkäsi pois osottaakseen, ettei hänkään nyt sentään

tuollaisista --. Mutta Georg ei ollenkaan tahtonut tietää mistään

leikkikaluista, vaan tahtoi mieluummin puhella ja leikkiä suuria. Siinä

asiassa tunsi Helena olevansa kovasti takapajulla hänestä.

Seuraavana päivänä oli leuto sää, ja Helena ja Georg päästettiin

talliin.

Täällä Helena kohta huomasi, ettei Georg ollut oikein alallaan, vaan

ikäänkuin pelkäsi mennä pilttuuseen.

Kuski pani ponin selkään satulan ja nosti Helenan siihen, sekä päästi

ponin valloilleen. Kauan tallissa seistuaan läksi poni ilosesti hyppien

juoksemaan ja Helena sitä vaan yllytti pienellä ruoskapiiskalla. Kun

hän tuli takasin ja hyppäsi alas, sanoi kuski:

-- No eikös nuori herra tahdo kanssa koettaa.

Georg ei kehdannut kieltää, ettei luultaisi hänen pelkäävän. Hänelle

muutettiin toinen satula, ja kuski keikautti hänet ylös.

Kyllä Helena oli kohta huomannut, että Georg vähän hätäili, mutta kun

hän oli nostettu ylös ja poni, peläten ruoskaa, otti hypyllä vauhdin

tallista, kipristyi Georg raukka molemmin käsin satulaan ja heitti

ohjakset valloilleen. Poni juoksi ihmeissään pihalle, heilutti päätään

edestakasin, hyppeli ja alkoi sitten lennätellä outoa ratsastajaansa

pitkin kenttää. Helena nauroi kohti kulkkua tallin ovessa.

-- Pruu. pruu! -- huusi Georg ja hänen äänensä muuttui vähitellen

itkeväksi hätähuudoksi.

Kuski tuli tallista.

-- Sjoh, sjoh, -- pani hän ojennetuin käsin hevoselle, joka ei heti

antautunut. Poni tiesi, ettei kuskilla ollut leipää, eikä tullut luo,

vaan juoksi suoraan tallia kohden, jonka ovelta Helena tarttui sen

suitsiin.

Georg itki ääneen. Ja nyt vasta Helenan tuli häntä sääli, sillä ei hän

voinut ymmärtää, kuinka Georg selviytyy tästä tapauksesta. Teki mieli

nauraa, mutta oli myöskin kovasti sääli. Ja Helena pakotti suunsa

pysymään ihan nauramattomana ja tahtoi vaan auttaa Georgia.

-- Niin, ethän sinä ole tottunut ratsastamaan ponilla, -- sanoi hän

keksien Georgille valmiit puolustukset.

Ja otti Georgia kädestä ja lohdutteli: älä viitsi välittää, mennään

väen puolelle, mennään!

Ja käsi kädessä he kulkivat pihan yli väen puolelle.

Georg oli tämän tapauksen perästä nöyrtynyt mitä hevosiin tulee, ja

katsoi Helenaan siinä suhteessa niinkuin vanhempaan, vaikka he olivat

yhdenikäiset.

Georgin leikki.

Sisällä pysyi Georg sitävastoin kerrassaan voiton puolella, erittäinkin

tietojensa vuoksi. Hän ihmetteli ja vähän pilkkasikin Helenan

käsityksiä niinpian kuin tuli kysymys suuren maailman asioista siellä

pääkaupungissa. Helena saattoi kysellä niin lapsekkaita, että Georgin

piti tuon tuostakin purskahtaa nauruun. Tämä Georgin ylimielisyys esti

Helenaa kyselemästä kaikkea mitä olisi ollut kylläkin utelias

tietämään, ja hän sai vaan kautta rantain urkituksi asioita Georgilta.

Teaatterit, tanssiaiset ja muut semmoiset olivat Helenalle suuria

uutuuksia. Ei Helena itse ollut tässä sanattomassa talossa nähnyt

tanssittavan. Ja kun Georg näytti hänelle polkka-askeleet, ei hän

tiennyt nauraako vai ihmetellä, mutta oli vaan kovin utelias. Georg

koetti tanssia yhdessä hänen kanssaan, mutta eihän se Helena, --

sekoitti tahtia ja polki jaloille.

Kaikkein enin ihmeissään oli Helena, kun Georg opetti erään uuden

leikin, jota sanottiin "hääleikiksi".

Leikki alkoi sillä, että heidän piti olla ensin "kihloissa". Sormukset

hankittiin, ja Georg vaati Helenaa käymään käsi kädessä sekä käski

hyvin nauramaan ja näyttämään iloselta. Itse hän muka taputteli Helenaa

yhtämittaa, juuri niinkuin hänen vanhempansa toisiaan, ja sanoi, että

oikeastaan pitäisi vielä suudella, johon Helena ei kuitenkaan

suostunut.

Sitten Georg pani toimeen vihkiäiset muka kirkossa. He asettivat

ruukkukasveja kahteen riviin ja ripustivat poimuihin lakanoita sinne

tänne. Georg laittoi kumotuista tuoleista aituuksen, johon pystytti

mustan takin kävelykepin varaan, vaati Helenaa hankkimaan kaksi pallia

aituuksen eteen, sekä pisti äidiltään lainatun sormuksen taskuunsa. Nyt

he asettuivat polvilleen pallien päälle ja Georg alkoi supattaa jotain

yksitoikkoisella äänellä, kunnes otti sormuksen taskustaan ja pisti

Helenan käteen, ensin etusormeen sitten keskiseen ja vihdoin

nimettömään. Sitten taas mymisi jotain ja lopuksi käski nousemaan ja

rupesi suutelemaan Helenaa. Helena pani kovasti vastaan, mutta Georg

vakuutti, että niin täytyy ja että niin aina tehdään, kun vihitään, ja

vielä kertoi, että kun mennään naimisiin, niin täytyy aina suudella

eikä koskaan saa suuttua.

Tästä asiasta heillä syntyi riita. Helena väitti ettei se ole totta, ja

perusti siihen, ettei hänen vanhempansa koskaan suudelleet toisiansa.

Johon Georg vastasi että hänen luullakseen he eivät olleetkaan

naimisissa, vaan että Helenan pappa oli Helenan mamman veli.

Ja kun he Georgin kanssa uudestaan rupesivat häitä leikkimään,

tapahtui, että vanhemmat tulivat salaa oven taakse ja yllättivät heidät

kesken vihkiäisiä.

Siitä pitäen kun Georgilta Helenaa tiedusteltiin, sanottiin: missä

sinun pikku morsiamesi on? -- ja Helenalle -- missä on sinun sulhasesi?

Näissä leikeissä oli Georg kokonaan voitolla Helenasta, hän oli pääasia

ja Helena sivuasia. Ja jos Helena olikin ulkona häntä urhoollisempi,

niin oli Georgilla vieläkin ala, jolla hän voitti Helenan.

Georgin vanhemmat olivat nimittäin päättäneet, että Georgista tulee

upseeri, ja hän aijottiin pian panna kadettikouluun. Tästä asiasta oli

Georg sangen olevinaan, sanoi "sitten kun pääsen kapteeniksi", laittoi

sapeleja vyölleen, osasi kohteliaita kumarruksia ja reippaita

harppauksia. Hän oli sangen sievä kaikessa tässä. Helenan omatkin

vanhemmat ottivat osaa Georgin tulevaisuuden miettimiseen ja

järjestämiseen. Mutta Helenaan nähden ei ollut kellään mitään

järjestämistä. Hän vaan sai päästä Georgin vaimoksi. Sanottiin

kapteenskaksi, ja naurettiin kun hän myöskin sanoi olevansa kapteeni

tai vaati itselleen miekkoja ja tahtoi kadettikouluun.

Papan huoli.

Kymmenen vuotta tämän ajan jälkeen, kun Helena oli jo kuusitoista

vuotta täyttänyt ja Georgilla oli ainoastaan muutama kuukausi vielä

kadettikoulua jäljellä, tuli hovijunkkari kirje kädessä vaimonsa luo

ilmoittamaan, että Georgin vanhemmat Georgin kanssa tulevat parin

kolmen viikon kuluttua vierailemaan kartanoon.

-- Missä Helena on? -- kysyi hän.

-- En todellakaan tiedä.

-- Te ette tiedä koskaan mitään.

Hovijunkkari läksi vihasena Helenaa käsiinsä hakemaan.

Mutta ei Helenaa ollutkaan niin helppo löytää. Kyselyihin mikä vastasi

sen olevan väenpuolella, mikä sanoi juosseen Taavetin kanssa kylälle,

mikä oli vilaukselta nähnyt tallissa.

Hovijunkkari palasi kiihoittuneena vaimonsa puheille.

-- Mitä tämä tämmöinen on, -- puhui hän syyttäen, -- tyttö juoksentelee

omin päin pitkin kyliä, tallissa ja renkituvissa eikä asianomaisilla

näy olevan tietoakaan hänestä!

-- Minun käsitykseni mukaan Helena tarvitsee semmoista elämää. Kyllä

hän vielä ehtii salonkitavat oppia. Nyt täytyy etupäässä vahvistua.

-- Ehtii ja ehtii! Mutta jospa hän sillä välin rakastuu tallirenkiin!

Sitä et sinä tietysti ole tullut ajatelleeksikaan.

-- En todellakaan. Mutta minä myönnän että se saattaisi olla

vaarallista, kun eivät sukuluettelot ole oikein selvät täällä.

Hovijunkkari hetkeksi hätkähti, mutta osasi kohta tehdä niinkuin ei

olisi mitään kuullut eikä huomannut.

Nyt vasta kun tuli tieto vieraiden saapumisesta, oli hän tullut

ajatelleeksi, että Helenalta puuttuu kaikki se, mitä hän kasvatuksena

pitää. Sillä hän aikoi naittaa Helenan Georgille. Se oli niin hyvin

kuin sovittu asia,

-- Toimittakaa lapsi heti tänne, -- komensi hän.

Mutta Helena sillä aikaa, mitään aavistamatta, oli Muona-Maijan luona,

joka paraikaa juotti kahvia kahdelle päivätyöläiselle istuen itse

sängyn laidalla ja ommellen kokoon Taavetin, tallipojan, housuja, joka

odotteli niitä viruen penkillä.

Kun Helena sieltä löydettiin ja tuotiin papan ja mamman eteen, oli hän

tosin kaikkea muuta kuin katseltavassa kunnossa. Sormen päät olivat

mullassa onkimatojen kaivelemisesta. Hame ylettyi vaan vähän alle

polvien. Palmikosta oli tukkaa hajonnut ympäri päätä ja tallin tuoksu

oli perin tuntuva.

-- Ja tämäkö on minun tyttäreni! -- päivitteli hovijunkkari lyöden

kätensä otsaan. -- Ihan kuin mikä hyvänsä kylän juoksija! Mitä tämä on!

Osaatko sinä edes tervehtiä ihmisiksi. Niijaa, että saan nähdä!

Helena katsahti punastuen äitiin.

-- Niijaa niinkuin tervehtisit vieraita! -- toisti ankarasti

hovijunkkari.

-- Lelle, tee nyt niinkuin pappa tahtoo.

Helena niijasi.

Silloin hovijunkkari tuskin osasi salata tyytyväisyyden myhäystä.

Helenan luonnollisessa liikkeessä oli verratonta suloutta, aivan kuin

hän olisi taitavimman tanssimestarin opettama ollut. Mutta ei

hovijunkkari sentään ilmaissut kummastustansa.

-- Tyttö on toimitettava rippikouluun, -- sanoi hän äreästi. -- Osaatko

sinä tanssia?

-- Osaan.

-- Se on hyvä se. -- Laittakaa hänelle pitkä hame; minä en kärsi enää

nähdä häntä noin vaatteistaan ulos kasvaneena.

Helena valmistuu ripille.

Hovijunkkari oli pitänyt suurta huolta aikasempien lastensa

kasvatuksesta. Siinä asiassa ei saanut mitään laiminlyödä. Mutta kun

seurauksena monipuolisen hienon kasvatuksen toimittamisesta kuitenkin

oli ollut lasten riitaantuminen hänen kanssaan ja kodin jättäminen, sai

hän niistä puuhista kyllikseen. Helenan kasvattamisesta hän ei ollut

enää pitänyt mitään huolta, ja jätti koko sen kysymyksen vaimonsa

huostaan.

Siten tapahtui, että Helenaa ei ollenkaan lähetetty kaupunkiin kouluun,

vaan toimitti äiti hänelle samallaisen kotikasvatuksen kuin oli itse

omassa kodissaan saanut -- nimittäin kotiopettajien avulla.

Tämä kotiopetus, verraten tavalliseen koulukasvatukseen, tuli siinä

kohden vaillinaiseksi, ettei hänelle hankittu mitään opetusta

uskonnossa. Äiti omasta puolestaan tosin tahallaan jätti tämän asian

semmoiseksi. Hänen omassa kodissaan, kuten jo ylempänä mainittiin, ei

uskontoon pantu merkitystä. Vanha kreivi ja kreivitär olivat

kotimaassaan Ruotsissa olleet tunnetut viisaina ja hyvinä ihmisinä,

mutta ihmisinä "ilman jumalaa", kuten sanotaan. Siinä kodissa vallitsi

rajaton ajatusten vapaus. Arvoa annettiin ainoastaan kyvylle nähdä ja

punnita omia vaikuttimia. Mutta usko yliluonnolliseen oli ikäänkuin

pannaan julistettu. Sentähden, kun hovijunkkari puolestaan ei ottanut

valvoakseen uskonnon asiaa kasvatuksessa, ei ainakaan hänen vaimonsa

pannut asiaa vireille.

Näin Helena kasvoi 16-vuotiseksi tyttönäreeksi saamatta minkäänlaista

uskonnon-opetusta sanan tavallisessa merkityksessä. Äiti kyllä usein

puheli hänen kanssaan ja istutti häneen ehdottoman luottamuksen hyvään:

mutta kun Helena tultuaan yhteyteen muun maailman kanssa tiedusteli

häneltä mitä se Jumala oikein on, josta aina puhuttiin, niin sanoi äiti

vaan, että kaikki riippuu ihmisen ajatuksista ja tunteista, ja että

ihmiset pitäisi keskenään olla veljiä ja sisaria. Jumalan olennosta hän

ei sanonut mitään voitavan tietää, ja käski vaan aina ja joka paikassa

omaatuntoa kuunnella.

Luultavasti juuri senvuoksi, ettei mitään muuta opetusta ollut, sai

tämä oppi omastatunnosta suuren merkityksen Helenan käsityksissä jo

pienestä pitäen.

-- Eikö niin, Helena, _oikeastaan_ pitäisi rakastaa kaikkia ihmisiä? Ja

katsos nyt, juuri se, mikä sydämmessä sanoo, että _oikeastaan_ --, se

on Jumala. Se on se sama, joka välistä sanoo sinulle ja minulle:

_oikeastaan_ me teimme väärin, vaikka verrattuina muihin ihmisiin

näyttäisi, ettei ollut mitään väärää.

Ja Helena niin ymmärsi tämän selityksen, että sen jälkeen he keskenään

elämän tärkeimmissä käännekohdissa tulivat toimeen ainoastaan tuolla

pienellä "se" sanalla.

* * * * *

Mutta nyt kun Helena tuli rippikouluikään ilmaantui paljon kaikellaista

uutta ja outoa hänen eteensä. Eräänäkin päivänä hän istui Muona-Maijan

luona, ja sinne tuli lyhyt, hiukseton muonamies, Ekholm nimeltään, joka

toisinaan piti mökeissä hartaushetkiä ja pyhäkoulua. Tällä Ekholmilla

oli lempeät siniset silmät ja suu sangen usein mehellä. Erittäinkin

autuaan näkönen hän oli kun oli ottanut ryyppyjä, jota hän toisinaan

kyllä teki. Ja teki sitä suureksi osaksi vastustaakseen ei ainoastaan

sanoilla vaan myöskin teoilla raittius-aatetta, jota piti pakanallisena

ja synnillisenä. Hän sanoi, ettei ihminen tule autuaaksi omasta

ansiostaan, teoistaan, vaan ainoastaan uskosta lunastukseen.

Samaa mieltä oli eräs toinen, yksisilmäinen mies, joka niin ikään oli

sangen usein ja myöskin tällä kertaa Muona-Maijan luona.

Heidän puhellessa näistä kummallisista asioista, katsahti Ekholm

viehkeästi hymyillen Helenaan. -- jota hän oli aina erikoisesti

kunnioittanut ja rakastanut, -- ja sanoi:

-- Tänä suvena menee vissiin fröökinäkin rippiskouluun, vai?

Tämä oli ensi kertaa, että he tämmöisistä asioista rupesivat puhumaan.

Helenan vähän sykähti sydän, ja hän olisi mielellään Ekholmilta

tarkkaan tiedustellut mitä se ripilläkäyminen oikein merkitsee. Mutta

ei hän kehdannut osottaa semmoista tietämättömyyttä, ja sentähden hän

sanoi nauraen ja muka pilkaten Ekholmia:

-- Sanokaas tee Ekholmi -- enhän minä tierä mikä se rippikoulu onkaan.

Helena osasi ainoastaan murteellista etelä Suomen suomea, semmoista

kuin kansa täällä hänen kotiseudullaan puhui.

Ekholm rupesi vastaamaan.

-- Ai, ai, ei piräis nauraa, -- sanoi hän.

-- Kas jos mee emme meitämme nöyryytä ja ota vastaan herramme ja

vapahtajamme ruumista ja verta meirän synteimme anteeksisaamiseksi,

niin kuinkas meitin käy siinä tulevaises elämäsä. Sillä juuri raskaast

lepää synnin kuorma meirän hartioillamme täällä.

Ekholmin hartiat olivat todellakin hyvin painuksissa. Hänellä oli

yhdeksän alaikäistä lasta, työnä oli suuren navetan siivoaminen ja

satalukuisen karjan ruokkiminen, mutta oma muona oli niukka.

Helena kauhistui hänen lausettansa ruumiista ja verestä, ja katsahti

puolustusta hakien Muona-Maijaan ja siihen yksisilmäiseen mieheen.

Mutta nämät, Helenan suureksi hämmästykseksi, eivät olleet

millänsäkään, päinvastoin näyttivät ikäänkuin hyväksyen Ekholmia.

Helena kavahti seisovilleen.

-- Mitä? -- Mitä Ekholm puhuu? -- Mitä ruumista ja verta? -- sanoi hän

kiihkeästi, silmät pyöreinä.

-- Herramme ja vapahtajamme ruumista ja verta, jonka hän on vuodattanut

lunastukseksi meidän synteimme edestä.

Yksisilmäinen nyökkäsi hyväksyvästi päätä. Muona-Maija rupesi

välinpitämättömästi aukasemaan rintaansa kaksivuotiaalle tytölleen,

jonka oli ottanut syliinsä.

-- Hyi, kuka se semmoista on sanonut!

-- Se vanhurskas isä taivaassa, jonka edessä olemme kaikki kelvottomat.

Ja ellemme uskossa nauti lunastajamme ruumista ja verta, niin syömme ja

juomme itsellemme iankaikkisen kadotuksen.

Taas nyökkäsi yksisilmäinen päätä, ja Muona-Maija, painettuaan rintansa

lapsen suuta vasten, huokasi:

-- Juu, juu.

Helena sanoi:

-- Sen Ekholm vaan saa nähdä, että minä en ainakaan mene ripille, -- en

_vaikka!_

Nyt kaikki kolme katsahtivat toisiinsa. Tämä puhe herätti heidän

huomionsa niinkuin outo kiljahdus keskellä tuttua virttä.

Ja tuli pitkä äänettömyys.

Muona-Maijan mökissä oli ikkunalasit pienet ja niin viheriäiset, että

maailma näytti niiden läpi surullisen toivottomalta. Mutta se kuvasi

Helenan suhdetta työväkeen yleensä. Niin kuin hän rakastikin oleskella

Muona-Maijan luona, tuntui tämä himmeästi vihreä alakuloisuus aina

seuraavan kaikkia muitakin hovin ulkotyöläisiä. Helena luuli, että se

riippui yksistään juuri näistä pienistä ja viheliäisistä ikkunoista, ja

heidän pimeistä asumuksistaan, joissa hän kuvaili työväen istuvan.

Oleskella Muona-Maijan viheliäisten lasien takana hän ei olisi

ollenkaan voinut, ellei olisi ajatellut että hän milloin tahansa

saattaa tulla jälleen valoon ja mennä takasin hovin väljiin ja

kirkkaisiin huoneihin. Mutta nyt valahti koko tämä sama alakuloinen

toivottomuuden tunto aivan toiselle alalle: keskelle heidän hyvää,

ystävällistä suhdettansa. Ja siitä ei päässyt juoksemalla pois. Mitä

enemmän ne puhuivat, sitä levottomammaksi tuli Helena.

Ekholm viritti taas keskustelun ja rupesi selittämään iankaikkista

kadotusta.

Yksisilmäinen, -- hän oli ammatiltaan sahan vartesmanni, -- kertoi,

että paholainen oli viime aikoina ollut liikkeellä. Sanoivat nähdyn

Sunin riihessä.

Muona-Maija kuunteli taas kuin tuttua nuottia.

-- Pirua ei ole ollenkaan olemassakaan, -- sanoi Helena, kun Ekholm

keskeytti puheensa vetääkseen henkeä.

Ekholm hätkähti eikä jatkanut. Kaikki katkesi. Pitkän äänettömyyden

perästä sanoi Ekholm hiljaisella ja hurskaalla äänellä:

-- Eikös herramme ja opettajamme Martti Lutheerus sano pirun olevan?

Ja he panivat tietämättömän Helenan kysymyksillänsä niin lujalle, ettei

hän enää osannut mitään sanoa. Hän tunsi pienenemistään pienenevänsä

heidän edessänsä, he kasvamistaan kasvoivat. Heidän puheensa oli

hänelle niinkuin yhä suureneva aalto, joka vihdoin vyöryi hänen

ylitsensä ja hän antautui valtoinaan sen alle.

Niinkuin tukehduksista riuhtasihe Helena vihdoin irralleen mökistä ja

juoksi äidin luo.

Äiti suki tukkaansa suuren nurkkapeilin edessä.

-- Mamma, mamma, mitä ne sanovat, että ripillä pitää syödä jotain

ruumista ja verta --?

Äiti selitti, että kristinuskon mukaan ihminen joutuisi iankaikkiseen

kadotukseen, ellei jumalan poika olisi astunut ihmisen muodossa maan

päälle ja ristinpuussa vuodattanut vertansa heidän syntiensä

sovitukseksi. Syöden ehtoollisella leipää ja viiniä tekee ihminen

itsensä ikäänkuin osalliseksi tästä jumalanpojan lihasta ja verestä, --

sanoi äiti.

Helenan pysähtyi sydän epätietoisuuden jännityksestä.

-- Uskotko sinä? -- kysyi hän hiljaa.

-- No en minä ole sitä koskaan oikein ymmärtänyt. -- sanoi äiti

selvitellen kammalla pitkien hiuksiensa päitä.

Ja Helenalta putosi kivi sydämmeltä.

-- Uskooko pappa?

-- En minä luule, -- naurahti äiti. -- Katsos se nyt on enemmän

ikäänkuin kansaa varten, -- sanoi hän kääntymättä peilistä ja molemmin

käsin kiertäen tukkaansa solmuun päälaelle.

Helena ymmärsi hyvin, ettei tämä kysymys ollut sen tärkeämpi mammalle,

sillä ei mammalla ollut mökeissä mitään tuttavuuksia, joiden suhteisiin

se olisi koskenut.

-- En minä vaan ikinä ripille mene -- sanoi Helena.

Äiti oli saanut kampauksen valmiiksi, ja kääntyi Helenaan päin.

-- Niin, Lelle, siitä asiasta kysy papan mieltä. Mitä hänkin sanoo.

Eikä tällöin katsonut silmiin, vaan omien sormiensa päitä.

Tähän se asia joksikin ajaksi jäi. Pappa oli tosin pari kertaa vielä

jälestäpäin maininnut ripille menemistä, mutta oli arvattavasti sen

sitten unohtanut ja Helena ajatteli että kenties kaikki siihen

raukeekin.

Ainakin Muona-Maijan luona hän kävi vielä vahvistamassa entistä

sanaansa ettei mene ripille, ja niin se oli ikäänkuin päätetty asia

hänen ja takapihalaisten välillä. Helena tahtoi heille näyttää, että he

olivat väärässä, että mamma yksin oli oikeassa, ja että mitään

semmoista vihaista jumalaa ei ollut, vaan ainoastaan sydämmessä

rakastavainen "se".

Meni pari viikkoa.

Silloin sanottiin Helenalle, että hovijunkkari käskee ylös puheillensa.

Siinä oli jotakin pelottavaa ja Helena alkoi aavistaa mitä se oli.

-- No, Lelle -- sanoi pappa, kun Helena pujahti sisälle -- nyt on sinun

meneminen rippikouluun, jo on aika, sinä olet 16 vuotta täyttänyt.

Helenalla ei ollut aikaa ollut valmistua tähän muutakuin minkä nyt

rappusia ylös juostessa oli ennättänyt arvata. "En mene, en mene" --

ajatteli hän tahdissa sydämmen tykytyksen kanssa, noustessaan ylös

papan luo.

Mutta papan edessä ollessa ei se sanominen tuntunut ollenkaan helpolta.

Papan ääni ei ollut entinen epävarma, vaan oli tällä kertaa

päättäväinen.

Helenan nousi veri päähän, mutta hän sanoi kuitenkin:

-- En minä pappa kulta saata ripille mennä, sillä enhän minä usko.

Hovijunkkari katsahti silmät pyöreinä tyttöön, ja pään nykäyksellä

mittasi hänen pituutensa.

Helena sen johdosta oikasi liian lyhyen tyttöhameensa ja katsoi taas

pappaan.

-- Kuinka? -- sanoi hovijunkkari. -- Et suinkaan sinä voi olla ripille

menemättä. Etkö tiedä, ettet pääse edes naimisiin, ellet ole ripillä

käynyt?

-- Mutta minä kun en usko --

-- No, no, ei tässä maailmassa aina saa menetellä uskonsakaan mukaan!

-- Jos eivät muut, niin kyllä minä ainakin menettelen, -- sanoi Helena.

Pappa suuttui.

-- Sinä? Minä sanon sinulle, että niinkauan kuin olet minun luonani,

menettelet sinä niinkuin _minä_ määrään.

Nyt oli Helenalle aina sanottu, ettei pappaa mitenkään saa suututtaa,

sillä hänellä on sydänvika, ja mielenliikutus voi ihan äkkiä tehdä

lopun hänen elämästänsä. Se oli hyvin tunnettu asia koko hovin

alueelle. Kun hovijunkkari sattui pahemmin sydämmistymään, tuli hän

kohta kipeäksi. Hänen täytyi pitkän aikaa senjälkeen käydä

kumarruksissa ja joskus hän joutui vuoteenkin omaksi.

-- Mutta hyvä pappa, -- alkoi Helena, lukuunottamatta suuttumisen

mahdollisuutta.

Silloin hovijunkkari polkasi tavattomalla tarmolla jalkansa maahan.

Hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen ja pahaa ennustaen pakeni veri

kasvoista.

-- Sinä menet ripille! -- sanoi hän hirvittävän ankarasti ja nopeasti.