Lehteni ilmestymispäivän jälkeen tuli toimistoon nuori mies, joka sanoi
olevansa Jooseppi Nahkanen, suutarin ulosoppinut, ja tietävänsä
senverran maailmasta kuin joku toinenkin.
»Sitä ei voi epäilläkään. Jos tahdotte ilahuttaa tiedoillanne lehtemme
lukijakuntaa, niin olkaa hyvä -- tässä on paperia ja kynä.»
»Ei, en minä sitä varten!» Hän otti lehden taskustaan ja näytti sitä
paikkaa, jossa puhuttiin viime sunnuntaisista seuranäytelmistä.
»Tästä on jätetty pois!»
»Mikä?»
Vähitellen tuli selville, että illan kuluessa oli perälehterillä
kulkenut eri näytelmä yhtä rintaa lavalla esitetyn kappaleen kanssa.
Siinä oli veli Jooseppi ollut yhtenä henkilönä. Mahdotonhan toimittajan
oli sitä tietää. Mutta nyt katson velvollisuudekseni kertoa sen
sisällyksen pääpiirteissään.
Se oli murhenäytelmä. Jooseppi Nahkasella oli morsian, erinomaisen
kaunis sekä sisästä että päältä, oikein ihme ihmisten seassa. Mutta
Joosepilla ei ollut rahaa. Eikä Joosepin veljelläkään ollut sitä. Veli
palveli soittokunnassa. Tämä veli oli saanut vapaapiletin näytelmään.
Semmoisia annettiin soittajain käytettäväksi, kun he eivät tahtoneet
maksua soitostaan.
Näin hymyili onni Joosepille. Veli antoi hänelle pilettinsä, Jooseppi
vei sen Liisalleen. Liisalle se maksoi suutelon.
Näytelmä oli jo aluillaan, kun Jooseppi tuli näytelmähuoneelle. Hän oli
käynyt Liisaa tapaamassa, mutta Liisa ei enää ollut kotona. Oli jo
mennyt, luullen ettei Jooseppi tulekaan. Jooseppi oli myynyt liivinsä,
joten sai piletin hinnan. Ei hän juuri olisi pitänyt sinne menemisellä
väliä, mutta pelkäsi Lestisen Kustia, joka myös näytti toivovan Liisaa.
Pelkäsi että Kusti ehkä muuten käyttäisi tilaisuutta hyväkseen.
Ovella osti hän piletin perälehterille, sillä sinne oli Liisakin
vapaapiletillään päässyt. Niin soittajaveli oli vakuuttanut.
Joosepin piletissä oli numero 27. Urhoollisesti riensi hän
perälehterille ja etsi tuota sijaa. Mutta kaikki paikat olivat täynnä.
Tuskin sopi sinne seisomaankaan. Vihdoin hän sai selville, missä sija
27 oli. Siinä istui -- niin, siinä istui Liisa, kovin loukatun
näköisenä, vaikkei Jooseppi hänen sijalleen pyrkinytkään.
»Hyvää iltaa, Liisa!»
Ei vastausta.
»Mikä sulla on? -- Istu vaan! Enhän minä... Sentähden tulin tähän
katsomaan, kun minun piletissäni oli numero 27. Istu vaan!»
»Sinun piletissäsi! Milloin sinulla on pilettiä ollut? -- Sillä tavalla
ilkiät pettää ja häv --». Puhe keskeytyi kyyneleihin. »Tuoss' on sun
pilettisi!» Liisa heitti vihoissaan Joosepin antaman keltaisen
vapaapiletin hänen eteensä lattialle.
Jooseppi ei tästä ymmärtänyt mitään. Hämmästyneenä kumartui hän,
ottaakseen Liisan heittämän lipun lattialta. Samassa nousi Liisa
sijaltaan ja meni tiehensä, jonnekin sivulehterille.
Jooseppi istui hänen sijalleen ja koetti ajatella syytä Liisan
vihaiseen käytökseen. Olisiko tuo saanut tietää, että hän oli myynyt
liivinsä? Ei millään muotoa, sillä se tapahtui ihan hänen lähteissään,
eikä siitä tiennyt kukaan muu kuin ostaja, eräs torikauppias.
Hänen mietteensä keskeytti muuan, joka koetti tunkea häntä pois
sijaltaan. Jooseppi katsoi ja näki, että se oli Liisan äiti, hänen
tuleva anoppinsa.
»Minulla oli numero 27», sanoi eukko.
»Kyllä minulla oli myös.»
»Koetetaanhan mahtua tähän.» Eukko työntäytyi rakoon ja Joosepille tuli
aika ahdas. Eukon silmistä näkyi, ettei hän uskonut Joosepilla olleen
minkäänlaista pilettiä.
Lestisen Kusti oli valinnut toisen tien kuin Jooseppi -- toisen tien
Liisan sydämeen. Hän koetti ensin voittaa äidin luottamuksen. Siinä
tarkoituksessa oli hän nyt tuonut eukon näytelmähuoneelle. Itse oli
Kusti jäänyt alas tupakoimaan.
Mutta Kusti tuli, eikä kauan viipynytkään.
»Missä se on 27:s sija?» kuuli Jooseppi Kustin kyselevän.
Jooseppi oli kuin hiilillä paistettava ahven, ihan pyörällä.
Kohta sai Kusti selville, että Jooseppi oli vallannut 27:nnen sijan.
Hänen vihansa julmistui. Liisan äitiä ei ollut tänne tuonut kukaan muu
kuin hän, Kusti Lestinen, suutarin ulosoppinut ja kaikin puolin
kunniallinen mies -- ja nyt oli Jooseppi tunkeutunut hänen tielleen.
»Kuules, Nahkanen! Minulla on 27:s sija.»
»Mutta minulla ... kyllä se oli minullakin.»
»Vai oli!»
Kusti meni ovenvartijan luokse ja otti lippunsa, saadakseen oikein
masentavasti näyttää Liisan äidille, minkä arvoinen mies Jooseppi
Nahkanen oikeastaan oli.
»Tässä on minun lippuni. Näetkös numeroa?»
Jooseppi ei tainnut mitään. Hän tiesi kyllä olevansa oikeassa. Mutta
Kusti todisti nyt hänen viekkaudella ja väkivallalla tunkeutuneen
ihmisten seuraan. Joosepin täytyi nousta.
»Olisit ostanut piletin», pilkkasi Kusti, »niin olisit saanut olla
täällä. Et olisi juonut sitä liivisi hintaa...»
Enempää ei Jooseppi kärsinyt kuulla. Hänen täytyi päästä pois. Anopin
kuullen puhui liivin myynnistä!
Lestisen Kusti oli sattunut myymään liivinsä samalle torikauppiaalle
kuin Jooseppikin, ja silloin oli hän saanut tietää, että Jooseppi oli
tuonut sinne liivinsä vähää ennen.
Heleä nauru soi Joosepin korvissa hänen lähteissään. Se ei ollut
»Pukkisen matamin» nauru näyttämöltä, vaan Joosepin toivotun anopin.
Nyt kävi Jooseppi piletin myyjäin ja ovenvartijain kimppuun. Ensin
näytti hän heille Liisalle antamaansa vapaalippua ja kysyi:
»Mikä tämä on?»
Ei kukaan tuntenut sitä miksikään.
Sitte sai hän tietää, että perälehterin lippuja oli myyty useampaan
kertaan, niin että siellä nyt tuskin sopi seisomaankaan.
»Koetelkoot sovitellata!» lohduttivat he itseään ja Jooseppia.
Jooseppi tunsi, että häntä oli katalasti petetty. Veli, tuo soittaja,
oli hänelle antanut lipun, jolla ei tehnyt mitään. Liisan oli täytynyt
itsensä ostaa piletti. Sitte oli myyty sama sija Liisalle, Joosepille,
Liisan äidille ja Lestisen Kustille. Kaikesta tästä sai Jooseppi yksin
kärsiä.
Kostonhimo kiehui hänen povessaan. Aluksi päätti hän tappaa veljensä,
sitte Lestisen Kustin ja sen torikauppiaan, piletinmyyjät,
ovenvartijat, näyttelijät ja kaikki.
Ulos hän lähti viileään talvi-ilmaan. Se vähitellen jäähdytti hänen
tulistunutta vertaan. Ehkä veli oli syytön; ehkä siinä kohden oli joku
erehdys, joka voi kerran selvitä.
Mutta se ainakin oli varma, että rukkaset hän nyt Liisalta sai.
Ilmankos se vapaapiletti olikin keltainen!