Näinä päivinä arveli hra Antti Kettunen tehdä jotakin suomalaisen
teatterin hyväksi. Kettunen oli sivistynyt mies, vaikka ei mikään
kirjanoppinut -- kaksi luokkaa oli käynyt lyseota. Mutta sivistynyt hän
oli. Sen huomasi siitäkin, että hän aina piti keppiään takapuolellaan
pitkin selkää ja hyräili jokaisen vastaantulijan kohdalla, vaikka ei
ensinkään ollut laulumies.
Hra Kettusella oli muutamia vanhoja ystäviä porvarisäädystä, joita hän
monasti oli houkutellut suomalaiseen teatteriin. Mutta he olivat kovin
syvälle vaipuneet kauppa-asioihinsa, ja näytelmätaide ei heidän
mielestään kuulunut niihin. »Sellaiset hommat tietävät konkurssia»,
sanoivat he ja näyttivät hyvin salaperäisiltä. Toiseksi sanoivat he,
että jos heidän jolloinkulloin täytyy olla naisväen seurana
teaatterissa niin he aina menevät ruotsalaiseen, sillä sinne kokoontuu
muitakin liikemiehiä, ja nämä teaatterissa käynnit voi siten yhdistää
asioimatoimiin. Mutta kuka suomalaisessa teaatterissa käy? Ei etevää
porvaria yhtään; huonompaa yleisöä vaan, jolla ei ole muuta huvia
teaatterista kuin paukuttaa käsiään ruumiinsa lämpimäksi. Ja
näytteleminen sitte -- se on vaan sellaista tuherrusta.
Hra Kettunen ei heitä suuresti vastustanut, sillä hän ei teaatterista
oikeastaan välittänyt mitään. Kävi suomalaisessa teaatterissa
sentähden, että neiti Liina Lintunen myöskin kävi siellä. Ja
luonnollista on, että hra Kettunen oli likellä neiti Lintusta. Toinen
syy siihen, ettei Kettunen näitä porvareja suuresti vastustanut, oli se
että hän oli erään kauppiaan vanhempi konttoristi -- sangen taitava ja
luotettava virassaan -- ja hänellä oli raha-asioita usean liikemiehen
kanssa, sillä tavalla nimittäin, että hra Kettusella ei ollut koskaan
saatavaa heiltä. Ja semmoiset raha-asiat masentavat vastustamisen
halun.
* * * * *
Hra Kettunen kysyi telefoonilla, onko kauppias Lindström kotona.
Kauppias Lindström tuli telefoonin luokse.