Onneton kyytimies oli tässä tuiskujen aikaan eräällä matkustavaisella.
Kun jättää kiroukset y.m. väkisanat pois, puheli hän Rautavaaran kautta
kulkiessa melkein näin:
»On tämäkin ihmisten rypysija, tämä Rautavaara! Ei mitään muuta kuin
saloa, synkkää saloa vaan. Ei ihmisasuntoa, ei sitä paikkaa, missä
voisi levähtää, ei kaivoa tienpuolessa, missä hevosta juottaa. Ei muuta
kuin susia ja karhuja ja rosvoja.»
Kun Rautavaaran rajalle tultiin, hän riemuitsi, että viimeinkin
päästiin niistä ijankaikkisista saloista, eikä luvannut elämänsä
päivinä Rautavaaralle palata, jos mitenkään pääsee kiertämään sitä
seutua.
Ajettiin sitte Kaavin kautta Nilsiään. Siellä ei ollut saloja, vaan
viljeltyjä maita, aidat kahden puolen tietä. Nyt kun hevonen kahlasi
korviaan myöten hangessa, puheli hän tähän suuntaan:
»Jo nämä ovat kulkupaikkoja, nämä kujoset! Polttaneet varsin aikain
kaikki mäkensä paljaiksi, että tuuli oikein ahtaisi aitain välin lunta
täyteen. Olisivat polttaneet nuokin aidat! Sitte ei olisi tuommoisia
nietoksia. Ihmisten kiusaksi asettelevat aitojaan. Toista oli
Rautavaaralla, siellä ei ollut aitoja, vaan tie oli hyvä ja tasainen
kuin lattia.»
Oltiin vihdoin pääsemässä Juan tehtaalle. Tie kulki peltojen halki, ja
jälet olivat tuiskunnet umpeen. Aitoja ei enää ollut. Tien paikkaa
etsiessään keventi hän sydäntään tämmöisillä puheilla:
»Kun eivät pane edes aitoja tiensä viereen, ei yhtä seivästä, että
ihmiset tietäisivät, mistä ajaa! Varsinko ne tahtovat matkustavaisia
eksyttää hukkumaan heidän peltoihinsa? Ne ovat tehtaalaisia! Pitävät
tiensä ilman aitoja! Onko se ihmisten tapaa? Koskeen joutaisivat
patoineen ja pannuineen. Kaavilla toki osasi ajaa, kun olivat aidat
kahden puolen tietä.»
YHDEN VANHAN POJAN MALJAPUHE, yhdellä rekiretkellä, jonka
»vanhat pojat» tekivät ulos yhdestä kaupungista.
»Luomisen herrat!
»Tervehdän teitä, te jalot sankarit; te joiden korvia ei ole särkenyt
minkään öisin vinkuvan veivittömän posetiivin säveleet; te joille ei
mikään maitohampainen suu ole koskaan sanonut: 'pappa nam-nam!' -- te
jotka ette koskaan ole tarvinneet maksaa toivorikasten poikienne
kapakkavelkoja; te joita ei itse avioliiton nerokas keksijä ole saanut
osakkaiksi yhtiöönsä! -- Avioliiton keksijä ... niin -- ainoa, joka ei
ole ottanut patenttia keksinnölleen. Ja se keksintö on kuitenkin
hankkinut leivän useammalle ihmiselle kuin mikään muu: miljoonille
vaimoille ja lapsille, jotka eivät olisi muuten voineet tulla toimeen.
»Rakkaat ystävät -- herroja minä tarkoitan. Nämä toiset, hevoset
nimittäin, eivät suvainneet tulla sisään. Eivätkä he oikein tänne
kuuluisikaan. Sillä minun ymmärtääkseni ei meitä mikään niin suuresti
muistuta avioliiton kirouksesta kuin nämä hevoset. Mies on hevonen,
vaimo on reki: mutareki, lumireki tai oikein kivireki -- taikka karhi,
tuhatpiikkinen sikinsokinkarhi.
»Niinkuin hevosella on neljä jalkaa, niin on avioliitossakin neljä
jalkaa. Mutta avioliitolla ovat pahemmat jalat kuin hevosella. Hevosen
jalat eivät tavallisissa oloissa toki potki toisiaan, mutta avioliiton
jalat kyllä taipuvat siihenkin ja moneen muuhun. Välistä voivat nämä
jalkaparit olla hyvin kaukana, penikulmien päässä toisistaan; välistä
taas hyvinkin lähekkäin.
»Hevosella ei ole yhtään kättä; avioliitolla ei myös ole yhtään kättä
-- tarkoitan semmoista kättä, joka voisi tarttua lasiin. Sillä jos
aviomies sen tekisi, niin mistähän sitte saataisiin hakea perheen
_kastrullia_? Muutamia jäännöksiä ehkä löytyisi miehen päästä. Ja sitte
ei voitaisi keittää ruokaa moneen aikaan.
»Ajatelkaa aviomiestä, joka tulee kotiin sillä tuulella että näkee
esineet monen kertaisina, näkee kolme -- neljä -- viisi vaimoansa ja
niillä kaikilla kastrullin kädessä! Ajatelkaa vielä, että sitte
aamusella yksi vaskiseppä takoo miehen päätä ja toinen korjaa
kastrullia!
»Täällä monen virstan päässä kaikista kastrulleista ja kaikista
aviovaimoista voipi näin kauheita asioita ajatella ja niistä puhua.
Täällä voimme näyttää, että _meillä_ on kädet, jotka voivat tarttua
lasiin; osottaa ettemme ole aviomiehiä emmekä hevosia. Sydämestäni
soisin, että näiden maljaimme kuorena olisi kastrulli, voidaksemme
oikein näyttää, mitä me _täällä_ uskallamme.
»Eläkööt naimattomat!»