Yksinpuhelu siltä ajalta kun viinanmyynti pullottain kiellettiin.
Me olimme kahden kesken, minä ja viinapullo. Me olimme kävelleet
kaupungilla ja sitte yhdessä tulleet kotiin.
Täytyy sanoa, että minä olin ollut melkein lapsekas tänä päivänä.
Tunsin ihmeellistä vetoa ja rakkautta tuohon mustaan mieheen, rakkautta
niin palavaa, että olisin suudellut häntä vaikka keskellä katua. Olen
nähnyt tyttöjä suudeltavan kadulla, olen nähnyt vanhempain ihmisten
suutelevan toisiaan julkisilla paikoilla, rautatieasemalla y.m., mutta
viinapulloa on kielletty suutelemasta kadulla, porttikäytävissä ja
pihamaallakin ilman talonomistajan luvatta.
Minä kysyn, missä on oikeus? Mihin perustuu tämmöinen sorto
yhteiskunnan kaikilla aloilla? -- Hevostani saan minä suudella keskellä
katua ja kalossiani vaikka kirkossa, mutta pulloani, joka on minulle
tuhat kertaa rakkaampi kuin nämä kaikki -- sille en saa suukkosta antaa
muuten kuin salaa, omassa huoneessani tahi ystäväin lukituissa
suojissa.
Kuitenkin on minun rakkauteni tähän pulloon niin puhdas kuin puhtain
kulta, niin kirkas kuin sähkövalo Sinebrychoffin tontilla. Silloin en
ajattele silliä enkä leipää, kun minulla on seurassani pullo.
Minä en tarkoita tällä rommipulloa enkä pihkaista olutta, vaan
kristalli-kirkasta viinaa. Sitä puolen tuopin pulloa minä tarkoitan,
sitä ihmiskunnan hyväntekijätä, jota raittiussaarnaajat sanovat »Suomen
kansan pahimmaksi viholliseksi.» Mutta istuisipa nyt seurassamme
kolmantena joku raittiussankari, niin minä käsi sydämellä kysyisin
häneltä: »Onko tämä vihamies -- tämä, jonka katse on niin ystävällinen
ja kirkas ja jonka huulilla aina on autuuden hymy?»
Sinä vainottu puolen tuopin pullo! Älköön yksikään katkeruuden kyynel
himmentäkö silmäsi kirkkautta. Jos myrskyisen aikakautemme turmeltuneet
henget pääsevät voitolle; niin muista että kaikkea hyvää on maailmassa
vainottu, kaikkea suurta on tallattu ihmisten syntisiin jalkoihin. Jos
he sinun sijaasi panevat oluen tahi suuta kirveltävän rommin, jos he
sinun kirkkaan sisältösi vangitsevat viiden kannun leiliin, niin
kuolkaamme yhdessä me, jotka yhdessä eläneetkin olemme. Mutta onneton
se kansa, joka esi-isäinsä yksinkertaisista tavoista luopuu. Millä se
rakentaa rautatiet, millä koulut ja kirkot, jos se hylkää puolen tuopin
pullon?
Vaihdelkoot ajanjaksot, pääskööt valloilleen sorto ja vääryys, mutta
aina olemme ystäviä me kaksi ja ystävinä kuolemme. Suudelkaamme siis,
ja maa ja taivas veisatkoon:
»O sinä kirkas ja makia,
Tule tänne syntisten takia!
Sä, joka sairaatkin parannat,
Etkä terveillekään pahaa tee.
Astu alas maailmaan,
Meidän pojan mekkoon ja paitaan!
Klung, klung, klung!»