Eräänä aamuna, vähä senjälkeen kun edellä oleva anoppien »puolustus»
oli lehdessäni julkaistu, kuulin koputuksen ovelleni.
Laskin tulijan sisään.
Hän oli nainen, laiha ja vanhanpuoleinen. Silmälasit hänen silmiään
peittivät, vaikka melkein tarpeettomasti, sillä muutenkin vivahti hänen
naamansa kylliksi kaupungin kirjelaatikkoihin, joissa ei ensi
silmäyksellä erota muuta kuin suun. Jaloissa olivat ihka uudet
kalossit, ja luultavasti sentähden hän ei niitä päästänytkään pois
jaloistaan.
»Onko se herra, joka kutsutan Kaarpo Jeskeleinen?» kysyi hän minulta.
Tuo kysymys kyllä oli siksi huonoa kieltä, etten suinkaan olisi ollut
velvoitettu mitään vastaamaan. Mutta me suomalaiset olemme kiitolliset,
jos herrasväki osaa kieltämme edes rääkätä. Sentähden vastasin
kohteliaasti:
»Sehän se on papin panema nimi mulla.»
Vieras otti poveltansa sanomalehden, joka näytti minusta hyvin tutulta.
»Tietekö herra Jeskeleinen, Te on haukunut anopit tesse? Tietekö herra
Jeskeleinen: _mine_ myös kutsutan anoppi?»
»En minä mikään herra ole. Eikä ole koko Jääskeläisen suvussa herroja
muitakaan, jos minusta ei ehkä tule.»
»Mine on anoppi, kuuleko Te?»
»Terveenäpä ne on korvat... Paljonko ne nykyjään ottavat tuommoisilla
kalosseilla? Lienalle sietäisi...»
»Puhukan teme asia! Te on tekenyt pilkka anopeista. Onko Teile
omatunto?»
»Liehän noita kaksikin», vastasin minä ja asetin molemmat nyrkkini
niin, että anopin ei ollut vaikea nähdä niitä.
Mutta vanha nainen pisti kätensä johonkin koloon monipoimuisessa
hameessaan ja veti esille -- revolverin.
»Te teke tili nyt! Onko Te nekenyt 'Töömeehen vaimo'? Minna Canth on
oppetannut, kuinka me otta se oikkeus.»
»On noita työmiehen akkoja nähty, vaan harvoja silmälasit päässä.»
Tuntui se vähän oudolta, kun revolverilla uhattiin. Olisin kenties
hiukan pelännytkin, mutta entuudestaan olin varma, ettei vaimoväki saa
revolverilla sattumaan. Liena ei ole kertaakaan saanut käymään, kun on
ruokapöydässä koettanut minua potaateilla pommittaa.
»Eikö Te tunte yhtiken katumus? Mite Te on tarkotannut, kun Te on
haukunut anopit?»
Minä koetin innostua. Niistin nenäni, otin asennon ja lausuin:
»Kiittämätön aikakausi! Minä olen uhrannut nuoruuteni voiman,
puhetaitoni ponnen, unohtanut kalliin Lienani ja noussut puolustamaan
anoppien sorrettua sukua...»
»Te pitte suu kiini, taikka mine antta tulla yks skotti», huusi hän
äänellä, joka sai Lienan liikkeelle kyökin puolelta.
Varjele pois, minkä pöllyn se Liena anopille antoi!
Minutkin vielä ohimennen kylvetti hyvänpäiväisesti -- koska muka panen
toimeen lemmenkohtauksia »ihan hänen nenänsä alla, vihityn vaimon.»