Esitelmä.
Jokainen teistä aavistaa, ettei kiinalaisia naisia tiettävästi ole
Suomessa, vaan jossakin muualla. Etupäässä tavataan niitä Kiinan
valtakunnassa, joka on hyvin kaukana auringonnousuun päin. Ensi
silmäyksellä luulisi, ettei Kiinassa ole ensinkään naisia, koska siellä
juodaan teetä eikä kahvia. Mutta venäläisten esimerkki todistaa, että
naiset voivat kahvin sijaan tottua juomaan teetä yhtä hyvin kuin miehet
totia.
Kiinan kansa on ammoisista ajoista ollut muiden kansojen edellä, ihan
näihin viime vuosiin asti. Ja yhdessä suhteessa tulevat he vielä kauan
jättämään jälellensä kaikki muut kansat.
Juuri tämä kohta on saattanut minut puhumaan kiinalaisesta naisesta.
Kun vinosilmäinen kiinalainen äiti synnyttää yhtä vinosilmäisen
tyttölapsen, on siitä tietysti suuri ilo koko perhekunnalle. Lapsen
syntymisen jälkeen seuraa sen kasvatus, ja tämä tyttölasten kasvatus
tekee kiinalaisen naisen niin hyväksi ja kuuluisaksi olennoksi, että se
kelpaa saavuttamattomaksi esimerkiksi meille kristityille.
Kiinalaisten tyttölasten kasvatus on kahta lajia:
1:nen. Jos kiinalainen perheen isä arvelee, että hänellä jo ennestään
on tarpeellinen määrä tyttäriä, niin hän ottaa viimeksi syntyneen
mukaansa johonkin läheiseen kivikkomäkeen. Ja kun hän tulee takaisin,
ei hänellä enää ole sitä tytärtä. Sitte juovat isä ja äiti kupillisen
väkevää teetä, ja perheellinen onni loistaa heidän kasvoistansa, kun he
hymyillen keskustelevat tämänlaatuisen kasvatuksen etuisuuksista. Äiti
saa rauhassa tehdä töitään ja isä nauttia yön lepoa, jota eivät
keskeytä mitkään oudot sävelet. Sitäpaitsi säästyvät teehen ja opiumiin
nekin varat, jotka olisivat menneet tuon tyttären tähden
vaatemyymälöihin ja myötäjäisiin.
2:nen. Jollei kiinalaisessa perheessä ennestään ole tarpeeksi tyttöjä,
niin isä ei ota vastasyntynyttä mukaansa, vaan lähtee yksin lähimpään
rautakauppaan ja ostaa sieltä pienen pienet rautaiset kengät, jotka hän
lahjoittaa nuorimmalle tyttärellensä. Ensimäisenä kymmenenä vuotena ei
hänelle anneta muita vaatteita eikä muuta kasvatusta.
Siinä onkin tarpeeksi.
Meillä on kyynärän paksuisia kasvatusoppeja, mutta yhdessäkään ei
neuvota niin mukavaa keinoa lasten estämiseksi potkimasta peitettä
päältään, kuin nämä kiinalaisten raskaat rautakengät. Jos taas lapsi
sattuu putoamaan kätkyestä tahi vanhempain sylistä lattialle, niin hän
aina putoaa jaloilleen eikä kärsi mitään vahinkoa.
Vielä tuntuvammaksi tulee tämän kasvatustavan edullisuus tytön tultua
vanhemmaksi -- sillä noita isänsä kerran ostamia rautakenkiä saa tyttö
pitää kuolinhetkeensä asti. Sentähden ovatkin niissä pohjat alkujaan
niin paksut, että kahdeksana ensimäisenä ikävuotenaan ei tyttö niillä
jaksa kävellä, ja sitte ovat hänen jalkansa jo liian pienet voidakseen
kannattaa neitosen kasvavaa painoa. Jalat eivät tietysti pääse
varttumaan ahtaassa rautakengässä. Tästä on se etu, että neitoset eivät
voi varastella kukkia hautausmailta, eivät kykene keikkumaan peilin
edessä, ei houkuttelemaan konvehtia puotipojilta eikä kummittelemaan
kaupungin puistoissa. Sotamiehet saavat kävellä yksinään ja yksin
kuunnella torvisoittoa. Sentähden he pääsevät paljoa vähemmällä
kotiarestilla kuin meidän sotamiehemme.
Tämä kiinalaisen naisten kasvatuksen monipuolinen hyöty on kuitenkin
vähäpätöinen sen siunauksen rinnalla minkä se tuottaa avioliitossa.
Kunnioitettavat kuulijat! (Minä tarkoitan miehiä, sillä naiset näkyvät
jo menneen pois).
Ajatelkaa, kuvailkaa mielessänne, että armas puolisonne päiväkaudet
istuu tahi makaa ja tekee käsitöitä, ja että hänellä on kummassakin
jalassa kymmenen kilon painoinen rautakenkä, jota hän ei voi saada
siitä pois, niin ymmärrätte, kuinka onnellinen on kiinalainen aviomies,
kun hänen vaimonsa ei pääse liikkumaan ilman kantamatta -- ei voi
juosta rollikäräjiä pitämässä eikä hypätä miehensä tukkaan.
Juuri tämän oivallisen naiskasvatuksen tähden sanovatkin kiinalaiset
omaa maatansa »Taivaan valtakunnaksi.» Onpa syytäkin siihen.
Kiinalainen aviomies saa koko elämänsä ajan pitää niin pitkää tukkaa,
että se täytyy palmikoida. Meillä tavallisesti mies avioliittoon
mennessään vakuuttaa henkensä.
Näin onnellinen on kiinalainen aviomies, sillä hänen ei tarvitse pitää
muuta huolta perheensä onnesta ja omasta turvallisuudestaan kuin
tuontuostakin leikata vaimonsa kynnet, että hänen on mukavampi
armastaan hyväillä.
Suomen miehet! Mitä maksaisimme, jos meillä olisi tämmöisiä vaimoja?
Ja kuitenkin on koko tämä onni ainoastaan taitavan lastenkasvatuksen
hedelmä.
Edellisestä huomaatte, että kiinalaiset juuri tässä suhteessa ovat
äärettömästi edellä kaikkia muita kansoja. He ovat ymmärtäneet mitä
heidän rauhaansa sopii, ja osanneet laittaa kotinsa turvalliseksi
olinpaikaksi itselleen ja ystävilleen.
On toki muuallakin maailmassa ryhdytty toimiin siihen suuntaan, ettei
hyviä vaimoja tarvitsisi tuottaa Kiinasta, vaan että niitä saataisiin
kasvamaan kotona. Ulkomailla on jotenkin pitkälle päästy, ja alku on
tehty Suomessakin. Naisten liiallinen hyppimisen halu ehkäistään
ahtailla leningeillä ja vielä ahtaammilla teräksisillä kureuumilla,
joista minä toivon sangen paljon hyvää vaikutusta entisen pelättävän ja
ripeän naissuvun lannistamiseksi.
Jalat saadaan melkein kiinalaiseen malliin uudenaikaisilla kengillä,
joiden kannat ovat puolta kyynärää korkeat ja joiden pituus kärjestä
kantaan harvoin nousee yli kahden tuuman. Kun näitä jalkineita vähän
vielä parannetaan, saamme ilon nähdä, ettei koko Suomessa ole yhtään
naista, joka kykenisi omin jaloin liikkumaan.
Näin nuo ikivanhat kiinalaiset ovat tälläkin alalla raivanneet tietä
muiden kansojen kehitykselle. Mutta jos vielä keksimme jonkunlaisen
varustuksen naisten kielen ympärille olemme kiinalaistenkin edellä ja
voimme vakaasti toivoa, että aviomiehille Suomessakin kerran koittaa
valoisampi tulevaisuus.