Paljon puhutaan nyky-aikana suurista herroista, ruhtinaista ja
kauniista naisista, mutta vähän muistetaan niitä, jotka ovat varjelleet
heitä monesta yskästä ja hammastaudista; niitä, jotka ovat kantaneet
heitä monen likarapakon yli ja niin nostaneet heidät kunnian
kukkuloille; vähän muistetaan niitä, jotka uusina, nuorina ovat
loistavammat kuin kauniimmat naiset.
Voipiko nähdä mitään kauniinpaa ja silmälle ihanampaa kuin vasta
ostettu kiiltävä kumikalossi? Ei, tuhat kertaa ei! Kalossit ne tekevät
vasta maalta tulleesta puotimiehestä herran, ja vaan kalosseihin
katsoen voi erottaa rikkaan talon pojan köyhän talon pojasta,
renkimiehestä ja loisesta.
Erotus on vielä kalosseinkin välillä; toiset ovat _kokokorkeat_, toiset
_puolikorkeat_ eli _matalat_; ja ne, jotka kokokorkeita pitävät, ovat
luonnollisesti korkeammalla sekä sivistyksen että varallisuuden
kannalla kuin ne, jotka tyytyvät mataliin. Sillä täysikorkeat maksavat
enemmän kuin puolikorkeat eli matalat.
Mutta vähemmän on aikomukseni puhua itse kalosseista kuin niiden
historiasta, johon siis pyydän huomiotanne kiinnittää. Kuinka ne
syntyvät ja kuinka niitä tehdään, se on kaikelta tiedolta, vieläpä itse
kalosseiltakin salattu. Eihän ihminenkään muista, mikä hän oli ennen
syntymistänsä, eikä tuo ole niin tärkeätäkään. Vasta syntymisen jälkeen
alkaa hänen vaikutuksensa elämässä.
Niin on kalosseinkin laita. Siitä lähtien kun he alkavat muistaa, ovat
he sievässä järjestyksessä levänneet kauppiaan hyllyllä, tietysti
_parittain_ -- sillä mitään ei voi tässä maailmassa olla ilman elämän
kumppania. Näin he ensi lemmen suloista aikaa viettävät ja nauttivat
avioliiton valoisempia puolia ja hekumaa.
Mutta ennen pitkää pitää heidän astua ulos maailmaan omistajaansa
verhoamaan ja peittämään, sekä samalla näyttämään hänen
yhteiskunnallisen asemansa korkeutta ja varallisuutensa tilaa.
Toisten hyväksi, yhteiseksi eduksi uhraavat he elämänsä. Jalo on heillä
tarkoitus, jalo päämaali. Laatunsa ja suuruutensa mukaan joutuvat
toiset palvelemaan pikkuisia herrasväen alkuja, joiden sukupuolta ei
vielä voi pukuun katsoen varmasti erottaa; toiset joutuvat neitosen
vaatekenkien peitoksi; toiset sadan kilon painoisen rouvas-ihmisen
polettaviksi; toiset vasta puhjenneen herrasmiehen tunnusmerkeiksi;
toiset taas verhoamaan tehdaspatruunan tukevata koivenjuurta.
Kun heitä on koeteltu ja heidän suuruutensa sopivaksi havaittu,
katkaistaan se side, jolla molemmat aviopuolisot ovat olleet yhteen
liitettyinä. Mutta vanha rakkaus heitä vastaisuudessakin pitää yksissä
matkoissa elämän vaarallisella ja vastamäkisellä polulla.
Tukala ja vaivaloinen on kalossien elämän tie. Ei se kulje yli ruusuin
ja kukkasten, vaan likarapakkoin ja kuraisten katujen. Niinkuin kaikki
maallinen kauneus ja loisto on katoovaista, niin kalosseinkin kiiltävä
pinta pian lakastuu ja rypyt peittävät ennen niin sileät ja kauniit
kasvot. Usein sentähden aviorakkaus puolisojen välillä kylmenee.
Milloin vaatii mies, milloin vaimo _avioeroa_, ja siihen eivät nykyajan
uudet aatteet siviiliavioliitosta ja vapaarakkaudesta mahda vähän
vaikuttaa. Jossakin juhlatilaisuudessa jättää eroava puoliso toverinsa
leskeksi ja kääntyy toisen puoleen, joka häntä paremmin miellyttää.
Turhaa on sitä sitte sanomalehdissä kuuluttaa tulemaan takaisin
yhdyselämään entisen puolisonsa kanssa. Nykyisen yhteiskunnan turmelus
tunkeutuu kaikille aloille.
Usein kuitenkin tapahtuu niin, että kun toinen yrittää karata, niin
toinen palavasta rakkaudesta seuraa häntä, ja heidän entinen isäntänsä
menettää molemmat kalossinsa yht'aikaa. Vaikea on näitä onnettoman
rakkauden uhreja kuulutusten kautta takaisin saada. He joko ovat
»kadonneet», s.o. tehneet kaksois-itsemurhan, tahi -- varsinkin jos he
vielä ovat kauniit, nuoret ja vahvat -- tulevat he kyllä omin neuvoin
maailmassa toimeen, ja toimittavat entiselle isännälleen jonkun
vanhemman ja sopuisamman pariskunnan sijaiseksi. Nämä rakkauden
seikkailut saattavat edes vähäsen vaihtelevaisuutta ja runollista
väritystä kalossien muuten yksitoikkoiseen elämään.
Muuta säätyrajoitusta kuin edellä mainittu erotus kokokorkeitten ja
puolikorkeitten sekä matalain naisten kalossien välillä tuskin
huomataan kalossien kesken -- paitsi ehkä se että kankeat
_nahkakalossit_ tavallisesti kuuluvat sotilassäätyyn. Tahi oikeastaan
ovat sota-aseina riitaisella herrasväellä.
Täysikorkeat, puolikorkeat ja naisten matalat kalossit muuten elävät
hyvin rauhallisesti keskenänsä eteisessä, vaikka heidän omistajansa
sisähuoneissa saattavat olla hyvinkin riitaisia. Naisvapautuksen aate
on kalossimaailmassa täydellisesti toteutunut. Miesten kalossit eivät
ensinkään halveksi eivätkä sorra naisten kalosseja, vaan elävät mitä
suloisimmassa sopusoinnussa.
Likarapakosta kuraan ja kurasta likarapakkoon, ulkoa eteiseen ja
eteisestä ulos kulkee kalossien elämän juoksu. Ei siis ole kumma, että
he kylmästä ja kosteasta ilmasta usein saavat nuhan ja yskän, josta
syntyy kovempiakin tauteja, ja ne heidät vihdoin kuolinvuoteelle
kaatavat. Jos kalossit ovat herrassukuiset eli kokokorkeat, niin he
hyvin pian saavat herrasväessä tavallisen »rintataudin». Sangen rumasti
repeää kalossien ammottava rinta, jota nähdessään niiden omistaja vetää
syvän huokauksen ja koettaa muistella, montako viikkoa ne kestivät.
Alhaisemmat eli puolikorkeat kalossit monasti seuraavat ylhäisten
tapoja, kuten sangen paljon tehdään tässä maailmassa. Usein he myöskin
sortuvat yskän vaikuttamaan päänkivistykseen, joka sekin ajan pitkään
vaikuttaa kuoleman. Ensin lähtee tukka päälaelta, sitte tuo paljas
paikka vähitellen laajenee, kunnes peitteensä on menettänyt onnettoman
kalossin kovaonninen pää, jota ihmiset kantapääksi eli »kannaksi»
sanovat. Tuota palelevaa kalloa kokevat sitte suutarit peittää parhaan
taitonsa mukaan: kalossiukolle tehdään päähän nahkainen patalakki,
kalossiakalle taas tietysti ostotukka. Mutta turhaan useimmiten
raukeavat suutarin ponnistukset lääketieteen alalla. Kalossivanhukset
eivät tahdo tottua patalakkiin eikä ostotukkaan, vaan semmoinen on
hyvin nopea putoamaan -- varsinkin kun heidän päänsä tavallisesti on
alaspäin.
Näin taudin voima yhä kiihtyy ja paisuu, suuremmaksi ja suuremmaksi
kasvaa halkeama rinnassa, ja aina kamalammin irvistelee kulunut
kantapää. Hyvään aikaan ei heidän omistajansa näy tuota huomaavankaan.
Kylmäverisesti hän kalossiraukkoja laahaa perässään, huolimatta
heidän vaivoistansa. Eikä mikään hyväntekeväisyysseura -- ei
eläinsuojeluyhdistyskään -- ojenna heille pelastavaa käsivarttansa.
Mitä sitte kalossien historiassa seuraa on synkkää ja murheellista.
Heitä varten ei ole mitään eläkelaitosta ei edes vaivaistaloa. Aikansa
palveltuaan ensin herrasväkeä sitte herrasväen piikoja pyykin
huuhdontaretkillä heidät heitetään ulos rikkatunkiolle kuolemaan ja
mätänemään.
Eikä heidän henkensä edes ole vakuutettu. Isäntä ostaa uudet kalossit
ja niillä komeillessaan on hän jo unhoittanut vanhat.
Niin käy tässä maailmassa! Kiittämätön ihmissuku ei muista
hyväntekijäinsä töitä, ei huomaakaan kalossien suurta arvoa. Mutta
tehkäämme me poikkeus: ottakaamme esimerkkiä kalosseista, ja varsinkin
heidän hyvästä sovustaan! Ajatelkaa että on suuri kokous,
ylioppilaskokous tahi eduskunnan istunto, ja sisällä riidellään, että
luulisi herrojen tahtovan käyttää toisin ajattelevia ravinnokseen --
mutta vilkaskaapa eteiseen: siellä näiden riitaisten herrojen kalossit
katselevat toisiansa suloisimman sovinnon silmäyksillä, ja kuka tietää,
mitä rakkausseikkailuja heillä vielä on tekeillä. Saattavat ehkä
pahimmat riitaveljet poislähtiessään saada toistensa kalossit.
Toivoni on, että ihmiset eivät riitelisi, vaan lepäisivät rauhassa,
niinkuin heidän kalossinsa ulkona oven pielessä.
Pitäköön jokainen myös mielessään kalossien surullisen lopun ja
varokoon, ettei vanhana, kun on käynyt maailmalle tarpeettomaksi,
joutuisi kiittämättömän yhteiskunnan hylyksi, rikkatunkiolle!