Että runoilijat ovat maailman ihmeellisempiä olennoita, siitä ei voi
olla eri mieliä. Heidän syvämielinen ajatusjuoksunsa ja lennokas
mielenkuvituksensa saattaa yksinkertaisen maailman lapsen useasti
vaikenemaan. Otan esimerkiksi eräästä Valvojaan painetusta runosta
»_Venhematka_» ensimäisen värsyn.
»Kirkkaana läikkyi järvi, oli ilma herttainen,
Rannasta venhe vilpas vieriipi laineillen.
Pian teljot täyteen saapi, ja liinat liehuilee --
Niin matka armas alkaa, pois ranta pakenee.»
Mikä ylevä luonnonilmiö, kun tyynellä ilmalla _kirkas järvi läikkyy_!
Huomattava on, että vesi ei ilman tuuletta läiky, roiskahtele yli
rantaäyrästen muulloin kuin suurien luonnonmullistusten aikana, esim.
silloin kun maanjäristys nostaa jonkun osan järven pohjaa ylös ja
pakottaa sillä tavalla veden nousemaan pois entiseltä asemaltaan. Jos
panee huopahatun vettä täyteen ja sitte työntää sen pohjaa ylöspäin,
saa käsityksen siitä, kuinka vesi maanjäristyksen vaikutuksesta
»läikkyy» pois järvestä.
Tästä päättäen runoilija siis kuvailee maanjäristystä, vaikka hän
taitavasti osaa tämän tarkoituksensa peittää, sanomalla että ilma oli
herttainen. Suurenmoiseen kauneuteen tottunut runoilijan mieli voi
pitää maanjäristystäkin herttaisena ilmana, mutta me yksinkertaiset
olemme mielellämmme niin kaukana kuin mahdollista siitä
herttaisuudesta. Todellakin on meidän usein vaikea käsittää runollisen
sielun ylevyyttä.
_Venettä_ voi runoilija sanoa _vilppaaksi_. Me yksinkertaiset sanomme
vilppaaksi hevosta ja nopeaa ihmistäkin, mutta kenenkään mieleen ei
tulisi sanoa semmoiseksi _venettä_, joka talvikaudet makaa laiskana ja
kesälläkin ainoastaan pakosta lähtee liikkeelle. Aivan yhtä hyvin
voisimme sanoa vilppaiksi vanhoja saappaitamme. Mutta me emme olekaan
runoilijoita!
Runoilija kertoo, että tämä vilpas venhe _vierii_ laineille. En ole
nähnyt tervatynnyrinkään vierivän ilman vierittämättä muutoin kuin
alamäessä. Maanjäristyksen aikana voivat veneetkin vieriä ihan
itsestään mereen. Kuitenkin toivoisin, ettei se vene missä minä satun
kulkemaan, koskaan rupeaisi vierimään.
Me elämän jokapäiväisiin askareihin vaipuneet luulisimme, että teljot
veneen vieriessä putoaisivat pois, ja sentähden hämmästyksellä kuulemme
runoilijan jatkavan: »Pian teljot täyteen saapi.» Tätä on jotensakin
vaikea käsittää. Mutta kun tarkemmin ajattelee, huomaa että runoilija
onkin aivan yksimielinen meidän kanssamme. Runokielessä usein jätetään
pois joku sana, joka on lukijan itsensä lisättävä. Niin tässäkin. Lause
on varmaankin kuuluva täydellisenä näin: »Pian teljot _elämänsä määrän_
täyteen saapi.» Se luonnollisesti merkitsee sitä, että ne putoavat pois
veneestä ja häviävät maanjäristyksen sekamelskaan.
Sitte tekee runoilija hyvin tavallisen katsauksen muihin seikkoihin
itse päätapauksen aikana. Hän jättää venheen vierimään ja huomaa, että
»_liinat liehuilee_.» Tästä päättäen tuntui tuo maanjäristys muuallakin
eikä vaan järvellä, koska pellolla kasvavat liinat eli pellavat
rupesivat liehumaan. Luultavasti irroitti maanjäristys turpeita
pellosta ja liinat rupesivat vaihtamaan paikkoja. Kenties oli tuossa
kiireessä myös hienoa tappelua, sillä sanalla »liehuu» on semmoinenkin
merkitys, esim. lauseessa: »_Liehuu_ kuin mustalainen markkinoilla.»
»_Niin matka armas alkaa_.» Jos joku maallinen matka alkaisi
semmoisella kauhealla ilmalla, ei sitä edes runoilija voisi sanoa
_armaaksi_. Nyt vasta selkeneekin runoilijan oikea syvämielinen
tarkoitus. Tällä matkalla tietysti kuvataan matkaa ijankaikkisuuteen.
Edellisessä ei siis olekaan tarkoitettu tavallista maanjäristystä, vaan
_maailman loppua_, jolloin kirkkaat järvet voivat läikkyä, venheet
rannoilta vieriä laineille ja liinat pelloilla liehua. Mutta hyville ja
runollisille sieluille on tämä matka armas.
Lauseella: »Pois ranta pakenee», luulisi runoilijan tarkoittavan sitä,
että maanjäristyksestä syntynyt liike ajaa rannat pois tavallisilta
paikoiltaan. Mutta vielä ylemmä tähtää runoilijan mielenkuvitus. Kun
sielut matkallansa ijankaikkisuuteen vilkaisevat taaksensa, näyttää
maapallo kaukaiselta rannalta, joka vähitellen häviää avaruuteen eli
runokielessä »pakenee pois.»
Ihmeteltävä on se taito, jolla tämä runoilija kuvaa maailman lopun
kauhuja. Ja vielä ihmeteltävämpi se tapa, millä hän sen tekee.
Ajattelematon lukija voipi tuon sangen luontevan maailman lopun
kuvauksen sijaan luulla lukevansa kertomusta -- hauskasta venematkasta.