Kuvaus Kuopion tienoilta.
Oli kevätkesällä poutainen ilma ja sunnuntaiaamu. Ensi kertoja taas
kirkkoveneet laskivat Kuopion rantoihin. Tullessaan työnsivät maalle
uhkean aallon, jota seurasi pari kolme pienempää.
Ahtaista salmista nähtiin yhä uusia veneitä puikahtavan väljemmille
vesille. Oli niiden joukossa muuan ykstoistahankainen, pitkä ja kapea
ja korkeakeulainen. Se oli Syyssalolaisten.
Peränpitäjänä istui Oinolan vaaleapartainen ukko, itse Aatami Oinonen,
ketunnahkainen lakki päässä. Joka virstan alussa hän kerran nosti
polvensa ruotelin yli ja kumartui vasemman housuntaskunsa puoleen. Kun
käsi oli hetkisen työskennellyt taskussa, ilmestyi ukon hampaihin
visakoppainen piippu. Sitte teki oikea käsi samanlaisen retken oikeaan
housuntaskuun ja toi sieltä saaliinansa tulukset. Iskettyään muutaman
kerran terästä piikiven särmään, pisti hän piippuun kytevän
taulapalasen. Kohtapa tunkeili Aatamin parrasta sinertävä sauhu, ja
hymyily autuaallinen hänen kasvojaan kirkasti. Tästä soutajat aina
tiesivät, milloin ja monesko virsta oli kulettu, eivätkä tarvinneet
joutavia kysellä.
Piimäpunkkia ja voipyttyjä oli siellä täällä veneessä, joku kalavasukin
ja munakopsa oli pistetty tuhtojen alle.
Mutta kokkapuolella vallitsi yhtä hankaväliä kirjavakoipinen vasikka,
jonka Anttilan lautamies oli Oinolan Ollille antanut viedä kaupunkiin.
Niin oli Olli ukon kuullen kertonut.
Yli veneen laidan olisi vasikka niin mielellänsä silmäillyt, mutta joka
yrityksellä löi Olli sitä airon varrella päähän. Tämän iskun
tarkoituksesta näkyivät molemmat olevan selvillä, niin Olli kuin
vasikka, ja tyytyväisinä he jatkoivat matkaansa.
Vaikea on sanoa, mitä varten Oinolan Ollikaan oikeastaan oli luotu.
Sitä hän usein itsekin hartaasti mietti. Mutta suruissaan ei hän
koskaan ollut, vaikka usein ääneti. Jos sanoit hänelle sanan iloisen
tahi suruisen, niin yhtä huoleton oli aina Ollin vastaus.
Nuoruudessaan oli hän käynyt koulua kuusi vuotta ja seitsemättä jouluun
asti. Pitäjän entinen rovasti oli saanut ukon taipumaan tähän tuumaan,
kun Olli toista kertaa oli lukusilla. Kauan oli rovasti puhutellut
Oinolan Aatamia kahden kesken, ja kauan oli Aatami istunut ääneti,
kunnes rovasti lopuksi lausui:
»Meillä ei ole kaikkitietäväisyyden lahjaa, sillä se kuin ihminen
tietää, ei se mitään ole. Mutta mitä tuntisi sydämesi silloin, jos Olli
Aataminpoika Oinonen Kuopion kirkkoherran virkaan astuisi, kun kerran
minun pääni lepoon kallistuu ja he laskevat hautaan minun väsyneet
luuni? Etköhän tahtoisi sinä olla sen Olli Aataminpojan isä?»
Silloin alkoi Oinolan ukko käännellä lakkiansa, käänsi ylös vuorotellen
päällisen ja vuorin, ja katseli ikkunasta pihalle. Sitte pani hän lakin
päähänsä, nousi seisalleen, istui taas, sylkäsi ja lähti. Mutta ovesta
mennessään hän lausui:
»Yrittäisikö häntä!»
Siitä ajasta lähtien oli Oinolan Aatami joka sunnuntai käynyt kirkossa.
Hänen rinnassaan kyti salainen toivo, kun hän lammasnahkaturkissaan
nojasi penkin korvaan ja katsoi rovastia silmästä silmään.
Ukon toivosta eivät muut mitään tienneet, siis eivät hänen
pettymisestänsäkään.
Kun rovasti joulun edellä seitsemäntenä vuonna Ollin kouluun tultua
haudattiin, ei Olli tullutkaan hänen sijaansa.
Seuraavalla tammikuulla kun Olli eräänä pakkasaamuna valjasti hevosta
kouluun lähteäkseen, isä sanoi: »Viehän talliin ruuna ja pane apetta
eteen!»
Vielä toisena aamuna Olli samaten puuhaili lähtöä, mutta taas kuului
käsky: »Vie talliin ruuna ja pane apetta!» -- Siihen se Ollin
koulunkäynti oli jäänyt.
* * * * *
Jopa alettiin tulla Kuopion rantaan. Veneitä siellä oli ja väkeä
viljalta.
»Piisaa!» kuului peräpuolelta Aatami Oinosen käsky ja airot käännettiin
veneeseen.
Kokasta hyppäsivät miehet tervatuissa lapikkaissaan. Vetivät venettä
likemmäksi, että naisväki mataloine kenkineen pääsi maalle.
Mustana parvena syöksi muiden veneiden ympäriltä kaupunkilaisten
nälkäinen liuta vastatulleen kimppuun. Piimäpunkkia ja kalavasuja
ahdistelivat herrasväen pystynenäiset kyökkipiiat, ja liharaajoihin
vilkuivat ruokamuorien silmät. Erottipa joukossa jonkun talouden toimia
huolehtivan rouvankin, joka nenäänsä nyrpistäen tutkisteli kaloja,
nähdäkseen kitasista, olivatko ne vasta saatuja. Kysymällä ei
maalaisilta koskaan saanut oikeata vastausta. Rouva oli usein kysynyt:
»Kuinka vanhoja ovat kalasi, ukko?»
»Kukapa heidän ikäänsä...» Niin ne vaan mahtailivat.
Kiire nyt oli kaupanteossa ja kova kilpailu. Kilvan voipytyn kansia
raotettiin ja kilvan tehtiin sormen jälkiä voin keltaiseen pintaan,
kunnes joku päättävästi sieppasi pytyn kainaloonsa ja veti esiin rahat.
Kun piimäpunkkia kaupunkiin kannettiin, oli vanhan tavan mukaan
korennon toisessa päässä kaupunkilainen, toisessa maanmies. Yhteinen
kirkko ja yhteinen korento sekä monet muut siteet ovat ikimuistoisista
ajoista yhdistäneet nämä kaksi säätyä Kuopion tienoilla.
Varovasti talutti Oinolan Olli vasikkansa rannalle, puhdisteli sen
pörhöistä kaulaa ja likaisia koipia ennenkuin lähti sitä myymään.
Mutta sillä välin ehätti Anttilan piika Maikki sanomaan Oinolan ukolle
salaa, niin ettei Olli kuullut:
»Kyllä se toki on teidän omasta karsinasta tuo vasikka.
Ei se Anttilasta ole! Milläpä rahoilla se teidänkään Sanna
sunnuntai-aamupuolet kahvikestiä pitäisi, Teidän kirkolla ollessa?
Arkinakin saunassa iltakaudet kahvia keittää toisten akkain kanssa.»
Ukko jo imeksi visakoppaista piippuaan. Sitä tehdessään hän harvoin
mitään virkki. »On sitä yhdelle suulle työtä tässäkin», oli hänen
ajatuksensa.
»Pettävät ne tuota vanhaa tässä maailmassa», jatkoi Maikki. »Ja mikäpä
on pettäissä, kun ei enää silmä näe eikä korva kuule!»
»Jopa se on pienen kiven ikä sullakin», sanoi ukko ja lähti astumaan
kaupunkia kohden.
* * * * *
Kirkosta tultua kokoontuivat Syyssalolaiset veneellensä ja ajattelivat,
kuinka mukavaa se kumminkin oli, että löytyi kaupungissa tuttuja
puotimiehiä. Muuten täytyisi tulla jo lauantaina tahi odottaa
maanantaihin.
Kotimatkaksi oli noussut vahvanlainen vastatuuli. Soutu alkoi tuntua
työltä, ja se vähän lannisti mieliä.
Ollikin istui alkutaipaleen ihan ääneti. Kaupungissa käydessään hän
aina muisti kouluaikaansa ja ajatteli entisiä kumppaneitaan.
Yhä kiihtyi tuuli. Vihaisina vyöryivät laineet, ja kahden puolen kokkaa
räiskähteli vaahtoinen vesi. Kovin painoi tuuli airon lapaa, kun sen
vedestä nosti, ja matka edistyi hitaasti.
Tultiin perille vihdoin viimein.
Kun airot oli kannettu veneestä nuottakotaan, sanoi ukko Ollille:
»Annappas mulle ne vasikalla saadut kahvit!»
Ääneti aukasi Olli pitkäkielisen konttinsa, kaivoi sieltä
viisinaulaisen kahvijässäkän ja antoi sen isälleen. Ukko kantoi sen
aivan laiturin päähän asti ja sitte heitti kauas järveen.
»Sinne se nyt hyppäsi, se vasikka», sanoi Olli niille, jotka tätä
katselivat. Mutta isälleen hän ei virkkanut mitään.
* * * * *
Anttila oli aivan lähellä rantaa, Oinola vähän etempänä. Mutta
kuitenkaan ei Oinolan ukko ollut käynyt Anttilassa kymmeneen vuoteen.
Näillä isännillä ei ollut mitään keskinäistä vihaa. Se vaan oli kiero
kohta asiassa, että Anttilan lautamies piti itseään kaikin puolin
sopivana kirkkoveneen perämieheksi, ja Oinolan ukko oli mielestään
siihen vielä paremmin oikeutettu. Sentähden ei Anttilan isäntä käynyt
koskaan kirkossa eikä kumpikaan toistensa luona.
Jo pitkän aikaa oli muuan pieni kotihuoli vaatinut Oinolan Aatamia
käymään Anttilassa. Nyt kun hän aikoi tehdä Sannan kahvikesteistä
lopun, oli hänellä Anttilaan kaksi asiaa.
Kirkkomiehet jo väljentelivät vaatteitaan Anttilan tuvassa, kun
kaikkein kummaksi Oinolan Aatami astui sisään.
Ääneti istuttiin. Joku joskus rykäsi tahi iski tupakkaansa tulen.
Kun Anttilan emäntä alkoi saada ruuan valmiiksi, tunsi Oinolan ukko,
ettei hänkään muuta ollut kuin nälkäinen ihmislapsi. Sentähden hän
päätti toimittaa asiansa lyhykäisesti ja suoraan.
»Eikö vaihdeta kukkoa, lautamies?»
»Kukkoa? -- Miks'ei!».
»Kovin on arka meidän kukko. Suututtaa minua, kun näen kanaparven sitä
alinomaa höyhentävän.»
»Mutta meidän kukko on poikaa. -- Jätetään kuitenkin tämä asia
huomiseen, sanon minä.»
Lautamiehellä oli aina tapana seurata Ullansa neuvoja, mutta ei hän
sitä kaikkien tiedoksi tahtonut. Eikä tahtonut Ullakaan.
»Miksi huomiseen?»
»Kauppa ei saattaisi olla laillinen näin sunnuntaina.»
Nuoret nauroivat. He eivät käsittäneet, että oikeusasioissa pieni lain
pykälä ja ihmisten mielestä hullunkurinen mutka voi olla suuresta
arvosta.
Kun kaupasta ei tällä kertaa näyttänyt tulevan valmista, alkoi Oinolan
ukko tehdä lähtöä. Vasta mennessään hän lausui:
»Tästä puoleen pidä sinä lautamies kirkkoveneestä huolta ja ole
perämiehenä! Minä pysyn kotona -- katsomassa, ettei meillä sunnuntaisin
kahvikestiä pidetä... Airot ovat nuottakodassa, vasemmalla puolella
oven pielessä.»
Kun lautamies ja hänen emäntänsä olivat ensi hämmästyksestään
tointuneet, juoksivat he kumpikin ulos ja huusivat, minkä jaksoivat:
»Aatami hoi! -- Kukon tuomme jo tänä iltana.»
MAITOKUSKI TORILLA, kelirikon aikana.
Tämä maitokuski tosin on nainen, mutta kelirikon aikana hän puhuu kuin
mies. Kun väkeä on tarpeeksi keräytynyt rattaiden ympärille, alkaa hän:
»Työ sen vietävän roistot! Ei teille kelpaa kauppaneuvoksen maito,
silloin kun muilta saatte, mutta ottakaapas nyt muilta! Ottakaapas
uhalla! -- Niin, ei nyt maalaiset pääse maitoineen tänne, mutta
näettekös, minä pääsen! Nyt se on minun vuoroni tehdä kiusaa. Saan
ottaa minkä hinnan tahdon. 80 penniä litra, ei se siitä alene. Ottakaa
nyt maalaisilta 20 pennillä! Kah, miks'ette ota? -- Tuokaapas niitä
astioitanne tännemmäksi!»
Ostajilla kun on kiire kullakin kotiinsa, ojennetaan useampia
maitokannuja eukolle. Silloin hän jatkaa:
»Vai työ, sen näköiset, tähän kaikki yht'aikaa nokkanne työnnätte!
Oikein jos tekisin, en antaisi yhdellekään sielulle, en pisaraakaan.
Sinä, Heiskasen tyttö, saat ensi aluksi suoraan mennä kotiisi. Äitisi
näkyi talvella Järvelän mieheltä ostavan; ostakoon nyt kanssa! Mikä
pakko minun on teitä ravita, kun tunnutte muiltakin saavan? -- Ja sinä,
Penna Kososen poika, joudat mennä yhteen matkaan. Ei kannattanut
sinunkaan sisaresi sanoa minulle toissa pyhänä hyvää huomenta. Älä
luule, että kauppaneuvos siitä köyhtyy, jos en teille raukoille
annakaan. Ei teidän rahoilla pitkälle potkita kauppaneuvoksen
asioissa.»
Sanoo siihen sitte joku, että »Olkaa nyt niin hyvä ja antakaa minulle!
Mulla olisi niin kiire!»
»Vai _olkaa_ niin hyvä! Mikä _työ_ minä olen? Enhän minä ole kuin
_yksi_ akka! Ja minnekkä sulla sitte on semmoinen kiire? No, kun lie
kiire, niin laputa matkaasi! En kai minä ennätä niin kiireellä liikkua,
että sinulle kelpaisi. Mene tiehesi vaan torjottamasta -- älä luule,
että maitoa saat!»
Sillä välin joku onnellinen, joka on arvannut olla ihan ääneti, voipi
saada astiaansa maitoa, jos ei hänellä eikä hänen suvullaan ole mitään
vanhoja syntiä.
Entiseen tapaan jatkuu eukon puhe, jos joku kunnioittaa häntä »matamin»
nimellä. Mutta joskus tapahtuu, että joku uhkarohkea miehenpuoli maitoa
pyytäessään sanoo eukkoa »rouvaksi». Ja silloin jos hän ei saa
korvalleen, voi hän saada pyyhkiä naamaansa, mutta astiaansa ei hän saa
kauppaneuvoksen akalta maitoa elinpäivinään.
Ainoa keino pysyä tämän eukon suosiossa on se, ettei koskaan kesällä
eikä talvella osta maitoa muilta kuin häneltä, vaikka sitte saisikin
maksaa kolmenkertaisen hinnan. Mitä eukon puhuttelemiseen tulee, on
siinä se salaisuus, ettei häntä saa sanoa »työksi», ei »matamiksi» eikä
»rouvaksi», vaan maitoa on pyydettävä näin: »Annapas Liisa maitoa!»