Erityisistä syistä olisi kaiketi parasta ottaa omaksi syykseen kaikki
harvinaisemmat teot, joista aikoo kertoa. Sillä jos niitä toisten
syyksi sanoo, saattaa asianomainen tulla vaatimaan likempiä selityksiä
kertomuksen johdosta. Ja semmoinen ei aina ole hauskaa.
Kun minä nyt esimerkiksi aion jutella Kuivalan Kustaasta, niin voi joku
yksinkertaisuudessaan ajatella minun tekevän vääryyttä -- ei niin
paljon itse Kustaalle kuin hänen vanhemmillensa. Sillä jos ei Kustaata
muuten tuntisi, voisi tämän kertomuksen johdosta luulla hänen saaneen
huonon kasvatuksen.
Mutta on huomattava, että kasvatus on monipuolinen ja että sitä on
monta eri lajia, ja se on siltä aina hyvä, jos sillä vaan saavutetaan
kasvatuksen tarkoitus. Kuivalan Kustaa oli aiottu hyväksi merimieheksi,
ja _siihen_ oli hän saanut sangen hyvän kasvatuksen. Hänen isänsä oli
lähtenyt merelle jonkun verran ennen pojan syntymää ja ollut siellä
yhtä mittaa 37 vuotta. Kun hän 38:na vuotena tuli kotiin, oli Kustaa jo
purjehtinut ulkomerillä neljätoista vuotta.
Itse oli poika oppinut uimaan ja tappelemaan. Toverit neuvoivat hänet
korttia lyömään, tupakoimaan ja muihin merikulun tieteen haaroihin.
Näin oli hänestä kasvanut hyvä merimies ilman eri kasvatusta vanhempien
puolelta.
* * * * *
Oli Krimin sodan aika ja useimmat merimiehet olivat kotona, koska
liikemiehet pelkäsivät englantilaisten vehkeitä. Sentähden olivat
Kuivalankin molemmat miehet kotosalla.
Kun oli sunnuntaipäivä, lähdettiin tavallisuuden mukaan soutamaan
Ruotsiin menevää postia mantereen puolisesta saaristosta Ahvenanmaalle.
Veneessä oli, paitsi Kuivalan miehiä, pari muuta.
Kauniilla ilmalla mentiin aika vauhtia ja jouduttiin matkan varrella
olevaan Brändön saareen juuri kirkon aikana. Miehet soutivat
kirkkorantaan levähtämään. Mutta kirkkoon he _eivät_ menneet. Ei ollut
ulkona kirkosta ketään seurakuntalaista saarnan aikana. Sellainen on
tapa niillä tienoin -- ja oli luonnollistakin näin sota-aikana.
Sisällä kirkossa vallitsi syvä hiljaisuus. Ei ollut kesäyskääkään
monella. Joku veteli rauhallista unta. Kuului vaan saarnaajan totinen
ääni, kun hän puhui »siitä suuresta kalansaaliista», joka sai monen
verkkomiehen kadehtimaan Pietarin ja Sepeteeuksen poikain kalaonnea --
Yht'äkkiä kuuluu kirkonkellojen kumina. Ensin hiljainen, sitte
juhlallinen -- hätäinen -- soitettiin molempia kelloja -- molempia
yht'aikaa. Pappi ei lopettanut saarnaansa, vaan hyppäsi alas
saarnastuolista. Hänen mieleensä muistuivat kertomukset entisiltä
ajoilta, kun hätäkelloja soitettiin. Julmat kirgiisit ja kalmukit -- ja
hänellä oli kotona nuori kaunis vaimo.
»Kirkko palaa!» huudettiin.
»Ei, vaan joku talo kylässä.»
»Engelsmannit täällä!»
Kaikki ryntäsivät meluten, vavisten ja tuuppien ulos.
Likellä asuvat juoksivat kotiinsa. Kaukaisemmat keskustelivat,
mahtaisiko se sittekin olla myöhäistä.
Kesken kiireen kuului kellotapulista soiton lomassa erinomaista ääntä.
Ei ollut juolahtanut kenenkään mieleen mennä katsomaan, kuka siellä
soitti. Nyt sen huomasi suntio, joka oman virkansa ohessa hoiti
kellonsoittajan, kirkonvartijan ja unilukkarin toimia.
Suntion käskystä tuli kellotorniin muitakin. Kummakseen he näkivät
heinän jätteitä lattialla. Ja kelloja soittamassa -- he luulivat sitä
ensin häneksi, jonka syyksi kaikki ihmisten synnit luetaan -- mutta
tarkemmin katsoen se oli _pukki_, suntion oma pukki, jonka sarviin
kellojen soittonuorat olivat sidotut.
Asiasta neuvoteltua tultiin seuraavaan yksimieliseen päätökseen, joka
vielä tänä päivänä löytyy Brändön kirkon arkistossa:
»Koska luultavata on, ettei pukki itse sitonut nuoria sarviinsa, vaan
joku pahanilkinen ihminen, joka oli syömässä suntion rantahaassa
nuoraan kytkettynä, ja pani heiniä eteen, että hän söisi niitä, kunnes
pahantekijä pääsi karkuun, ja sitte teki sen mieli pois, mutta tunsi
nuorat sarvissansa ja kiivastui ja alkoi hypellä edestakaisin, niinkuin
tämän elävän tapa on, kuten me kaikki omasta itsestämme tiedämme, ja
jos hän on tästä seurakunnasta tahi jostakin muualta, on semmoinen
ihminen kaikella muotoa lain ala saatettava.»
Siihen loppuivat kirkonmenot sinä sunnuntaina. Mutta brändöläiset
tunsivat itsensä hieman loukatuiksi ja tyytymättömiksi. Sentähden he
rupesivat pahantekijää etsimään. Se oli tyhmä teko, sillä häntä
tietysti ei ole vieläkään löytynyt.
* * * * *
Mutta olinpa unhottaa Kuivalan Kustaan.
Brändöläiset eivät nähneet, kuinka Kustaa juoksi kaitaa metsäpolkua
postiveneeseen, joka oli valmis lähtemään. Jos he sen olisivat nähneet,
niin tuskin olisi postivene vasta poikennutkaan Brändön rantaan.
SUOMALAISEN MUINAISTUTKIMUKSEN JA KANSATIETEEN ALKEET,
laadittuina meikäläisten tiedemiesten malliin.