Alholan vaari oli käsketty Mäkikylän muorin peijaisiin -- ei suinkaan
sentähden, että hän olisi ollut seuraelämälle välttämätön henkilö. Vaan
tärkeä sija oli hänelle kumminkin pitopaikoissa annettava. Sillä Alhola
ei ollut mikään pieni talo eikä köyhä.
Ennenkuin vaari lähti hautajaisiin, tapahtui Alholassa semmoista, joka
ei ollut missään yhteydessä kuoleman eikä hautajaisten kanssa -- tahi
oikeastaan jota ei ollut aiottu olemaan missään yhteydessä niiden
kanssa. Päinvastoin. Alholan vanha kissa synnytti sinä aamuna kahdeksan
kaunista poikaa. Ja sitä ei ollut tapahtunut kolmeen vuoteen. Siinä oli
harmaita, valkoisen ja harmaan kirjavia, mustan ja valkoisen ja
valkoisen ja mustan kirjavia. Mutta yksi ainoa oli pikimusta, ja se oli
kaikista suurin.
Ankara ja tunnollinen tuumailu syntyi siitä, mikä näistä pojista
pidettäisiin, mikä taas vietäisiin veteen. On näet laki semmoinen tässä
puuttuvaisuuden maassa, että ainoastaan yhden kissanpojan itsekustakin
pesäkunnasta annetaan elää, ja toiset menettävät henkensä -- siitä
ainoasta syystä, että ovat rohjenneet syntyä tähän matoiseen maailmaan.
Jotakin harmaata tahi säännöllisesti kirjavaa tahtoivat muut säilyttää.
Mutta vaari julisti, että musta oli pidettävä, koska se oli kaikista
suurin. Ja väri oli peräti vähäpätöinen asia, kun on kysymys
kissanpojista eikä nuorista neitosista. Tosin tuo musta oli
urospuolinen, mutta se vaarin mielestä vaan enensi sen arvoa.
Päätökseksi tuli, että musta pidettiin. Ennen hautajaisiin menoansa
vaari omin käsin hukutti muut seitsemän kissanpoikaa. Omin käsin
sentähden, kun hän pelkäsi jotain vilppiä eli petosta, että esim. olisi
säästetty joku pehmeäkarvainen harmaa tahi semmoinen, jolla oli muu
ruumis musta, vaan kaula ja käpälät valkoiset.
* * * * *
Kun Alholan vanha pari tuli Mäkikylän saliin, oli siellä jo vieraita
koko joukko. Peräpöydän takana istui pastori ja hänen vieressänsä
vasemmalla puolella kanttori. Ensin tuli sisälle Alholan muori ja
niijasi peräpöydän puoleen. Hänen esimerkkinsä vietteli vaarinkin
niijaamaan -- ainahan ne akat meitä johdattavat harhaan.
Muori vietiin salin takaiseen kamariin muun naisväen seuraan. Vaari jäi
saliin. Otti tuolin ja istui. Mutta istui vähä toisin kuin muut. Sillä
hän asetti tuolin karmin etupuolelleen ja jalkansa sen kahden puolen.
Tämän teki hän piippunsa tähden, koska siinä oli niin lyhyt varsi,
ettei sitä ollut helppo käsissä pitää, ja taas niin raskas koppa, ettei
piippu pitelemättä pysynyt hampaissa. Nyt se lepäsi sangen mukavasti
tuolin karmia vasten.
Sivumennen voi huomauttaa, ettei vaimoväen sopinut liikkua
vaatekengissä niillä seuduin, missä Alholan vaari istui, sillä hän ei
ensinkään käsittänyt uunin edessä olevan sylkilaatikon tarkoitusta.
Kun Alholan vaari tuli seuraan, puheltiin asioista, jotka sangen vähän
olivat yhteydessä muorivainajan muiston kanssa. Ensin saatiin selväksi
se, että sateinen ilma oli huonontanut vuodentulon, varsinkin heinistä
ja perunoista, ja että taitaa tulla rehun puutos, jos tulee pitkä
kevät.
Sitte puhuttiin venäläis-turkkilaisesta sodasta, Plevnasta,
Skobeleffistä y.m. sekä moitittiin useampaan kertaan englantilaisten
jumalatonta käytöstä kaikissa maailman äärissä ja keskusteltiin, mikä
keino mahtaisi olla sitä valtakuntaa vastaan tehokkain.
Mutta kun totia oli maistettu muutamain punssilasien päälle, kävi
keskustelu ylevämpään suuntaan, ja silloin nousi kysymys »Helsingin
Matista», joka Suomettareen kirjoittaa niin voimakkaita Helsingin
kirjeitä.
Sen keskustelun kestäessä miehet taas täyttivät lasinsa, ja pastori
meni naisväen kamariin kilistämään -- hän oli poikamies -- ja
juttelemaan. Kanttori jäi siis yksin ylhäisimmälle sijalle. Sentähden
hän nosti huulensa likemmäksi nenää ja asetti päähänsä silmälasit,
joita hän ei koskaan pitänyt pastorin läsnäollessa.
Lautakunnan esimies sitte kertoi, kuinka Suomen kansa on kauvan
nukkunut, ja ylisti »Helsingin Mattia», joka ahdistaa ruotsinkielisiä
kuin kissa hiiriä. Ei herraksi päästyään ole kansan asiasta vilpistynyt
pois, kuten moni muu hyville päiville päässyt. Jos kissakin liian
lihavaksi tulee, niin ei se enää viitsi hiiriä ajaa.
Alholan vaari oli ääneti kuunnellen vetänyt sauhuja ja syljeskellyt
sekä tuontuostakin maistellut lasiansa. Pastorin puheeseen ei hän
koskaan puuttunut, vaan kyllä kanttorin, kun sai vähän väkevää. Oli
näet riidan kaunaa hänen ja kanttorin välillä.
Lautakunnan esimiehen puheen johdosta juohtui vaarille mieleen
aamullinen kissajuttu. Samalla muisti hän olevansa puolentoista
manttaalin isäntä ja monen torpparin maallinen turva. Sentähden hän
sylkäsi ja sanoi:
»Niinkuin Suomen kansa, niin on meidän vanha kissa ollut kolme vuotta
mahona -- --»
»Mutta», kysyi kanttori, »onkos Suomen kansa ollut mahona yhtään
vuotta? Eikö joka vuosi ole ollut syntyneitä enemmän kuin kuolleita?»
»Yhtä enemmän oli syntyneitä kuin kuolleita, sillä syntyi kahdeksan
poikaa, ja minä niistä omin käsin tapoin seitsemän.»
»Ketä olette tappanut?»
»Kissanpoikia tietysti. Eikös kanttori ymmärrä, että meidän kissa on
ollut kolme vuotta mahona? Totisesti mahona, kuten kunnan esimies äsken
sanoi.»
»Eihän kunnan esimies puhunut mitään Alholan kissasta.»
»Tottahan niin lukenut ja valistunut mies kuin herra kanttori ymmärtää,
että kun meidän kissa tänä aamuna synnytti kahdeksan sokeaa poikaa,
niin se on vertaus meille ihmisille.»
Vaikka kanttorin teki mieli huomauttaa sitä, ettei Alholan vaari ollut
oikein perehtynyt uudenaikaisiin sivistysrientoihin, ei hän kuitenkaan
sitä tehnyt, koska kaikkia näkyi huvittavan Alholan vaarin puhe. Sen
huomasi vaari itsekin, sylkäsi ja kertoi laveasti, minkä näköinen mikin
kissanpoika oli ollut ja kuinka ne vinkuivat pussissa, kun hän kantoi
ne veteen. Kaikki kauniimmat hän hukutti, »sillä», sanoi hän, »minä en
rakasta ulkokullaisuutta enkä prameutta. Nämät ovat ne, joista kunnan
esimies sanoi, että ne ovat poikenneet pois, kun pääsevät herroiksi.»
»Nekö kissan pojat pääsevät herroiksi?» kysyi kanttori.
»Tuskin niistä enää tulee kanttoriakaan, vaikka niillä kyllä oli
suloinen laulun ääni. Nyt on jo myöhäistä panna niitä lukkarin oppiin,
sillä ne ovat kuolleet, koska minä ne tapoin. Mutta yksi oli pikimusta
ja se oli kaikista suurin. Sitä ei panna kanttorin kouluun, vaan siitä
minä kasvatan talon vahdin, joka ei pelkää tapella rotan kanssa -- ei,
vaikka olisi yhtä suuri rotta kuin itse kanttori. Totisesti vaikka
oikein kirkon rotta. -- Ymmärtääkös kanttori? Se on vertaus eli
tunnusmerkki.»
Vaari joi lasinsa pohjaan ja sylkäsi. Hänen puheestaan ei kukaan
ymmärtänyt muuta kuin että hänellä oli hyvä halu nokitella kanttorille.
Ja se toisia huvitti.
Mutta Luotolan Kustaa, joka aina ryypyn saatuansa tekeytyi jumaliseksi,
itki ja sanoi:
»Eiköstä tämä ole varoitus ihmisille, että toisten pitää kuolla ja
toiset jäävät tänne? Niinkuin kissanpojat...»
Juuri silloin astui pastori takaisin saliin. Kanttori pisti nopeasti
silmälasit takaisin taskuunsa. Kaikki tulivat taas asianmukaiselle
hautajaistuulelle. Alholan vaari sydämessään kiroili kanttoria, mutta
istui ääneti koko ajan, imi piippuaan ja syljeskeli.