Kyllä mun silloin elää kelpasi, kun Eeroa ei vielä ollut. Sokeria sain
pyytämättäkin jokaiselta vieraalta ja korppua myös, tasan »Polluksen»
kanssa. Mutta sitte tuli meille Takamaan muori.
Äiti ei ollut sinä aamuna tuvassa, ja isä oli jo ennen aamusia lähtenyt
Takamaahan. Piika Leena veti minua ilman äänettä tukasta, kun yritin
äitin kamariin. Suutuksissani menin sängyn alle ja hain sieltä vanhat
kenkäni -- uudet olivat äidin tallessa. Toisen kengän vedin jalkaani,
mutta ennenkuin kerkesin sitä kiini panna, sain hyvän tilaisuuden
heittää Leenaa takaapäin selkään toisella kengällä. Sen tehtyäni
juoksin jotenkin nopeasti ulos ja huusin mennessäni: »Mylly-Antin
morsian!»
Leena tietysti läksi perässä, ja minulle tapahtui oven suussa se
onnettomuus, että avosuinen kenkäni saattoi minut kaatumaan.
Kynnykselle jäin, pää pihalle, jalat eteiseen... Leena tarttui tukkaani
kuin tuli... Mutta ennenkuin hän oli oikein alkuunkaan päässyt, heitti
hän yht'äkkiä irti ja juoksi tupaan. Minä itkussa suin huusin, minkä
jaksoin: »Mylly-Antin morsian!»
Heti tunsin tukassani toisen käden, paljoa tukevamman kuin Leenan, ja
tuttu ääni sanoi: »Kiljutkos siinä, kun äiti on kipeä!» Vilkasin
taakseni ja näin isän ja Takamaan muorin. Leena oli nähnyt heidän
portista tulevan.
Menin tupaan taas tavalliseen paikkaani, sängyn alle, Pollusta
hyväilemään. Minä en vanhastaan oikein pitänyt Takamaan muorista. Isä
meni talliin ja Takamaan muori äidin kamariin. Minä yksinäni
ihmettelin, mikä äitiä vaivasi, kun minua ei päästetty katsomaan,
niinkuin aina ennen, jos äiti oli kipeä. Nyt ei minua enää
haluttanutkaan sinne lähteä, sen Takamaan muorin tähden.
Nukuimme sitte sängyn alla jonkun aikaa, minä ja Pollus, kunnes
heräsimme -- pienen lapsen itkuun. Pollus hyökkäsi haukkuen ulos --
meidän ovessa ei ollut linkkua. Hän kai luuli, niinkuin minäkin, että
mustalaisia oli tullut pihaan. Mutta siellä ei näkynyt ketään.
Kuuntelimme tarkemmin ja tulimme siihen päätökseen, että ääni tuli
äidin kamarista.
Vähän ajan perästä meidät päästettiin sisään. Takamaan muorin sylissä
oli lapsi, niin peräti pieni, etten semmoista ollut koskaan nähnyt.
»Katsos nyt, Kaapro, minä toin sinulle pienen veljen», sanoi Takamaan
muori.
»Mistä?»
»Saunan lattian alta».
»Onko siellä pieniä veljiä?»
»On kyllä», vastasi muori.
Minä olin hyvin iloissani ja hyväilin pikku veljeäni.
Kun renki Heikki tuli puolista syömään, en hänelle kohta virkkanut
veljestä mitään. Mutta kun Heikki kysyi äitiä, sanoin että hän on
kipeä. Heikki ei puhunut mitään, vaan tupakkaa pannessaan hyräili tuota
vanhaa laulua:
»Kaks' ilopäivää on miehellä vaan:
Kun ämmästä pääsee ja kun ämmän saa.»
Mutta kohta kun hän kuuli itkua kamarista ja Takamaan muorin äänen,
sylkäsi hän ja rupesi syömään.
Iltapuolen päivää vietin saunassa Polluksen kanssa. Revimme irti
lattialankkuja, minkä voimme, ja etsimme niiden alta pieniä lapsia.
Mutta ei löytynyt yhtään. Pimeän tullessa menin äidin kamariin ja
sanoin Takamaan muorille, ettei meidän saunan lattian alla suinkaan ole
pieniä lapsia.
»Ei se teidän saunasta ollutkaan».
»Kenen saunasta sitte?»
»Ylistalon vanhasta saunasta, jossa on niin paljon pöppöjäkin.»
»Kuinkas Te sinne uskalsitte mennä?»
»Ole nyt vaiti ja mene maata!» sanoi Takamaan muori.
Kun Eero jonkun ajan kuluttua pantiin kätkyeen, täytyi minun häntä aina
liekuttaa. Ja se oli ikävää työtä. Pollus sai yksin juoksennella ja
kiertää maita, mantereita. Minulta meni se kevät ihan hukkaan ja koko
seuraava kesä -- vielä niin hyvä marjakesä. Pian suutuin Eeroon ja
vielä enemmän Takamaan muoriin.
Vihdoin kuitenkin kykeni Eero enemmän olemaan ylhäällä ja makasi
vähemmän.
Mutta sitte täytyi minun kuulla, kuinka kaikki kehuivat Eeroa
kauniimmaksi minua, ja nähdä, kuinka kaikki vieraat antoivat
tuomisensa, sokerinsa, korppunsa ja muut namusensa Eerolle. Minulle jäi
ainoastaan nautinto katsella, millä halulla Eero niitä söi.
Jos olin yksissä tuumissa Eeron kanssa ja jotakin viatonta yritimme --
eli kuten äiti sanoi »olimme pahanteossa» -- niin aina kuului: »Taas on
iso edellä ja pieni perässä! Ei se lapsi niin osaisikaan, vaan tuo
isompi neuvoo.» Ja minä sain yksin sovittaa yhteiset synnit.
Tuli sitte mulle pahin kaikista, tuo lukeminen. Arkipäivät kumminkin
jotensakin pujottelimme: olin miesten matkassa töissä, ja kotona vaan
silloin kun ei kellään ollut aikaa minua opettaa. Mutta pyhinä ei
auttanut mikään. Aamusin koetin maata ja olla nukkuvinani niin kauvan
kuin mahdollista, mutta nälkä viimeinkin ajoi ylös. Kohta kuului käsky:
»kirja kätees!» ja sitte alkoi kamala aika. Järkeni ei keksinyt mitään
keinoa, jolla olisin lukemisesta päässyt. Olin olevinani milloin kipeä,
milloin sokea tai kuuro; joskus tekeydyin hulluksikin. Mutta ne
yritykset tavallisesti tulivat ruumiilleni kalliiksi.
Eero oli onnellinen, sillä hänen ei tarvinnut lukea.
Tilani ei parantunut, ennenkuin kävin rippikoulun ja kykenin miesten
töihin. Sitten aloin vähitellen saada Eeron harmiksi savuja luihautella
yhä tiheämmin ja julkisemmin.
Oikein sydäntä hiveli, kun tytöt kirkolla aina minuun vilkuivat eikä
Eeroon. Mikä kauniimpi se Eero oli kuin minäkään? Ja jouti olla minkä
näköinen tahansa -- lapsi! Minun mukaani toki Polluskin aina
lyöttäytyi, läksinpä metsään tai muuten kylälle.
Niin ei minulla sitte ennen naimisiin menoani ollut muusta huolta kuin
lukukinkereistä.
Suurin iloni oli se, että sain nähdä Eeron kokevan aivan samat
kärsimykset kuin minäkin, sillä muutamia vuosia sitten kävi Takamaan
muori taas meillä.
Silloin olin jo siksi viisastunut, etten enää lähtenyt penkomaan saunan
lattian alustaa.