Monen mutkan ja käänteen perästä tultiin erään torin laitaan, jossa
vossikka sanoi olevan kaartin kasarmin. Se oli hirveän iso talo, kahta
kauheampi kuin Jerusalemin temppeli Salomonin aikaan. Portin luona
vahti eräs sotamies, jota ensin luulin Villeksi, vaan ei tuo sentään
Ville ollut. Häneltä kysyin, tunteeko Ville Taskista, ja tämä sanoi
tuntevansa, kun vielä kuuluivat asuvan samassa plutuunassa.
Pyysin häntä viemään minua Villen luo. Mutta hän sanoi, ettei uskalla
vahtipaikastaan liikahtaa. Hän koetti mulle neuvoa ja selittää, missä
huoneessa Ville on, vaan en minä -- outo kun olin -- tuosta tullut
hullua hurskaammaksi.
Siinä sitä aateltiin ja aprikoitiin, mutta juohtui sitte päähäni aika
mukava keino. Minä pyysin sotamiehen antamaan mulle lakkinsa,
päällysnuttunsa ja kiväärinsä: minä jäisin vahtiin ja hän menisi
hakemaan Villeä ulos ja sanoisi hänelle, että ukko Taskinen on tullut
häntä tapaamaan.
Tuo nyt kävi kuin naulaan. Minä jäin seistä jököttämään, ja sotamies
lähti asialle. Siinä vuottelen, vuottelen hyvän aikaa, eikä kuulu
sotamiestä takaisin tulevaksi eikä Villeä. Jos tuo veitikka hyvinkin
pistiin maata, arvelin, ja jätti minut koko yöksi seisomaan!
Astui sitte hyvin kiiltonappinen herra torin halki kasarmiin päin.
Silläkös oli helyjä, yksin kantapäissäkin. Oli jos jonkinlaista silan
solkea. Kun se tuli portille, minä ilman piloillani aloin pelotella,
etten laske sisään näin yön aikana. Se hihkasi:
»Mistä komppaniasta Te olette?»
»Olempahan Korpeiskylän komppaniasta, Nilsiän pitäjän rajalta.»
»Humalassako sinä olet? -- Na pletscho! -- Vai etkö tunne toisen
komppanian kapteenia?»
»En toki tunne tässä hyvässä kylässä muita kuin Villen -- jos lienette
sattunut kuulemaan sitä Taskis-Villeä mainittavan? Enkä minä ole oikein
humalassakaan ollut sitte Villen ristiäisten; silloin tuo alkoi vähä
heilutella miestä.»
»Hulluko sinä olet? -- Mitkä sulla on jalassa?»
»Lapikaskengät nämä ovat -- mutta hyvät! Kyllä vihollinen näitä pelkää,
sen minkä muitakin saappaita.»
»Putkaan -- mars!»
Niskaan tarttui peijakas.
»Älkää hyvä kirkkoherra, vai mikä kenraali sinä olet! Jos vaan et heitä
irti, niin minä huudan, että Keisari kuulee!»
Mutta ihan kun oli saamassa minut muutamasta ovesta sisään, tuli miehiä
ulos kasarmista. Se äskeinen vahtisotamies oli toinen, ja Villeksi
arvasin toisen.
»Kuulehan Ville, tuleppas nyt apuun! Tämä herra tässä hyvin rupesi
komeilemaan.»
Heitti se toki onnekseen minut irti ja alkoi kysellä tarkemmin, mikä
mies minä olin ja mistä minä Villen tunsin pimeässä.
»Otahan ryyppy, että lauhdut!» Aloin sitte kaivaa taskustani semmoista
kappaletta, josta sen saisi. Mutta ei se taipunut tuumaan.
»Tulee se päivä toinenkin», arvelin, ja aloin sitte perustaa asiaa.
Kerroin oikein latukantasiaan, mitenkä se nyt tällä lailla sattui, että
minä rupesin vahtina seista töröttämään.
»Enkä minä sinulle olisi mitään tehnyt, vaikka kieltelin tulemasta.
Ilman vaan leikilläni koettelin, tokko sinussa on sotamiehen luontoa.»
Sillä se minut päästi. Mutta alkoi sitte olla tiukkana sille
sotamiehelle. Se ei näet olisi saanut hievahtaa vahtipaikastaan. Tuskin
se sotamiesparka olisi siitä selvinnyt, jos en minä olisi alkanut
selittää, että täytyihän tässä minunkin lähteä paikaltani, kun niskasta
nujuutettiin.
»Jos se ei olisi tämä sotamies niin nöyrästi lähtenyt, olisin saattanut
putelilla kajauttaa.»
»Olihan sillä kivääri, sinä tolvana!»
Vähän tuo vielä purisi ja meni sitte maata.