Helsinkiin tullessa oli tien varressa jo koko joukon isompi talo kuin
muut syöttöpaikat matkalla olivat olleet. Tulet ne olivat niin
kirkkaat, että näki kuin päivällä, ja väkeä oli vastassa jos minkä
näköistä. Katselin siinä ja toilailin, tokko Ville on arvannut tulla
vastaanottamaan. Mutta vaikeapa sitä olisi tainnut olla tunteakaan
muiden sotaherrain joukosta.
Seisoi tuossa muutama siviili-herrasmieskin, pitkä ja laiha kuin
Niskalan kissa. Tosiaan olivat sillä niin pitkät sääret, että ihmeeksi
minulle kävi tuo uskallus, kun on rohennut semmoisille koiville nousta.
Häneltä minä kysäsin, että »tokkohan tuntisit Taskis-Villeä, Keisarin
kaartissa joka on?» Mutta tuopa ei ollut koko kuulevinaan. Jotakin vaan
»vinskastaan» mölähti, ja sitte lähti astelemaan kädet selän takana ja
keppi pitkin selkää.
Kun ei Villeä näkynyt, läksin omin nokkineni kävelemään. Syöttötalon
edessä on iso tori, vaan se oli pimeä, eikä näkynyt muuta kuin iso
joukko vossikoita, rinnan niin pitkässä rivissä kuin tästä tuonne
navettaan. Menin sitte yhtä puhuttelemaan ja kysyin, että »paljostako
veisi Ville Taskiseen elikkä Keisarin kaartiin?» Uhkasi viedä 75
pennistä, mutta piti poliisilta ensin hakea lippu. -- Nuo ijankaikkiset
piletithän ovat tarpeen joka kohdassa, ei näet pääse vossikallakaan
ajamaan ilman niitä.
Sitäköhän varten niitä herroja kouluutetaan ja syötetään, että sitte
osaavat mokomia koukkuja asettaa?
Lähdetään sitte ajamaan vieterirattailla kuin suuret herrat ja
komesroodit pitkin katuja, joiden kahden puolen oli semmoisia
kivirakennuksia, että Kuopion isoimpia taloja saisi panna viisi kuusi
rinnakkain ja kolme neljä päällekkäin, eikä sittekään syntyisi
semmoisia.