»Höyryssä» sitä näet lähdettiin ja tultiin Lappeenrantaan asti.
Ensikertalaisesta on kummaa tuokin höyrylaivain laitos, vaan minä sitä
olin kyllä nähnyt jo ennenkin, kun olin poikaa saattamassa Kuopioon
arvannostoon. Silloinhan ne sotaherrat näkyivät hyvin paljon pitävän
Villestä, kun ei tämä heitä säikähtänyt enempää kuin muitakaan ihmisiä.
Kysyivät näet, että sinäkö se olet Vilhelm Taskinen, niin Ville vastaa,
että »ovathan ne minuakin Taskis-Villeksi puhutelleet.» Silloin se
Ville lupautui lähtemään vapaaehtoisena Keisarin kaartiin Helsingissä,
ja sitä Villen oloa minä nyt olin menossa katsomaan.
Sitte Lappeenrannasta lähdettiin ajaa katistamaan saloa myöten Pulsaan.
Minä sinne päästyäni menen kievaritaloon hevosta vaatimaan, mutta
siellä sanoivat, että »vähän ajan perästä junakin tulee.» Siihen minä
arvelin, että tulkoon vaikka kymmenen junaa, kunhan saan kyytiä
Helsingin kaupunkiin. Toiset taas sanoivat, että kyllähän kyytiä saa,
jos niin tahtoo, mutta junassa pääsee paljoa pikemmin ja mukavammin
kuin hevosella, kun vaan maltan vähän aikaa odottaa. Minä siihen
tuumasin, että maltanhan minä odottaa, kun sitte saan nähdä senkin
junalaitoksen. Eihän tuo Helsinki mihin mene sillä aikaa, jos sinne
mennessä vähän maailmaa katseleekin.
Sitte joutessani läksin maantietä silmäilemään. Leveä tuo olikin ja
tasainen, mutta yksi kohta se mulle ihmeeltä näytti, kun oli näet
pitkin teitä rautakiskot rinnakkain molemmin puolin, niin kauvas kuin
silmä kantoi. Minä tuota arvailin ja tutkailin, että mitä ihmettä
niillä tehdään. Pitäisikö kärrillä ajaissa pyörien kulkea kiskoja
pitkin, ettei tie kuluisi... Mutta vaikea olisi kärrin pyöriä niin
kapeilla kiskoilla pysytellä, varsinkaan jos juosten ajaa. Ja
taitaisipa tuo olla liikaa säästäväisyyttäkin valtion tavaroille.
Kummiahan ovat ne herrain metkut.
Kun tuossa oli muutakin joukkoa, niin en malttanut olla eräältä
kysymättä, että mitä nuo rautakiskot tuossa ovat tarkoittavinaan. Tämä
kun äimistyy ja ölmistyy ja kysyypä, että Sysmästäkö minä olen, kun en
tuon vertaa tiedä enkä tajua. Minä tuumaan, että »tuoltapa ollaan
Nilsiän rajalta, ja viisaspa sitä olisikin, jos syntyissään jo tietäisi
kaiken maailman kompeet.»
Sittehän tuo selvitti, että tämä nyt on se aina mainittu rautatie, ja
siinä kulkevat vaunut pitkin kiskoja. On näet pyöriin sovitettu niin
paraiksi koloa, että ne tien kohdalla pysyvät.
No, saapihan tuon kumman nähdä koht'sillään.
Menin sitte minäkin muiden mukana piletin ostoon. Luukun takaa
myymämies tuskin raski nenänsä ja toisen silmänsä näyttää, kun kysyi,
että mihin minä olen menevä. Arvelin itsekseni, että mitähän tuo
sinuakin liikuttaa, kunhan itse tiedän. Mutta päätin kumminkin vastata,
ettei tuo pääse ylpeäksi minua luulemaan: »Niinpä tuo on maannut mieli
mielessäni, että mennä Helsinkiin Villeä katsomaan, ja on mulla vähä
viemisiäkin.» Vaikka olisin kuinka tinkinyt, ei alentanut hintaa 12
markasta 25 pennistä.
Sitte pantiin piletti taskuun ja lähdettiin tien varrelle vorjailemaan.
Pälyi siinä aina yksi ja toinen päivännousua kohden. Kohtapa alkaakin
savua näkyä, ja samassa kuuluu vinkaus semmoinen kuin olisi
vahvanlaisella seipäällä sikaa lyönyt joku hyväkäs.
Minä arvaan, että nyt se »juna» vinkasi, ja tulla körröttääkin sieltä
emä hamppua koko juna. Olihan semmoinen kuin olisi panna jälekkäin ja
nostaa pyörille kaikki Korpeiskylän mökit -- ja olisivatpa saattaneet
tarpeina mennä kaikkikin Nilsiän mökit, ennenkuin saisi mointa
kyhätyksi. Savu siitä tuprusi kuin höyrylaivastakin. Mutta nythän sen
hoksasin, että tämä se onkin juuri se »maamasiina», josta kirkkoherran
nappiotsa poika kertoi käydessäni häntä kyyditsemässä. Seisottui se
juna kuitenkin talon kohdalle, kuten ainakin hyvälaatuinen hevonen, ja
sitte pistäyttiin pirttiin penkille istua vekottamaan.
Hetipä lähdettiin liikkeelle, ensin hyvin hiljaa, mutta siitähän se
vaan oli yltymään päin kuin Rytkösen tappelu. Kohta se ravasi niin,
ettei kärsinyt ikkunasta katsoa ulos eikä silmiään auki pitää. Ei sitä
voi ihmisen kielellä sanoa, kuinka kovasti se kulki, paljoa kovemmin
kuin pyssyn luoti. Niin sitä vaan mennä huristettiin, ja aina vähä
väliin se seisottui hiukan henkäsemään. Silloin vähän uskalsin silmiäni
raottaa -- ja myös silloin, kun muutama sotaherra tuontuostakin kävi
näpistämässä piletin nurkkaa, että se pitemmän päälle näytti ihan rotan
syömältä. Olisinhan minä tuon raskinut hänelle kokonaankin antaa, vaan
eipä se kelvannut, ennenkuin perillä.