Vanha kirkkoväärti, setä Jussas, istui sunnuntaiaamuna papin
virkahuoneessa ja poltteli lyhytvartista nysäänsä. Pappi istui häntä
vastapäätä kirjoitustuolissaan ja poltteli niin ikään. Keskustelu koski
toiss'iltaista vangitsemista.
— Kuka olisi uskonut Aslak Rostosta sellaista. Niin rehdin ja suoran
näköinen mies.
Se oli pappi, joka näin katkaisi vaitiolon.
— No jo. Mutta hän on vanhastaan tunnettu varas. Kyllä se on tietty,
vaikka ei ole uskallettu puhua, pappa, hah, hah! Sepä kumma!
Kirkkoväärti pyyhkäisi otsalle valahtaneen hiussuortuvan syrjään ja
katsoi pappia pienillä, syvässä olevilla, ystävällisillä silmillään.
— Isä vainaja oli aivan kamala. Kyllähän pappa sen tietää.
— No joo. Se on kyllä totta.
Oltiin taas hetkinen vaiti ja tupakoitiin.
— Hyvä on, että varkaat kiinni saadaan, alotti kirkkoväärti hetken
päästä hiljaiseen, sävyisään tapaansa. — Tappavat talollisiltakin
ainoat vetoporot. Kovin se on Roston palkinen ollutkin huonossa
huudossa viime aikoina.
— Onpa tainnut.
— Sepä kumma! On ainakin. Meidän Pekaltakin varastettiin viime talvena
viisi vankkaa härkää. Enkä minä muuta usko, kuin että Rosto ne vei.
Papin rouva toi kahvia.
— Aina se mamma minulle kantaa, hah, hah! Johan minä join kyökissä.
— No kyllä tämä vielä menee.
— Jo vain. En minä ole vielä tähän ikääni tätä tarjousta hylännyt. Sepä
kumma!
Kirkkoväärti ryypiskeli kahvia verkalleen ja silmäili ystävällisen
näköisenä tuuheiden kulmainsa alta papin rouvaa, joka oli istahtanut
pöydän päähän.
— Mamma se kaipasi poliisia, mutta minä sanoin, että häneltä taitaa
tällä kertaa jäädä pappilan kahvit juomatta, hah, hah! Sepä kumma!
puheli kirkkoväärti juodessaan.
— Niin, häntä ei ole näkynytkään. Poika toikin kuulutukset.
— Ei, ei. Hänen pitää vartioida Aslakkia tarkkaan ja visusti. Se on
nimismiehen käsky. Ei jouda nyt poliisi kirkkoon.
— Ei näy lukkariakaan, huomautti papin rouva.
— Tuossa näkyy juuri tulevan.
Samassa kuului ulkoportailta askelia ja hetkistä myöhemmin astui
lukkari sisään.
— Huomenta! Jopa se setä Jussas on ollut aikaisin liikkeellä.
— Sepä kumma! Kellohan on kohta yksitoista, hah, hah!
— Taitaa olla sedän kello edellä?
— Älä jo! Kyllä se käy juuri auringon kanssa.
— Vai auringon kanssa.
— Ju-ju. Tarkka se on.
Papin rouva toi kahvia lukkarille.
— Setä on tainnut jo juoda? Lukkari katsoi hymyillen kirkkoväärtiä,
joka selkäkenossa poltteli piippuaan.
— 'Joka ennen ennättää, sille kakku leivotaan.' Hah, hah!
— Niin vain.
Lukkari laski kupin pöydälle ja kiitti.
— Nythän kuuluu kummempia, alotti pastori ja kääntyi lukkarin puoleen.
— Joo, niin kuuluu. Kamalaahan se on tainnut Roston elämä ollakin viime
aikoina.
— Onpa tainnut.
— On. Hyvä vain, että joutuisivat varkaat kiinni.
— Se minua on eniten kummastuttanut, kun hän on aina ollut niin rehdin
ja suoran näköinen. Ei olisi hänestä juuri uskonut.
— Aslak Rosto ei ole mikään tyhmä mies. Kyllä hän osaa ihmisten kanssa
seurustella.
— Sepä kumma! Kirkkoväärti puhalsi paksun savupilven ja maiskautti
tyytyväisenä suutaan.
Lukkari nousi, kokosi kirkkoon vietävät kirjat kainaloonsa ja lähti.
Kirkkoväärti seurasi hänen esimerkkiään.
Hetkistä myöhemmin lähti pastorikin astumaan kirkkoon, joka oli
kivenheiton päässä pappilasta. Pappilan vainion poikki kulki joukko
lappalaisia, samoin kirkkoon matkalla. Heidän perässään kyökkäsi
Rauna-muori Nikke-pojan kanssa. Pastori saavutti hänet kirkkoveräjällä.
— Hyvää huomenta, pappi! Jopa täyttyi Aslak Roston synnin mitta!
Rauna-muorin katse oli pistävän kirkas.
— Joo, niinhän kävi. Ei olisi uskonut...
— Uskonut? Minä olen aina tiennyt, että se mies varastaa yksin enemmän
kuin monta pitäjää yhteensä.
Pastori jätti Rauna-muorin ja kiipesi kirkkomäkeä ylös. Tapulissa
rupesi pieni kellopahanen soittamaan papille.
* * * * *
Puolta tuntia myöhemmin seisoi pastori saarnatuolissa. Tekstiin
sisältyivät Vapahtajan sanat juutalaisille: "Teidän pitää kuolemaan
teidän synneissänne."
Pastori ryhtyi kehittämään tätä ajatusta. Kun ihminen vaeltaa synnissä,
kokoaa hän vähitellen tuomion pilviä päälleen. Ne synnit, joita
hän tietensä harjoittaa, paaduttavat kerta toisensa perästä hänen
omaatuntoaan. Hän menestyy aluksi syntitiellään; tuntuu siltä kuin
ei jumalallista vanhurskautta löytyisikään. Synti toistaan törkeämpi
seuraa, mutta yhä vaan viipyy jumalallinen kosto. Tämä kiihoittaa
ihmistä yhä rohkeampaan ja häikäilemättömämpään synnin harjoittamiseen.
Päivä tulee, toinen menee, mutta jumalallista rangaistusta ei vaan
kuulu. Yhä kasvaa ihmisen paatumus. Synti paantaa [paantaa = kerros
kerrokselta jäädyttää] omantunnon kuin kaltioinen [lähteinen] jänkä
talvisen ajotien. Ihminen on nyt tullut sille asteelle, jolloin Pyhän
Hengen nuhteilla ei ole hänessä enää sijaa. Synnin mitta täyttyy
täyttymistään eikä ihminen sitä huomaa. Hänen on mahdoton uskoa,
että synti voisi häntä kaataa. Mutta koston päivä lähenee. Se nousee
uhkaavana kuin mustanharmaa lumipilvi aution tunturiselän yli, jolla
yksinäinen kulkija ajaa. Jo kohoaa koivumorosto [koivua kasvava harjun
selkä] tunturin liepeellä. Synnin mitta on kohta täysi. Vielä yksi
pisara ja — se vuotaa yli. Silloin on jumalallisen vanhurskauden hetki
lyönyt: ihmistä on kohdannut Herran kosto.
Pastori silmäsi seurakuntaansa. Aivan hänen edessään istui
lappalaisvaimo imettäen noin kolmivuotiasta pojantenavaa. Pikku mies
makasi äitinsä sylissä, pieni lapinlakki päässä ja imeskeli toisella
suupielellään paljosta käsittelystä likaantunutta rintaa, katsoen
veitikkamaisen näköisenä pappia saarnatuoliin. Pikkuinen untukasniekka
jalka oli riipuksissa äidin polvella ja heilui aikamiehen tahdissa.
Oikea käsi leikitteli pienellä luupääpuukolla, joka riippui napeilla
koristetussa peskivyössä, sillä aikaa kuin vasen piteli kiinni
mieluisasta ruokalähteestä. Oli kuin olisi pikku mieskin käsittänyt sen
asian vakavuuden, josta pappi puhui, sillä hän heitti irti rinnasta ja
nousi istumaan äitinsä sylissä, maiskutellen suutaan ja töllistellen
pyöreillä silmillään pappia. Äiti käytti tilaisuutta hyväkseen
piiloittaakseen tuhraantuneen rintansa ja nosti myös silmänsä pappiin.
Hän käsitti varsin hyvin, ketä pappi tarkoitti.
Rauna-muori istui Nikke-pojan kanssa vanhalla paikallaan kamiinin
vieressä. Hän, vanha ihminen, rakasti lämmintä ja kamiinin vieressä oli
hyvä olla. Rauna-muorin kasvot säteilivät sisäisestä liikutuksesta:
kerrankin oli papin puheessa terää. Hän nyykäytteli hyväksyvästi
päätään.
Lehterillä istuivat "Roston valtakunnan alamaiset". Hekin käsittivät,
ketä pappi tarkoitti ja senvuoksi kuohahteli heidän sisunsa. Vai aikoi
pappi ruveta Aslakkia "lastamaan", Aslakkia, jonka nimismies-vietävä
oli syyttömästi vanginnut. He katselivat tuimina pappia, joka hetkisen
vaiti oltuaan jatkoi:
— Meillä on rakkaassa kylässämme surullinen tapaus vereksenä
todistuksena siitä, mihin synnillä leikitteleminen johtaa. Yksi
tämän seurakunnan huomatuimpia miehiä on langennut suureen syntiin,
varkauteen, ja nyt odottaa häntä senvuoksi niin hyvin Jumalan kuin
esivallankin tuomio.
"Roston valtakunnan alamaiset" tyyntyivät. Papin puhehan oli paremmin
surkuttelevaa kuin tuomitsevaa laatua. Olihan hän maininnut jotakin
"seurakunnan huomatuimmasta miehestä". Äskeinen katkeruus haihtui pois
ja kyynel kohosi yhden ja toisen silmään.
Saarna loppui vakavalla kehoituksella "laittamaan pelvolla ja
vapistuksella, että me autuaiksi tulisimme" ja silloin painuivat
"Roston valtakunnan alamaistenkin" päät penkkiin ja tukahdutettuja
nyyhkytyksiä kuului pitkin lehteriä.
* * * * *
Sillä aikaa kuin pastori saarnasi kirkossa, istui Aslak Rosto poliisin
pirtissä kädet ja jalat raudoissa. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä
ja kasvoja vääristi katkeruuden hymy.
Näinkö oli hänen todellakin käynyt? Hän, Aslak Rosto, Tenomuotkan
kuningas ja tunturien vapaa eläjä, vankina poliisin pirtissä, saman
poliisin, joka joka talvi lainasi häneltä pailakoita [opettamaton poro]
vetojuhdikseen. Ja vaivaisen nulpon taposta! Olisi edes rikos suurempi,
niin menettelisi se vielä. Istuisipa hän edes vangittuna poroparttian
taposta, olisi se paremmin miehen arvon mukaista, mutta — vaivaisen
nulpon... niinkuin mikäkin renkipoika, joka vasta on tökerösti nylkenyt
ensimäisen varastamansa vasikan.
Hänen mielensä katkeroittui. Oliko olemassa mitään jumalallista
oikeutta? Eikö olisi ollut paljon oikeudenmukaisempaa, että hän
olisi joutunut kiinni silloin, kun hän tappoi — Kummajärven Salkon?
Totisesti! Eikö nyt todellakin tuntunut siltä, kuin olisi jumalallinen
oikeuskin alentunut häntä pilkkaamaan sallimalla hänen tällaisesta
syystä kiinni joutua? Mitä sanovat lappalaiset? 'Aslak Rosto vangittuna
— poronulpon taposta!'
Aslak silmäsi takkaan, jossa tuli hiljakseen riutui. Ja omituista: yhtä
rintaa sammuvan liesivalkean kanssa rupesi hänen kiukkunsa sulamaan.
Lieska leimahti vielä kerran ja sammua tupsahti äkkiä. Niin kävi hänen
katkeruutensakin.
Hän koetti tyynesti ajatella elämänsä kulkua. Todellakin! Se oli
ollut ihmeellistä kohtalon kanssa leikkimistä. Taikka enemmän: se
oli ollut kohtalon uhmaamista. Hän oli poikavuosina ajatellut, että
rikosta seuraa auttamattomasti Jumalan kosto ja rangaistus. Niin
oli pappikin rippikoulussa opettanut ja hän oli uskonut papin sanan
kirjaimellisesti. Mutta kun hän rippikoulusta päästyään oli tehnyt
ensimäisen suuremman varkauden eikä ollut minkäänlaista Jumalan kostoa
tullut, — vaikka hän oli sitä odottanut pelossa ja tuskassa, — oli
tämä usko vähitellen ruvennut horjumaan. Ja yhä enemmän sitä olivat
horjuttaneet tavan takaa uudistuneet poron varkaudet, joista ei ollut
milloinkaan seurauksia kuulunut. Lopuksi oli hän tullut sellaiseen
vakaumukseen, että ainoa "Jumalan kosto", joka ihmistä saattoi kohdata,
oli rikoksen ilmitulo ja siitä johtuva esivallan rangaistus. Mutta
viisas mieshän saattoi järjestää asiansa niin, ettei koskaan tarvinnut
ilmituloa pelätä. "Jumalan rangaistus" nimismiehen ja poliisin hahmossa
oli vain tyhmiä varten. Se oli heidän kohtalonsa. Mutta päisevä mies
saattoi hyvin käydä paininlyöntiin "kohtalonsa" kanssa ja olla varma,
että kohtalo oli tyhmä kuin staalo [peikko] saduissa.
Tosin oli hän ajatellut, ettei ollut hyvä ruveta suuremmassa määrässä
kohtaloansa uhmaamaan. Siinä saattoi yhtä hyvin vetää lyhemmänkin
korren. Mutta sekin ajatus oli osoittautunut paikkansa pitämättömäksi.
Hän oli tehnyt murhan, rikoksista suurimman, riistänyt ihmiseltä
hengen. Silloin oli hän omastakin mielestään antautunut ylen
vaaralliseen kamppailuun kohtalon kanssa. Mutta siinäkin oli kohtalo
vetänyt lyhemmän korren: hän oli kulkenut vapaana miehenä. Juttua
olivat tutkineet nimismiehet ja poliisit, kahdenkin valtakunnan
nimismiehet, mutta pimentoon oli se jäänyt. Niin hyvin hän oli
onnistunut jälkensä peittämään. Jos milloinkaan, niin Salkon murhan
jälkeen hän oli odottanut "synnin mitan" täyttymistä, — odottanut
kauhu sydämessä, mutta mitään ei ollut kuulunut. Asia oli hautautunut
hiljaisuuteen. Ainoa tuntuva seuraus tuosta yöllisestä retkestä oli
ollut alituisena seuralaisena kulkeva paha omatunto, joka toisinaan
oli vienyt yöunenkin ja kuin ahdistavana painajaisena ajanut häntä
varkaudesta toiseen.
Mutta kuka olisi aavistanut, että juuri silloin, kun hän rikkaana
ja mahtavana oli valmistautunut omaa kotia perustamaan, oli siihen
saakka tappiolle joutunut kohtalokin varustautunut hänelle koston
iskua antamaan. Silloin, kun hän kosiomatkalla oli tappanut Salkko
Hukan nulpon, oli kohtalo katsellut päältä ja nauranut pahaenteisesti.
Sillä muuta hän ei saattanut uskoa, kuin että se oli ollut kohtalo,
joka oli sokaissut hänen silmänsä siihen määrään, ettei hän ollut
tullut kätkeneeksi taljaa, johon varovaisuustoimenpiteeseen hän muuten
aina säännöllisesti oli ryhtynyt. Se oli kohtalo, joka oli pitänyt
huolta siitä, että taljan korvat olivat jääneet näkyviin ja tulleet
tunnetuiksi Sarren kodalla. Ja lopuksi: se oli kohtalo, joka oli saanut
hänet perääntymään Niila Skummille annetusta lupauksesta ja siten
tehnyt vihamiehen vanhasta, uskollisesta apulaisesta. Hän oli joutunut
tappiolle painissa kohtalonsa kanssa — ja vetänyt lopultakin lyhemmän
korren. Kohtalo oli kostanut. Ja nyt kun hän asiaa tarkemmin ajatteli,
rupesi se hänelle vähitellen selkenemään: hän oli uhmannut Jumalaa
luullessaan uhmaavansa omaa kohtaloaan.
Aslak Rosto nojasi päätään seinää vasten ja hänen mieltään velloi
kumman outo suru. Niin oli käynyt kuin käynytkin toteen hänen
kerrallinen unensa synnin mitan täyttymisestä. "Kun koko jänkä
on punainen, silloin on Aslak Roston synnin mitta täysi!" Se
oli nyt toteutunut. Nyt oli viimeinenkin hillankukka muuttunut
verenkarvaiseksi. Mitä on Anni sanova? Muutaman kuukauden hän vasta
oli ehtinyt olla naimisissa. Ei hän ollut aavistanut hääpäivänään,
että näin lyhyeen loppuisi hänen onnensa. Olihan tosin Kurun Heemin
vaimo kertonut puheliaaseen tapaansa, että vähää ennen kuin he Annin
kanssa olivat tulleet pappilaan vihille, oli papin pikku poika lyönyt
toisesta vihkimäjakkarasta jalan poikki. Pappi oli sen heti sitonut ja
hyvin se oli kestänyt vihkimäajan. Ei ollut hän tiennyt polvistuvansa
jakkaralle, jonka jalka oli poikki. Ehkä se oli merkinnyt jotakin. Kuka
tiesi?...
Aslak kuuli, että joku tuli viereiseen huoneeseen. Hän teroitti
kuuloaan.
— Ei ole pappi vielä sellaista saarnaa pitänyt. Ja ne sanovat vielä,
ettei hän olisi kristitty! kuuli Aslak poliisin emännän puhuvan.
— Vai niin. Mitä tuo puhui? — Synnin mitasta ja sen täyttymisestä... ja
mainitsi vähän Aslakistakin.
— Vai mainitsi... Mutta kuulehan! Mihinkähän ovat pojat panneet ne
isommat länget? Nyt ne olisivat tarpeeseen, sillä me lähdemme Laimioon
aivan tuossa paikassa.
Aslak ei halunnut kuulla enempää. Vai oli pappi puhunut synnin mitan
täyttymisestä. Niin, miksikäpäs ei. Hän olisi vain halunnut tietää,
missä äänilajissa pappi oli saarnannut vanhasta "väärtistään".
Hän oli todella ollut papin ystävä. Ainoa, missä hän kaikesta
vääryydestään huolimatta ei koskaan ollut vilpistellyt, oli ystävyys
pappia kohtaan. Hän oli heti ensi näkemältä mieltynyt tähän pappiin.
Olihan hän sellainen avomielinen, hauska mies. Ei yhtään sellainen
tungettelija kuin entinen ainaisine parannussaarnoineen. Hän, Aslak,
oli puolustanut pappia joka tilaisuudessa. Hän ei ollut saattanut
kärsiä, että ymmärtämättömät ihmiset olivat papin kristillisyyttä
penkomassa joka tilaisuudessa. Ei, hän oli puolustanut pappia eikä
ollut suvainnut häntä parjattavan... Ja nyt oli pappi saarnannut
hänestä... puhunut tietysti hänen suuresta lankeemuksestaan... ja
katkerasti katunut, että oli ollut ollenkaan tekemisissä sellaisen
miehen kanssa kuin Aslak Roston... poronvarkaan ja heittiön!
Hän oli koko eilisen päivän odottanut, että pappi olisi tullut
väärtiään katsomaan. Niin hän oli ajatellut ja vaistomaisesti tuntenut,
että sillä käynnillä olisi saattanut olla ratkaiseva merkitys. Ehkäpä
se olisi merkinnyt Aslak Roston, suuren poronvarkaan kääntymistä. Mutta
turhaan hän oli odottanut. Ei ollut pappia kuulunut, ei näkynyt.
Aslakista tuntui yht'äkkiä niin peräti vastenmieliseltä ajatella
pappia. Hän koetti heittäytyä penkille pitkäkseen, mutta sekin
oli kovin hankalaa, sillä selän taakse kahlehditut kädet olivat
tiellä. Hän kääntyi kylelleen ja koetti nukkua, mutta pienimmästäkin
liikahduksesta kalahtivat jalkaraudat niin ilkeästi. Hän painoi
silmänsä umpeen ja koetti olla aivan liikkumatonna, mutta juuri kun hän
oli vaipumaisillaan uneen, herätti hänet poliisin töykeä ääni:
— Soh, Aslak, syömään! Me lähdemme tästä heti Laimioon.
Tunnin perästä, juuri kun pastori oli noussut päivällispöydästä ja
kävellyt virkahuoneeseensa, ajoi poliisi Aslakin kanssa pappilan
pihan läpi. Aslak ei katsonut sivuilleen. Hän huomasi kyllä, että
virkahuoneen ikkunassa seisoi joku, mutta hän ei kääntänyt päätään. Hän
arvasi, että se oli pappi.
Kurun Heemin talon pihalle oli kerääntynyt alapään akkoja iso joukko,
kun poliisi vankeineen ajoi siitä läpi. Akat olivat kiihdyksissään ja
huusivat haukkumasanoja poliisille.
— Joko sai kruunun hukka kerrankin mieleisensä paistin?
— Rietas periköön sinut, nimismiehen renki!
— Kun ajaisit palatessasi kaltioon ja sinne jäisit, kirottu!
— Kaunis esivallan edustaja! Itse vanha poron varas!
Ja haukkumasanojen lomasta kuului hyvästijättöhuutoja Aslakille:
— Hyvästi, Aslak! Pian palaat takaisin!
— Aslak, hyvästi! Muista meitä!
— Aaslak, Aaas—lak! Hyy—västi!
Muutamat akoista voivottivat ja itkivät. Toiset huitoivat käsiään ja
kiroilivat.
Mutta ränsistyneen talonsa portailla seisoi Rauna-muori ja katseli,
kuinka poliisi vankeineen hävisi järven toiselle puolen. Hän palasi
sisään ja virkkoi Nikke-pojalle:
— Siellä meni nyt Rosto-Aslak. Sellainen se on Herran kosto, Nikke,
juuri niinkuin pappi sanoi.
Ja kaataessaan lieden ääressä kahvia kuppiinsa, mutisi hän pappia
tarkoittaen:
— Hän taitaa sittenkin olla kristitty...