Seuraavana päivänä oli kirkonkylä hereillä tavallista aikaisemmin. Oli
pykällyspäivän aamu.
Kurun Heemin pihalla laittelivat lappalaiset ahkioitaan kuntoon,
raappien ja koputellen irti pohjaan jäätynyttä lunta. Porot oli
noudettu metsästä ja seisoivat rakennuksen päässä jäkäläkannossa. Oli
aivan pimeä, sillä nyt oli se aika vuodesta, jolloin aurinko pysyi
piilossa vuorokaudet läpeensä.
Aslak Rosto pyörähdytti ahkionsa kohdalleen, sujautti peskipuukon
tuppeen ja pani tupakaksi. Hän silmäsi järven toiselle puolen, mistä
tuikki yksinäinen tuli. Siellä asui metsänvartija Matti Riesto,
palkisen poroisäntä.
— Eikö lähdetä? kysyi joku pihalla häärivistä.
— Odotetaan poroisäntää. Hän lupasi lähteä yhteen matkaan.
Tuokion kuluttua häämötti järvellä musta piste, joka läheni
kirkonpuoleista rantaa. Sieltä ajoi poroisäntä.
Lappalaiset valjastivat poronsa ja odottelivat ajohihna kourassa
poroisäntää, joka juuri saapui rantaan. Hetkisen päästä oli hän miesten
luona ja tervehti:
— Huomenta! Täälläkö ollaan jo lähdössä?
— Huomenta, huomenta! Joutuahan pitäisi. Poroisäntä oli lyhyenläntä,
tummapintainen mies, yllä vahva pöykkyri [täysikasvuisen poron taljasta
tehty peski] ja päässä tavallinen lantalaisnaapukka. Hän nautti suurta
luottamusta lappalaisten kesken järkevyytensä ja tyynen esiintymisensä
vuoksi.
Miehet hyppäsivät ahkioihin ja antoivat mennä. Samassa ilmestyi Kurun
Heemin vaimo tuvan portaille ja huusi:
— Aslak, kahvipussisi jätit! Aslak palasi takaisin.
— Vanhuusko sinulle jo tulee, kun et muista kapineitasi? nauroi eukko.
— Tiesi vain. Ei tuokaan ole monesti tapahtunut, vastasi Aslak
tukkiessaan pussia ahkion keulassa olevaan laukkuun.
— Taitaa olla pahan edellä...
Aslak ei vastannut, vaan karahutti toisten jälkeen.
Tie kulki pappilan pihan läpi. Koko rakennus oli pimeänä. Ainoastaan
kyökistä tuikki tuli.
Kylän toisessa päässä saavutti Aslak toiset. Siellä laskeutui tie
järvelle ja lähti mutkittelemaan sen itäpäätä kohti.
Aslak silmäsi taaksepäin. Siellä aivan kylän laidassa, siitä vähän
erillään, oli nimismiehen virkatalo. Päätyhuoneen ikkunasta tuikki
tuli. Nimismieskin oli siis jo hereillä. Mahtoiko hänellä olla aikomus
tulla pykällykseen?
Poromatkue luikerteli järven selkää kuin mahdottoman pitkä käärme.
Siinä oli ajomiestä pariinkymmeneen, sillä kylän päässä oli
siihen liittynyt lappalaisia toisistakin taloista, joukossa joku
kirkonkyläläinenkin. Aslak tunsi poliisin, joka ajoi melkein hänen
edessään. Ainoastaan pari poroa oli välissä.
Poliisi, iloinen, hyväntuulinen mies kääntyi katsomaan.
— Soo, kuningasko viimeisenä ajaa? nauroi hän.
— Eihän sovi meikäläisten kruununherrain edelle.
— Soo, älähän suutu, vaikka vähän leikitellään.
— Eikö isäntäsi aiokaan pykällykseen? kysyi Aslak tuokion kuluttua.
— Jaa nimismies? En tiedä. Hänellä taitaa olla muita hommia.
Keskustelu katkesi ja poliisi hopitti ajokastaan, joka oli jäänyt
jälelle toisista. Perässä tulevat porot eivät myöskään halunneet
jäädä, vaan tolvasivat toisten jälkeen. Tiu'ut soivat ja poronkoparat
naskuivat ja ahkiot keinahtelivat tasaisessa tahdissa. Ajettiin parin
saaren ohitse ja tultiin järven päähän. Siinä seisotettiin ja annettiin
porojen puhaltaa. Kirkonkylän tulet vilkkuivat jo kaukana. Oli kuljettu
lähes puoli penikulmaa.
Taas jatkettiin matkaa. Tie nousi järven päässä maalle. Siitä
alkoi joki pienenä koskena, lähtien halki asumattomien erämaiden
juoksuttamaan kirkkaan tunturijärven vesiä kauas mereen. Tie kulki
aluksi joenvartta, mutta jonkun matkan päässä erosi se siitä ja lähti
muutaman vaaranotkelman kautta vetämään kaakkoa kohden, yli vuomien
ja jänkäkappaleiden. Väliin kohosi se ylemmäs, katkaisten jonkun
matalamman vaaran, kunnes se taas painui alankoon, sujahtaen milloin
koivurutoon, milloin jängälle pujottautuen, pitkänä, mutkittelevana
urana, jota kallellaan olevat tienviitat reunustivat.
Etupäästä rupesi kuulumaan laulua:
— Voi kaimaa, voi kaimaa,
kun laskee 'kuin tulisäkene'
Salangin pienestä solasta...
'Mikä Jumalan varjelus piti olla,
kun ei itseänsä loukannut'
lauloi karhea ääni.
— Kuka siellä laulaa? kysyi Aslak edessäajavalta Niila Skummilta.
— Kuulostaa Taapa-Tuomaan ääneltä.
Laulu vyöryi pitkin hiljaista jänkää ja pelästytti riekkoparvia
lentoon. Kuului, kuinka ne takoivat siivillään ilmaa ja laskivat
"kopeekkojaan", varoitellen toisiaan.
Hetken kuluttua alkoi toinen ääni:
— Salmon Salkollapa on
sellainen ajokas,
voiaa naa
että,
kun hän lähtee ajamaan,
sillä on
voiaa naa
puol'toista säkkiä kahvia ahkiossaan
voiaa naa
ja se vielä juosten menee.
Se oli Salkko Hukka, joka joikkasi poroaan. Hän oli jo aamulla ottanut
pykällysryypyt ja oli parahiksi hyvällä joikkauspäällä.
— On sillä pojalla
vähän rahaakin,
nunnuta nuu.
On sillä
Näkkälän aitan luhdissa
nunnuta nuu
kulta- ja silkkiliinat.
— Ei se Salkko paljoa tarvitse, ennenkuin joiku heruu, huusi poliisi
edessäajajalleen.
— Ei. Puolikuppinen "mikstuuraa" paremman puutteessa, niin sillä se jo
lähtee.
Joko ei Salkko kuullut tahi ei välittänyt näistä huomautuksista, sillä
hän joikkaili edelleen:
— 'Tuomaan vilkuna',
naa-naa
hän on tosi rikas vilkunoista.[1]
naa-naa
hänellä on
tosi etelän vilkunoita,
nuu-nuu
hänellä on
niin paljon vilkunoita,
naa-naa
että
kun hän niitä ajaa,
on hänen pakko
naa-naa
järveä myöten haukuttaa...
[1] "Vilkuna" (lagiksi: vilggos) tarkoittaa poroa, joka on hyvin herkkä
hyppimään tieltä syrjiin.
Joiku seurasi toistansa ja matka kului. Säkeiden välillä kuului vain
tahdikas koparan kapse ja ahkioiden kepeä sihajaminen pehmeällä
tiellä...
Edessä häämötti tunturin valkea selkä. Tie kohosi vähitellen ylemmäs.
Näytti kuin olisi sen suunta ollut suoraan tunturin yli, mutta muutaman
kilometrin päässä kääntyi se taas itää kohti ja kulki aivan tunturin
päitse, kohoten sen takaa leviävälle ylänkömaalle, joka jonkun matkan
päästä rupesi hiljalleen viettämään alaspäin. Sen toisessa laidassa
piti pykällyskaarteen olla.
Aurinko punasi pilvien alareunoja etelän taivaalla, kun pykällysmiehet
saapuivat perille. Siinä oli alaspäin viettävällä ylängöllä laaja
pykällyskaarre, joka oli aidalla jaettu kahteen osaan. Ylempi osa oli
täynnä poroja, jotka levottomina liikkuivat edestakaisin kuin aavan
ulapan pinta. Niitä juoksi pitkin kaarteen reunoja ja pyöri keskuksessa
tuhatpäisenä, sekavana joukkona, josta ei erottanut paljon muuta kuin
levottomana lainehtivan sarvimetsän. Kuului lukemattomain koparain
naske ja sarvien kalina, johon sekaantui omituista äännähtelyä,
mikä suuresti muistutti veden lotkumista tunturikosken reunamiin
kaivautuneissa kivikirnuissa. Ne olivat vasikoita ja vaatimia, jotka
kilpaa roukuivat toisiaan. Lumi oli tallaantunut siljoksi ja koko tuon
hyllyvän poromassan yllä kiiriskeli sakea höyry, jonka pakkasilma
siihen muodosti sikin sokin juoksevien, läähättävien porojen lämmöstä.
Poromassa "rullasi" puolelta toiselle kuin irtaantunut tukkiruuhka
vihaisessa virran vuolteessa.
Pykällyspaikalle oli jo kokoontunut väkeä naapurikylistä ja siellä
täällä loimotti kahvinuotioita, joiden ääressä miehet loikoilivat.
Tuskin olivat ajoporot päässeet valjaistaan, kun jo
kirkonkyläläisilläkin oli kahvinuotio palamassa. Huudeltiin
terveisiä toisilleen ja kyseltiin kuulumisia. Ulkokyläläisiä tuli
kirkonkyläläisten nuotiolle. Tervehdeltiin toisiaan: "Burist, burist!"
"Terve! Jumalan terve!" Vilkas puheensorina sekaantui poromeren jymyyn
ja äänekkäät huudahdukset säestivät tuhatpäisen elon roukuvaa säveltä.
Aslak oli laittanut nuotionsa vähän erilleen toisista ja sen ääressä
loikoili puolikymmentä lappalaista, joukossa kirkonkylän poliisi.
Aslak oli huonolla tuulella. Mitä tekemistä oli kruunun hukalla heidän
parissaan? Hän silmäili kulmainsa alta poliisia, joka oli vilkkaassa
keskustelussa Metsu-Pieran kanssa.
— On kuulunut, että täällä olisi äkässuvantolaistenkin poroja, virkahti
poliisi ja katsahti pälyen Aslak Rostoon.
— Äkässuvantolaisten? Piruko niitä ulis' tenne tuonut?
— Tiesi vain, mutta kirkolla oli muuan äkässuvantolainen, joka sanoi
vartavasten tulleensa porojaan pois hakemaan.
Aslak höristi korviaan.
— Kuka se oli?
— Seyrisvaaran Mikkala.
— Seyrisvaaran —?
— Niin.
Aslak ei puhunut mitään. Tuijotti vain mietteissään tuleen.
— No kyllähän sen näkee, kun ruvetaan pykältämään, sanoi hän sitten
saatuaan tulen piippuunsa.
— Hän väittää, että hänen merkkinsä olisi muutettu.
— Muutettu? Kuka sen olisi muuttanut?
— Tiesi vain...
— Na minkälainen sen merkki un?
— Pykälä päällä, pistelys alla ja halkein, selitti joku joukosta.
[Pykälä = kolo korvan reunassa; pistelys = syvempi ja kapeampi kolo;
halkein = halki leikattu korvan nokka.]
— Semmunen merkki, junka kuka hivans' voi muuttaa, sanoi Metsu-Piera ja
sylkäisi.
Kahvi oli valmis ja miehet ryhtyivät sitä juomaan. Kahvinjuonnin
aikana saapui kirkolta päin ajomies, päässä pitkäpäällyksinen
neljäntuulenlakki. Se oli Seyrisvaaran Mikkala. Hän ajoi suoraan
poroisännän luo.
Hetkisen kuluttua tuli poroisäntä Aslakin nuotiolle.
— Täällä Seyrisvaaran Mikkala väittää, että hänen porojaan olisi meidän
kaarteessamme, sanoi hän ja katsoi Aslakkia kuin selitystä pyytäen.
Tämä kavahti pystyyn.
— Vai väittää! No sehän saadaan heti selville.
— Mutta hän väittää, että niiden merkki olisi muutettu.
— Mitä se minuun kuuluu? Aslakin silmät leimusivat suuttumuksesta.
— Hän väittää, että niitä olisi sinun merkissäsi.
— Väittää! Baergalak, sehän mies väittää kohta mitä tahansa!
Aslak Rosto astui nopeasti norjalaisen luo.
— Sinäkö olet tullut tänne syyttämään minua varkaudesta?
Norjalainen mittaili tyyneenä Aslakkia katseillaan.
— Niin olen. Sinun merkissäsi on minun porojani.
— Baergalak, heittiö! Saat vastata puheestasi!
— Älä intoile! Minulla on mies mukana, joka voi sen todistaa.
— Kuka se on? Aslak Rosto katseli ympärilleen.
— Se on Iakka.
— Iakka —?
Aslak hämmästyi. Hän muisti, että Iakka oli ollut hänellä apumiehenä
edellisenä syksynä, kun he olivat olleet poronhakumatkalla eräällä
pohjoistunturilla. Sillä matkalla he olivat kohdanneet muutamia
poroja, jotka olivat Seyrisvaaran Mikkalan merkissä. Aslakin vanha
himo oli herännyt ja yks' kaks' olivat porot heitetyt kiinni. Merkkien
muuttaminen ei luonnollisesti ollut vienyt pitkää aikaa ja seuraavana
päivänä olivat porot Aslakin elossa. Näitä oli siis Seyrisvaaran
Mikkala tullut hakemaan. Mutta hän oli tehnyt turhan matkan, sillä nuo
kaivatut elukat olivat hänen kylässään vedätysporoina.
— Työhön sitten ja heti, että nähdään, kuka meistä on varas ja kuka
valehtelija! huusi Aslak ja kiinnitti peskivyötään lujempaan. — Ja
sinä, poliisi, pidä käsirautasi valmiina, jos sattuisi, että niitä
tarvittaisiin.
— Joo, ne vain ovat valmiit, vastasi poliisi ja nauroi.
— Onko Taapa-Tuomas saanut vetomiehiä? huusi poroisäntä.
— Kyllä niitä on.
— Mitäpä siinä sitten muuta kuin veräjät auki vaan!
Miehet riensivät alempaan aitaukseen ja avasivat väliveräjän.
Pykältäjät asettuivat pykällyslautoineen [laudankappale, johon viirulla
merkitään omistajansa kohdalle jokainen veräjästä vedetty poro]
molemmin puolin veräjän suuta ja yksi vetomiehistä oikaisi suopunkinsa
veräjästä sisään.
Se tarttui. Suurisarvinen vankka hirvas [urosporo] rupesi riuhtomaan
suopungin! päässä. Se jännitti kaikki voimansa vastakynteen, kiersi
päätään puoleen ja toiseen ja löi etujalat lujasti tantereeseen. Mutta
vetomies oli toimeensa tottunut ja kiskoi rimpuilevan poron veräjästä
ulos.
— Se on Roston! huusi pykältäjä ja veti viirun Aslakin nimen alle.
— Antakaa seyrisvaaralaisen tarkastaa, onko sen merkki muutettu, huusi
Aslak ja hänen silmänsä kiilsivät vahingonilosta.
— Mitä joutavia! Näkeehän sen, ettei sitä ole muutettu. Tasainen on
karva korvissa.
Tuli toinen poro ja kolmas ja merkittiin laudalle. Sitä menoa jatkui ja
poro poron perästä siirtyi yläkaarteesta kaarteen alaosaan reippaiden
vetomiesten vetäminä. Suopungit viuhuivat ilmassa ja miehet kiroilivat,
hikipäissään kiskoen aina yhtä vimmatusti vastaan teutaroivia poroja.
— Älä kisko! Hirttyy peijakas, etkö näe? Suopunki oli sattunut
nulppoporon kaulaan eikä vetomies ollut innostuksissaan huomannut,
kuinka poro kieli pitkällä suusta korahteli omituisesti. Hän juoksi
eläimen luo, irroitti silmukan ja asetti sen etujalkojen taakse.
Poro heittäytyi maata ja tuli mahallaan veräjästä ulos kuin mahtava
jauhosäkki.
Heittämistä jatkui. Alakaarteeseen oli jo kerääntynyt poroja
kymmenmäärin ja yhä uusia teutaroi veräjästä. Merkintuntijat julistivat
isolla äänellä, kenelle mikin poro kuului ja pykältäjät merkitsivät ne
laudankappaleilleen.
— Roston! huudettiin taas, kun iso nulppo huilasi mahallaan
merkitsijäin ohi.
— Älä päästä! huusi toinen merkintuntijoista. — Katsotaanhan tarkemmin.
Hei, Mikkola, tule nyt katsomaan, onko tämä sinun.
Mikkola tunkeutui poron luo ja tarkasteli sen korvia. Parissa paikassa
oli karva korvan reunassa vähän ohuempi, mutta muuten näytti merkki
oikealta.
— En minä voi oikein sanoa. Korvannokassa on karva vähän ohuempi, mutta
onhan se saattanut olla ruvissa kauemmin kuin muut osat.
— Katsohan tarkkaan vain, että tunnet omasi, ivaili Aslak.
Poliisikin tarkasti korvannokkaa, mutta ei huomannut siinä mitään
epäilyttävää.
— Oikea merkki, lausui hän. — Ei siinä olisi noin paljon untuvaa, jos
leikkaus olisi viimesyksyinen.
Suopunki irroitettiin ja poro laskettiin irti. Seyrisvaaran Mikkola oli
vähän nolona. Tähän saakka oli jok'ainoa Roston merkki ollut oikea.
— Taitaa olla parasta, että lähdet kotiasi ja tilaat jo valmiiksi
Naakelin asianajajaksesi ensi käräjiin, sillä minä toimitan sinulle
haasteen, niin pian kuin tästä keritään, sanoi Aslak ja väänsi
pahaenteisesti suutaan.
— Parastahan on, että annat sen heti, lausui poliisi.
— Samantekevä! Aslak kaivoi peskinpovesta kukkaronsa ja veti
viisimarkkasen esiin. — Poliisi, haasta tämä norjalainen
kunnianloukkauksesta ensi käräjiin!
— Ei tässä nyt haasteta... Tässä on tärkeämmät toimet nyt, huomautti
poroisäntä.
— Minä olen vain kruununasioissa haastemiehenä, lausui poliisi ja
työnsi syrjään Aslakin ojennetun käden.
— Vai niin. No samantekevä, onhan tässä kirkonkylän lautamies. Tuossa,
kievari, haasta sinä tämä Mikkola kunnianloukkauksesta. Baergalak, minä
en kärsi, että jokainen Äkässuvannon varas tulee minua soimaamaan! —
Jopa puhuit itsesi pussiin, Aslak, huomautti poliisi. — Sanoit Mikkolaa
varkaaksi. Nyt on Mikkolan vuoro haastaa sinut.
— Pidä suusi, kruunun koira! Kyllä minä tiedän, mitä puhun.
— Nyt loukkasit minun kunniaani ja siis on nyt minun vuoroni haastaa
sinut. Lautamies, haasta tämä Aslak Rosto kunnianloukkauksesta ensi
käräjiin!
Muutamat miehistä nauroivat, mutta toiset seurasivat vakavina yleistä
rähinää. Poliisi oli olevinaan vihassa ja tyrkytti lautamiehelle
haasterahaa.
— Heittäkää hiiteen, miehet! huusi poroisäntä. — Haastakaa sitten, kun
on pykällyksestä keritty, niin paljon kuin haluatte, mutta nyt ei.
Aslak kiroili ja sadatteli ja uhkasi nostaa hirmuisen kanteen
tällaisesta törkeästä kunnianloukkauksesta.
Vetomiehet ryhtyivät jälleen työhönsä. Taas singahti suopunki ilmassa
ja poro tuli veräjästä ulos niin että lumi tuprusi.
— Roston! huusi merkintuntija.
— Tarkasta, baergalak, tarkasta korvia! Ehkä se nyt on sinun! huusi
Aslak ja pui nyrkkiä norjalaiselle.
— Siivolla nyt, että saadaan tehdä työtä! komensi poroisäntä. — Jos
Aslak ei ole hiljaa, niin minä keskeytän koko toimituksen.
Aslak vetäytyi syrjemmäs ja seurasi pahaenteisen näköisenä toimituksen
kulkua.
Vetomiehet vaihtuivat ja poro poron perästä siirtyi alakaarteeseen.
Seyrisvaaran Mikkola tarkkasi jokaista Roston-merkkistä, mutta ei
yhtään epäilyttävää korvaa tullut näkyviin. Hänen noloutensa kasvoi ja
jonkun ajan kuluttua hän vetäytyi muutamalle kahvinuotiolle ja rupesi
katselemaan eväitään.
Lyhyt talvinen päivä oli kulahtanut loppuun, kun pykällys päättyi.
Puolitoistatuhatta poroa oli siirtynyt alakaarteeseen. Runsaasti toinen
verta oli vielä jälellä seuraavaksi päiväksi. Kun oli huutokaupalla
myyty päivän kuluessa kerääntyneet peurakorvat [peurakorva = poro,
jonka korvissa ei ole minkäänlaista merkkiä] ja tuntemattomat
merkkiporot sekä valittu paimenet yön ajaksi kaivamaan laskettavia
luettuja poroja varten, lopetettiin toimitus. Vetomiehet palasivat
hikisinä ja väsyneinä nuotioilleen, joiden kyljissä pian kiehuivat
mustapintaiset kahvipannut.
— Aslak Rosto on rehti mies, kehuskeli poliisi poroisännän nuotion
ääressä. — Ei yhtään väärää merkkiä koko päivänä.
— Älähän puhu, huominen päivä on vielä kokematta, huomautti muuan
miehistä varovasti.
— Minulta vaan on monta poissa, murisi Salkko Hukka nuotion toiselta
puolen. Hänen kuparinkarvaiset kasvonsa olivat alakuloiset.
— Eikö ole löytynyt koulumiehen lasten ajokasta? kysyi poliisi.
— Ei ole. Olen kulkenut yläkaarteenkin poikki ja halki, mutta ei vaan
näy.
— Missähän se on? Sehän oli hyvälahjainen poro, huomautti joku.
— Tiesi vain...
Samassa saapui paikalle Aslak Rosto. Hän oli hyvässä humalassa ja
kehuskeli leveänä:
— Siinä nyt nähtiin! Ei ainoatakaan väärää merkkiä! Baergalak! Sanokoon
nyt minua varkaaksi kuka uskaltanee!
— Istuhan alas, muuten palaa peskisi, varoitti poliisi.
— Suu kiinni! Minulla on peskiä vaikka kuinka monta. Ja nahkoja myös,
näetkö? Hän viittasi yläkaarteeseen.
Aslak heittäytyi nuotion ääreen ja joutui istumaan Salkko Hukan viereen.
— Hei, Salkko, mitä murjotat? Eikö ole puhdas omatuntosi?
— Tutkihan omaasi vain äläkä huolehdi muista.
— Vai niin, vai sillä päällä olet. — Mutta poliisin raudat jäivät
käyttämättä, hah, hah! Olisihan se ollutkin somaa, jos Aslak Rosto
olisi lähtenyt raudat käsissä vanhalta pykällyskaarteeltaan.
Hän tuhersi tulta piippuunsa ja lallatteli juopuneen äänellä:
— Pai-su-nut ne-po,
van-hus se as-te-lee
pal-kis-ta pit-kin...
— Poliisi, näytähän rautojasi, ovatko ne samat, jotka riippuvat
lensmannin kamarin seinällä. Näytähän, en ole ennen uskaltanut niihin
koskea, ihminen kun on syntinen, mutta nyt haluaisin niitä vähän
lähempää katsella.
Poliisi kaivoi laukustaan käsiraudat ja hänen katseessaan oli omituinen
loiste, kun hän ojensi ne Aslakille.
Tämä otti ne ja katseli joka puolelta.
— Voi taivas niitä kruunun kapineita! Vai tuommoiset ovat! Terästä...
tietysti... eipähän muuten. Hih, pojat, miltä näyttäisi?
Aslak oli pannut raudat käsiinsä ja ojenteli niitä joka puolelle
uhmaava hymy hikisillä kasvoillaan.
‒ Hyvin sopivat, nauroi poroisäntä.
— Vai hyvin! Aslak pyrähti Salkko Hukan puoleen, joka parhaillaan
kalusi kuivattua poronlapaa ja syrjäsilmällä seurasi vierustoverinsa
eleitä.
— Sinä, Salkko, joikkasit kerran Suuvuonon markkinoilla, että
Tenomuotkan nimismies käsirautoja takoo Rosto-Aslakille, mutta eipäs
ole vielä takonut! Eh! Nämä ovat lainakalut, katsopas. Minä vain huvin
vuoksi näitä koettelen... leikin päältä vain...
Aslak helisytti kalvosiaan Salkon nenän alla.
— Tuoss' ovat, poliisi, saat takaisin. Hän yritti vetää rautoja
kalvosistaan, mutta ne olivatkin menneet lukkoon.
— Jo taisit jäädä satimeen! nauroi poroisäntä. — Eivät ne aukea
avaimetta, hah, hah! — Baergalak, poliisi, otahan avain, sanoi Aslak ja
ääni kuulosti vähän hätääntyneeltä. Oli kuin olisivat lukkoon menneet
käsiraudat omituisen kiusallisesti painostaneet hänen mieltään.
— Jospa annettaisiin niiden ollakin, lausui poliisi ja ääni vavahti
hiukan.
— Mitä kujeilet? Olla? Minkävuoksi? — Otahan avain vain.
— Poliisilta on jäänyt avain kotia, rähähti Salkko Hukka nauramaan.
— Annetaanhan vain olla, sanoi poliisi, joka oli käynyt hyvin
vakavaksi. — Säästit minulta panovaivat, Aslak, kun leikittelit. Minä
vangitsen sinut poronvarkaudesta.
Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jokaisen syönti keskeytyi ja
miehet katsoivat ihmeissään vuoroin poliisia vuoroin Aslakkia, joka oli
käynyt tuhkanharmaaksi kasvoiltaan.
— Poron-varkau-desta —? sopersi Aslak hämillään ja humala haihtui hänen
päästään kuin poispyyhkäistynä. — Ei, baergalak, mitä ilvettä tämä on?
huudahti hän ja hypähti pystyyn. — Tietysti et tarkoita totta, poliisi?
— Täyttä totta. Olet varastanut Salkko Hukalta poron.
— Salkko Hukalta —? Minkä poron?
— Sen, joka oli koulumiehen lapsilla ajokkaana viime talvena.
Salkkokin oli kömpinyt pystyyn.
— Vai sinne onkin joutunut poro, jota olen koko talven etsinyt.
Oikeassapa olen ollutkin sinusta joikatessani.
Aslak oli kuin ukkosen lyömä. Hänen huulensa liikkuivat hermostuneesti.
Väliin vääntyi toinen suupieli ja ilme muistutti pahaa irvistystä.
Väliin pusertuivat huulet tiukasti kiinni ja leukapielet pullistuivat,
kun hän puri hampaitaan yhteen.
— Parasta on, että lähdemme kirkolle. Siellä nimismies odottaa, lausui
poliisi ja rupesi sitomaan laukkuaan kiinni.
— En minä niin vain lähde! huudahti Aslak ja väänteli raudoissa olevia
käsiään. — Siihen ei ole todistajia, ei totisesti!
— Enemmän kuin tarpeeksi.
— Sano!
— Ehdithän nuo kuulla vielä. Hei, Salkko, valjastahan Aslakin poro.
Sinä lähdet meitä saattamaan.
Salkkoa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän sitaisi laukkunsa kiinni ja
vetäisi peskivyötä tiukempaan.
— Jo vain! Siihen minä olen valmis.
— Poroisäntä saa lainata meille reslaa, että pääsemme matkaan.
Aslakista ei ole nyt ajajaksi.
— Minulla on resla, huusi Salkko, joka oli jo menossa hyvän matkan
päässä.
Hetkistä myöhemmin oli matkue valmiina. Salkko Hukka ajoi edellä istuen
Aslak Roston ahkiossa. Aslak makasi Salkon reslassa ja hänen poronsa
oli kollostettu kiinni Salkon ahkioon. Viimeisenä ajoi poliisi.
Yhä vieläkin hämillään äkillisestä vangitsemisesta katselivat
pykällysmiehet matkueen jälkeen, joka pian katosi pimeään.