Oli jouluaattoilta.
Täysikuu heloitti yli laajan erämaan. Etelässä hohtivat
Suomen-puoleiset tunturijonot pitkänä, epätasaisena selkänä, josta
siellä täällä kohosi joku keronnokka. Pohjoiseen päin aukeni laaja
järven selkä, josta ei ollenkaan erottanut, missä se yhtyi sitä
rajoittavaan jänkään. Koko tuo aukea ala oli yhtenä, huikaisevana
valkeana lakeutena, joka loppui vasta tuolla, missä matala koivumorosto
reunusti Kelotunturin kupeita. Sen kuun valossa uinuva kylki kohosi
aivan vastapäätä Oula. Sarren kotaa, joka savusi äskenmainitun järven
eteläpäässä.
Kodassa kiehui parasta aikaa illalliskeitto. Maria-emäntä kyyhötti
polvillaan kodan vasemmalla puolen, silloin tällöin kurkistaen
kiehuvaan pataan. Hänen päässään oli uusi myssy, jonka korvukset
olivat käpristyneet ulospäin ja nauhat solmeamatta, aivan kuin olisi
se pilanpäiten päähän pistetty. Maria oli nuoruudessaan palvellut
kirkonkylän voudilla ja siellä oppinut tuon herraskaisen tavan panna
jouluaattona puhtaan myssyn päähän. Mutta sepä olikin melkein ainoa,
mitä Maria muisti herrastavoista. Lastensa ulkoasuun hän ei ollut
tehnyt minkäänlaisia muutoksia. Samoin oli kodan perällä loikova
miehensäkin jäänyt tavalliseen arkipukuunsa, nukkavierupeskiin ja
haalistuneeseen lakkiin. Siellä hän makaili piippuaan poltellen, sylkeä
pihautellen valkeaan.
Lapset istuskelivat kodan seinustalla illalliskeittoa odotellen. Nilsa,
vanhin lapsista, leikitteli taljakululla makaavan koiran kanssa,
hivutellen nutukkaansa kärellä elukan kuonoa. Tämä piti sen aluksi
hyvänä ja murisi tyytyväisenä. Mutta kun Nilsa heilutti jalkaansa yhä
rohkeammin, tapasi koira siitä kiinni ja murahti äkäisesti.
— Eikö Nilsa muista, että nyt on joulu-aatto? nuhteli äiti Maria
silmäten tuimasti poikaansa.
Nilsa painoi leukansa peskinkauluksen sisään ja veti polvensa koukkuun
kuin hillitäkseen jalkaansa. Mutta asento oli epämukava ja vähitellen
solui jalka suoraksi jälleen. Nilsa ei jaksanut vastustaa kiusausta,
vaan töykkäsi nukkuvaa koiraa kuonoon, josta oli seurauksena, että
eläin murahti äskeistä äänekkäämmin.
— Sinut, poika, vielä joulustaalo korjaa, kun et malta pysyä
siivolla! torui äiti Maria uudelleen. — Niin käy sinulle vielä kuin
Turkitamvaaran väelle.
Nilsa painoi leukansa yhä syvempään peskinkauluksen sisään ja punastui.
Ohoh! Pahallapa äiti uhkasi! Hän silmäsi sisaruksiaan, jotka pelokkaan
näköisinä kyyköttivät kodan lattiarisuilla.
Nuorin, kuusivuotias Lasse, istui ison kiisan takana ja tirkisti tuon
tuostakin seinässä olevasta reiästä ulos hiljaiseen yöhön, jossa kuu
valeli kelmeätä paistettaan yli laajan järven selän.
Pikku Lassea pelotti, sillä staalo saattoi muuttaa itsensä kuuksi ja
ahdistella ihmisiä. Niin se oli tehnyt Turkitamvaaran väellekin. Mutta
siitä huolimatta täytyi hänen vähä väliä tirkistää ulos kuutamoon.
Siellä leijui niin kummannäköisiä sumuolentoja, jotka vuoroin pitenivät
vuoroin lyhenivät. Niitä puikkelehti esiin lumisten pensaiden takaa ja
ne pyörivät piiriä juuri siinä, missä kuun valo ja pensaiden varjot
yhtyivät. Niitä kurkisteli kaatokoivuröykkiön takaa ja järvellä ne
ajelivat toisiaan nopeina kuin salamat.
Se oli joulustaalon väkeä.
— Onko aedne [äiti] pannut juomavettä joulustaalolle? kysyi pieni Inka
tyttönen.
— On kyllä.
— Eikö staalo saata syödä lunta? kysyi Lasse ja nauroi, pelon kyynelten
kihotesssa silmiin.
— Oletko vaiti! torui äiti. — Tiedättekö, lapset, miten kerran
kävi? Minulla oli muutamana jouluaattona paljon työtä enkä kerinnyt
lämmittämään staalon vettä. Nostin ulos padan, jossa vesi oli jäätynyt
ja ajattelin, että rikkokoon staalo itse jään, jos kerran on jano.
Mutta sitä ei äidin olisi pitänyt tehdä. Staalo tepasteli koko yön
kodan ympärillä ja tuntui olevan tyytymätön. Minä jo pelkäsin, että se
tulee sisään, mutta ei tullut kuitenkaan. Tepastelihan vain ulkona ja
tuhki sieramiinsa ja niin viimein poistui. Silloin äiti päätti, että
olkoon vasta kuinka kiire hyvänsä, pitää staalolla olla jouluna sula
vesi juomaksi. Siitä asti on äiti aina lämmittänyt staalon juoman.
Lapset kuuntelivat silmät kiiluen ja kaikkien huulilta purkautui
yhteinen helpotuksen huokaus kun äiti oli lopettanut.
Isä Oula, joka tähän saakka oli makaillut kodan perällä, kohousi
kyynärpäidensä varaan ja pani tupakaksi.
— Niin se on, sanoi hän ja imi kurisevaa piippuaan. — Staaloa ei ole
hyvä mennä kiusaamaan. Muuten käy, niinkuin Turkitamvaaran väelle.
Lapset olivat kuulleet kertomuksen ennenkin. Se oli soma, ihmeellinen
muistelus lapsista, poroista ja kodasta, jotka staalo oli loihtinut
kiviksi muutaman tunturin laelle. Isä oli siellä monesti käynytkin.
— Minkälaista siellä on? kysyi keskimäinen pojista, joka tähän saakka
oli vaieten kuunnellut toisten puhetta.
— Siellä on aivan kuin lapinkylä, siinä on kota, luova, porot ja
ihmiset, aivan kuin luonnossa, mutta kivestä.
— Iakka on muistellut, että porot ovat suurisarvisia, tiesi Nilsa.
— Niin, Iakka on siellä käynyt.
— Ensi talvena käyn minäkin, jos judamme [kuljemme] lähempää.
Nilsan silmät hehkuivat innostuksesta ja hän katseli miehekkään
näköisenä sisaruksiaan.
— Aedne, kerro meille joulustaalosta, pyysi Jussa, keskimäinen.
Äiti katsoi Jussaan ja naurahti. Kummiapa se pikku Jussa nyt pyysi.
Vai joulustaalosta. Mutta se olikin pikku Jussa vähän kummempi muita.
Sairaloinen kun oli, ei jaksanut juosta muiden mukana, vaan eleli omaa
elämäänsä. Milloin istuskeli tuntikausia yksinänsä kodan edustalla
ahkiossa, milloin kierteli kaarteen kuvetta sauva kädessä ja oli
olevinaan eno Salkko, joka etsii tietä lumimyrskyssä tunturilla. Aina
vaan askartelemassa mielikuvituksessaan.
— Mutta jos Lasse pelkää?
— Eihän Lasse pelkää, jos aedne kertoo joulustaalosta?
— Eeh.
— Aedne, kerro nyt, kerro nyt heti! Ei Lasse pelkää. Kerro
Turkitamvaarasta myös, pyyteli Jussa ja hänen silmänsä loistivat
innostuksesta.
— Na nuu [No niin] alkoi äiti Maria. — Oli jouluaika ja vanhemmat
olivat ajaneet kirkolle ja jättäneet lapset ja palvelijat kotia ja
niiden mukana samaan kotaan kuuluvan vanhan vaimon, jolla oli lapsi
ja koira. Tulipa niin sitten ensimäinen joulupäivä. Silloinkos
alkoivat lapset taajoa [meluta] jos jollakin tavoin. He kilisyttivät
poronkelloja, joikkasivat ja hakkasivat puita. Muutamat leikkivät
häitä, toiset olivat olevinaan palvelijoita ja lapsia; ottivatpa
muutamat kiinni koiran ja teurastivat sen porona, mukamas. Silloin
tuli vanha vaimo ja torui telmijoitä: 'Älkää taajoko, tahi muuten käy
hullusti!' Mutta lapset eivät totelleet. Vanha vaimo sitoi silloin
lapsensa ja koiransa kiinni, etteivät ne pääsisi toisten joukkoon.
— Tulipa niin ilta ja lapset panivat nukkumaan. Silloin tuli Staalo
kuun hahmossa. Vanha vaimo pelästyi ja kätki osan lapsista patojen
alle, osan kiisoihin, piilottipa muutaman koirankupinkin alle, mutta
itse hän pakeni lapsineen metsään. Staalo läheni kuun hahmossa,
laskeutui kaatokoivuröykkiölle, siirtyi siitä kotaseipäiden päähän,
niin siitä savureiälle ja siitä hiljan hiljaa keitinpuulle, ja katseli
suurilla kirkkailla silmillään alas kotaan. Jonkun aikaa siinä
kyyhötettyään laskeutui se alas tulisijan ääreen ja rupesi katselemaan,
missä lapset olivat. Ahaa, jopa se huomasikin heidät: veti yhden esille
padan alta, toisen koirankupin alta ja heitti pataan, jossa alkoi
heitä keittää tehtyään ensin suuren tulen. Ne, jotka olivat kiisoissa,
staalo surmasi sinne puhaltaen avaimen reiästä tuhkaa, niin että lapset
tukehtuivat.
— Yöllä huomasi vanha vaimo tulen loimon ja arveli talonväen palanneen
kirkolta. Hän hiipi silloin kodalle ja tirkisti ovenraosta sisään.
Mutta kauhistus, kuinka hän säikähti nähdessään staalon istua
kököttävän tulisijan ääressä ja hämmentävän pataa, josta näkyi lasten
käsiä ja jalkoja. Staalo katsahti ovelle suurilla kirkkailla silmillään
ja kysyi: 'Mihin sinä olet matkalla?' Vanha vaimo vapisi niin, että oli
siihen paikkaan lyyhistyä, mutta jaksoi kuitenkin vastata: 'Minä tein
pikku kierroksen hakeakseni puita, että voisin tehdä tulen.' Silloin
sanoi staalo: 'Sinun pitää muuttaa heti, kun tulee arki.' Äiti Maria
keskeytti silmätäkseen pataa. Hän nosteli kapustalla kohoksi höyryäviä
lihakappaleita nähdäkseen, olivatko ne kypsiä. Jussasta tuntui, että
äiti oli staalo, joka keitti lapsia padassa. Hui! Häntä pelotti, vaikka
hän ei uskaltanutkaan sitä tunnustaa.
Äiti Maria katseli lapsia. Siinä ne istuivat silmät pyöreinä ja
kasvoilla jännittynyt ilme. Pikku Lasse tirkisti tuon tuostakin
reiästään kuutamoiseen yöhön, ja hänen pyöreät, ruskeat silmänsä olivat
aivan kosteat jännityksestä ja täynnä outoa kummastelua. Tuon tuostakin
hieraisi hän niitä pikku kämmenselällään saadakseen ne vetreämmiksi.
— Pelottaako Lassea? kysyi äiti.
‒ Eh.
Pikku mies katsoi häntä ja räpäytti silmiään.
— Aedne, kerro nyt, pyysi Jussa.
— Na mm, jatkoi äiti Maria. — Vanha vaimo meni poroihin ja valitsi
isäntänsä parhaan runon [naarasporo, täysikasvuinen] ja lähti ajamaan
kirkolle kaaristettuaan lapsensa ahkion keulaan. Mutta luulettekos,
että hän sai rauhassa ajaa? Hui hai, eipäs vaan! Staalo lähti häntä
ajattamaan perästä, nytkin kuun hahmossa. Ja mitäs ollakaan: muutaman
jängän laidassa kasvoi kääkkyräinen petäjä, jonka alta kirkolle
kiemurteleva juanne [ahkion jälki] kulki. Kun vaimo läheni petäjää,
huomasi hän kauhukseen, että staalo istui oksalla ja hänen suuret,
elottomat silmänsä loistivat niin omituisesti. Mutta vanha vaimo
oli viisas. Hän oli lähtiessään pannut päähänsä useampia myssyjä
päällekkäin ja sitonut ne kiinni leuan alle, paitsi päällimäistä, jonka
oli jättänyt sitomatta. Kun hän nyt ajaa puun alitse, tarttuu staalo
myssyyn, joka helposti irtaantuu. Staalo on hyvillään; hän luulee
saaneensa vaimon kiinni ja kestää hyvän aikaa, ennenkuin hän huomaa
erehdyksensä. Sillä aikaa on vaimo ajanut edelleen ja irroittanut
varalta päällimäisen myssyn nauhat. Vihdoin staalo huomaa erehdyksensä
ja lähtee uudelleen ajamaan takaa. Ei aikaakaan, kun hän jo saavuttaa
vaimon ja käy kiinni hänen myssyynsä. Mutta seuraus on sama kuin
ensimäiselläkin kerralla: taas jää tyhjä myssy staalon käteen. Tätä
takaa-ajoa jatkui niin kauan, kunnes vaimolla oli enää vain yksi
myssy jälellä. Mutta siinäpä oli matkakin joutunut ja kirkonkylä oli
jo aivan näkösällä. Kun vaimo saapui perille, kaatui poro kuolleena
maahan ja muuttui kiveksi ja hän itse pyörtyi. Toinnuttuaan kertoi
hän vanhemmille tapauksen ja erosi sitten heistä lähtien toiselle
suunnalle. Vanhemmat eivät uskoneet vaimon kertomusta, vaan päättivät
lähteä kotiin katsomaan, oliko asia niin kuin vaimo oli kertonut.
Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä siellä olikin staalo
heitä vastassa ja surmasi jokikisen muuttaen heidät kiviksi kotineen,
poroineen päivineen. Koko kotakunnasta ei jäänyt ketään muuta jälelle
kuin tuo vanha vaimo ja hänen lapsensa. Turkitamvaaralla ovat nämä
kivet vieläkin nähtävinä.
Äiti Maria lopetti ja nosti padan tulelta. Kodassa vallitsi syvä
hiljaisuus, jota ei häirinnyt muu kuin padan hiljainen porahtelu ja isä
Oulan piipun kurina. Koira makasi etukäpäläinsä varassa eikä Nilsalla
tehnyt enää mieli sitä kiusotella. Hän veti polvet pystyyn leukansa
alle ja silmäili varovasti ympärilleen. — Semmoinen muistelus se on,
sanoi isä Oula ja kömpi istumaan. — Niin käy pahankurisille lapsille,
jotka eivät malta olla siivolla jouluaattona. Äiti Maria ryhtyi
ammentamaan keittoa kuppeihin ja lapset siirtyivät hiljaa lähemmäs
pataa. Samassa rupesi kuulumaan porontiu'un helinä ulkoa. Koirat
syöksyivät haukkuen ulos ja lapset painautuivat säikähtyneinä toisiinsa
kiinni.
Äiti Marialta jäi keiton ammennus kesken.
— Kukahan sieltä ajaa?
Isä Oula kopisti piippunsa ja kömpi oviaukolle.
— Se on staalo! supatti Jussa ja hänen silmänsä hehkuivat oudosti.
Pikku Lasse rupesi itkemään.
— Taalo tulee! vikisi hän ja ryömi äidin luo.
— Yksinäinen vaimo sieltä ajaa, ilmoitti Oula Sarre ja kömpi ulos.
Koirat olivat juosseet ajajaa vastaan ja niiden iloisesta luskutuksesta
saattoi päättää, että ne olivat tavanneet tutun.
— Se on Anni! huudahti äiti Maria, joka myös oli kömpinyt oviaukolle. —
Siunatkoon! Mikä tytölle on tullut, kun on yksin lähtenyt ajamaan... ja
jouluaattona?
Sillä välin oli ajaja ehtinyt kodalle. Se oli todellakin Anni, Aslak
Roston vaimo.
Isä Oula sitoi poron kiinni ja katseli silmät pyöreinä tytärtään,
joka itkien oli heittäytynyt äitinsä kaulaan. Koirat hyppivät ilosta
ulvahdellen tulijan ympärillä.
— Siit! ärjäsi Oula koirille ja astui naisten luo.
— Mikä nyt, mikä nyt? hätäili äiti Maria ja tyynnytteli itkevää
tytärtään. — Tulehan, rakas, tule kotaan ja kerro asiasi.
Äiti Maria talutti itkevän tyttärensä kotaan.
Tämä lyykähti kiirolle oven suuhun ja painoi kädet silmilleen.
— Mikä on tullut? kyseli äiti Maria ja katseli avuttomana miestään. —
Onko joku onnettomuus kohdannut Aslakkia?
— On, nyyhkytti tyttö, — Aslak on... vangittu.
— No jopa nyt... Mistä syystä?
— En minä tiedä. Sanovat hänen varastaneen Hukka-Salkon| poron.
Anni pyyhiskeli silmiään ja koetti tyyntyä.
— Mikähän poro se on ollut? kysyi Oula ja kynsi päätään. — Sanoivat
Aslakilla olleen taljan ahkiossaan, silloin kun hän kosiomatkalla
kulki. Sanoivat siinä olleen Hukka-Salkon merkin.
— Se se luultavasti on.
— Nimismieskö vangitsi?
— Niin...
— No on se sellainenkin nimismies, harmistui Oula Sarre. — Ei tämä
meidän "länsy" ole vielä koskaan niin joutavaan ryhtynyt. Ottaa
lappalainen niestaporon [eväsporon], mistä saapi eikä siitä kukaan
kanna. Ja jos kantaakin, ei meidän länsy ota sellaista kuuleviin
korviinsakaan.
Oula Sarrea suututti. Joutava oli Suomen virkakunta. Sen hän oli aina
sanonut.
Mutta äiti Maria ei saattanut ottaa asiaa yhtä keveästi. Hänestä oli
onnettomuus suuri ja vakava. Illallista laittaessaan hän jo katui, että
oli Anni Aslak Rostolle annettu. Jos olisi otettu Nils Rasmussenin
kosinta huomioon, niin siellä nukkuisi nyt Anni Nilsin vieressä
komeassa hirsitalossa Suuvuonon suussa, sen sijaan että nyt värjötteli
yksin murheessaan. Mutta ei ollut Anni Nilsistä huolinut, kun tämä
katsoi kieroon. Niinkuin mies olisi vielä sillä pilassa...
Äänettömyyden vallitessa syötiin illallinen.
Kun kodan väki hetkistä myöhemmin paneutui levolle, ei pikku Jussa
tahtonut saada unta. Hän valvoi ja mietti kuulemiaan. Oli aivan varmaa,
että staalo oli vienyt Aslakin. Aslak ei ollut pysynyt siivolla ja
sen vuoksi oli staalo hänet korjannut. Eikös aedne ollut joskus
nimittänytkin Aslakkia "kaiken maailman kulkuriksi"? Olipa niinkin.
Jussa muisti, että se oli tapahtunut silloin, kun Aslak oli heillä
käynyt enonsa ja renkinsä kanssa. "Kaiken maailman kulkuri" oli
varmaankin semmoinen mies, joka ei pysynyt siivolla edes jouluaattona.
Ja sellaisen vei aina staalo.
Kun pikku Jussa lopultakin nukahti, näki hän unta Aslakista ja
joulustaalosta. Staalo istui keitinpuulla ja hänellä oli samallainen
hauskannäköinen puuhkalakki kuin Äkässuvannon vanhalla länsyäijällä,
ja mahdottoman suuret silmälasit... Aslak nukkui Annin vieressä, mutta
hän ei ollutkaan enää aikamies, vaan pienen pojan kokoinen. Staalo
laskeutui alas keitinpuulta, otti Aslakin syliinsä ja katseli häntä
joka puolelta kuin tullakseen vakuutetuksi, oliko tämä se Aslak, joka
oli "kaiken maailman kulkuri". Sitten pisti hän Aslakin poveensa
ja lensi ulos savureiästä. Aslak huusi ja vinkui ja hänen äänensä
oli aivan samallainen kuin Kirjis-koiran, kun se vikisi ja haukkui
unissaan...