Suuren Vuorsojärven pohjoisrannalla on Aslak Roston kylä. Paikalla
on vain yksi kota, jossa Aslak asuu isänsä ja renkeinsä kanssa.
Samalla puolella järveä, muutaman penikulman päässä siitä, kohoaa
Tiermestunturien mahtava jono. Tunturijonon keskikohdalla on kapea
lovi, joka näkyy kauas etelään. Siinä on syvä kuru kahden tunturin
välissä ja siitä vie talvitie Ruijaan.
Aamu rupesi jo valkenemaan, kun Aslak papin kanssa laskeutui järvelle.
He olivat ajaneet kovasti, sillä kummallakin oli verekset härät. Ei
ollut Aslak uskaltanut lähteä paluumatkalle samalla, jolla oli kirkolle
tullut, vaan oli hänen täytynyt lainata ajokas itselleenkin.
Niila Skum ryömi kodasta ulos, heti kun ensimäkien koiran haukahdus
kajahti. Hän oli valvonut vanhuksen luona sillä aikaa kuin isäntä oli
kirkolla.
— Vieläkö on hengissä? kysäisi Aslak hypäten ahkiosta ja heittäen
hihnanpään Niilalle.
— Vielä, mutta kovin on huonona.
— Tule ottamaan papin poro ja vie molemmat kaivamaan, komensi Aslak.
Renki totteli laiskasti ja Aslak papin kanssa työntyi kotaan.
Perällä tulisijan vasemmalla puolen, makasi vanha Rosto porontaljalla
risaisen rekirou'on alla puolittain istuvassa asennossa. Kasvot olivat
likaiset, mutta liankin alta paistoi ihon tavaton kalpeus. Silmät
paloivat kuumeisina ja hengitys oli nopeaa ja läähättävää. Vanha,
likainen lapinlakki oli vedetty syvään korville.
Kota oli pahansiivoinen, heinänpehkua siellä täällä ja vanhoja
kuluneita taljoja lattialla. Perällä oli likaisia astioita sikin sokin,
päällimäisenä suuri puukulho, jota takkuinen koira parast’aikaa nuoli.
— On se puute, kun ei ole minullakaan akkaa, lausui Aslak ja heitti
koiran niskasta ulos. — Olisihan edes vähän järjestänyt papin tuloksi.
Eivät ne renkivetelykset ymmärrä.
— Tuo tänne puhdas talja, sanoi hän heittäen vanhan taljan oven suussa
kyyköttävän rengin jalkoihin.
Talja tuotiin. Aslak tasoitteli risuja ja levitti taljan niiden päälle.
Sitten nouti hän ulkoa uuden lakin ja vetäisi sen vanhuksen korville.
— Pappi on tullut, sanoi hän korottaen ääntään. — Näetkö, minähän
kerkesin.
Pastori oli sillävälin laittanut rippineuvot kuntoon ja asetti ne nyt
pienelle, nelikulmaiselle puutarjottimelle viereensä maahan.
Hän polvistui sairaan viereen ja ryhtyi keskusteluun.
— Mitenkä voitte nyt? kysyi hän ja otti vanhusta kädestä.
Tämä haukkoi ilmaa vähän aikaa, ennenkuin saattoi vastata.
— Huo—nosti, tuli sitten syvältä ja käheästi, jota seurasi ryintää ja
sylkemistä. — Oo, pappi, minä jaksan huonosti, hyvin huonosti.
— Mitenkäs sielun laita on? Onko senkin tila yhtä huono?
Sairas nielaisi muutaman kerran.
— Oo, pappi rakas, huonosti on, hyvin huonosti. Hän katsoi pappia
rukoilevasti ja parkaisi käheästi: — Minä olen suuri syntinen, pappi
rakas! Helvetti on edessä, pappi rakas... oi, voi!
Pastori hämmästyi. Hän ei ollut osannut aavistaa, että vanhus olisi
tullut tällaisiin ajatuksiin. Hän oli aina ennen ollut valmis ja
kerkeä kerskaamaan uskostaan ja tuomitsemaan toisia. Ja pastorilla oli
kokemuksia useammasta tapauksesta, kuinka kylmiä ja varmoja tuollaiset
sairaat tavallisesti olivat — vielä kuolinvuoteellaankin. Senvuoksi hän
hämmästyi eikä voinut hetkiseen puhua mitään.
— Sehän on iloinen kuultava, että vanhukselle on synti tullut synniksi,
sanoi hän hetken päästä.
— Mitä syntiä se vanhus on sitten tehnyt?
— Minä olen varastan... yritti sairas, mutta kova yskäkohtaus keskeytti
hänet. Silmät pullistuivat kamalasti ja kurkkutorvi korisi pahasti.
— Po—ro—ja, pappi rakas, änkytti hän, mutta uusi yskäkohtaus lopetti
tunnustuksen.
— Jopa heltiää äijältä, lausahti Aslak puoliääneen ja puistahutti
päätään. Hän istui ja tupakoi vastakkaisella puolen kotaa.
Sairas hengitti raskaasti. Silmät olivat painuneet umpeen; yskäkohtaus
oli vienyt voimat. Mutta vähitellen hän tointui, avasi silmänsä ja
katsoi pappia kiinteästi. Hänen kalpeat kasvonsa punertuivat hiukan ja
tarttuen pappia kädestä karjui hän katkonaisesti:
— Minä olen ollut varas... alma [tosi] varas... En voi sanoa lukua...
mutta paljon niitä on... omasta ja naapuriseurakunnista... pappi
rakas..!
Hän puristi pappia kädestä laihoilla sormillaan ja huusi käheästi:
— Niitä on paljon, paljon... kaikenikäisiä... mutta vaatimia ja
vasikoita etenkin! Ei mahtuisi tuohon järvelle... Se elo, jonka minä...
Hänen leukansa painahti rintaa vasten, mutta silmät katsoivat kulmainsa
alta kiinteästi pappia. Ne välähtivät kerskaavasti, kuten muinoin
terveyden päivinä, mutta se katse hävisi heti, jättäen tilan tylsälle,
puoleksi tajuttomalle ilmeelle.
— Niitä on tuhansia, pappi rakas, sopersi hän ja lisäsi äänellä, joka
muistutti koiran ulinaa:
Helvetti on edessä, pappi rakas, minkäs teemme? Voi, voi, sinne pitää
mennä... palavaan pätsiin... oi, voi!
Pastori pyyhki hikeä otsaltaan. Hänen rintaansa ahdisti.
— Mutta mihinkäs me Kristuksen panemme? kysyi hän ja katsahti
avuttomana oviaukkoon, jossa näkyi Niila Skummin kulmikas muoto.
— Oi, voi, pappi rakas! Eihän se Kristus mm paljoa... Ajattele, koko
järven selkä täynnä... Siinä on paljon... monta tuhatta... Minun käteni
ovat veressä!
Hän ojensi käsiään pappia kohden.
Mutta Kristuksen veri voi kaikki puhdistaa, sanoi pastori ja hänen
äänensä soi yhä niin avuttomana.
Vanhus katsoi häneen kuin hukkuva. Hetkeksi hänen katseensa rauhoittui,
mutta sitten vääntyi taas muoto ja hän viittoi kädellään kuin
torjuakseen päältään näkymätöntä vaaraa.
— Ei voi, ei voi! parkui hän. — Niitä on paljon... koko järven selkä...
verta ja suolia... oi, voi!
Hän väänteli käsiään ja koko hänen ruumiinsa vapisi ja nytkähteli.
— Ohhoh, onpa, onpa! pääsi Aslakilta.
Pastori koetti rauhoittaa sairasta parhaansa mukaan. Hän puhui
ryöväristä, joka oli ristillä saanut armon. Hän koetti osoittaa,
kuinka veriruskeatkin synnit tulevat lumivalkoisiksi, mutta kaikki
näytti turhalta. Hän vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen. Rengit
olivat molemmat oviaukossa ja tuijottivat sieltä, silmät pyöreinä ja
peljästyneinä.
Hän ryhtyi ripittämään sairasta, joka vaikeroi koko ajan ja väänteli
käsiään. Kun hän pääsi asetussanoihin, kohosi sairas yht'äkkiä
istualleen ja huusi katkonaisesti:
— Aslak, sinun pitää kaikki maksaa... Ruijaan ja Lainioon... ja
Hukka-Salkolle!
Aslak teki liikkeen, kuin olisi yrittänyt vastata jotakin, mutta
samassa sairas huudahti ja vaipui rentonaan kodan kaaripuuta
vasten. Aslak hyppäsi häntä auttamaan, sillä pastorilla oli juuri
kädessä ehtoollismalja ja leipä. Sairas avasi vaivaloisesti suunsa
ja otti vastaan öylätin, mutta ei näyttänyt saattavan sitä niellä.
Kun pastori antoi kaikin, valui viini suupieliä myöten rinnalle.
Ehtoollinen oli tullut liian myöhään. Vanhus oli kuollut. — Ei mennyt
enää alas, sanoi Aslak ja laski vanhuksen pitkäkseen. Hänen äänensä
tuntui tukahtuneelta. — Voi hyvänen! Taisi tulla isälle lähtö sinne
pahimpaan...
Pastori ei vastannut. Hän oli kovin järkytetty. Tapaus oli outo
hänenkin monivuotisessa työssään. Herra Jumala! Oo Herra varjele!
Vanhus makasi kasvot vääntyneinä. Ylähuulen toinen syrjä oli jäänyt
hiukan koholleen ja hampaattomasta suusta näkyi öylätin vaalea reuna.
Kodassa vallitsi syvä hiljaisuus. Tuntui kuin olisi kuolleen rauhaton
henki etsinyt ulospääsyä ahtaasta majasta. Oli niin painostavaa kuin
ukonilman edellä.
Pastori silmäsi Aslakkiin, joka tuskastunut ilme kasvoillaan imi
piippuaan ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin.
Samassa rupesi koira ulkona ulvomaan. Se oli vihlovaa ja kuulosti
äärimäisen epätoivoiselta. Oli kuin olisi eläinkin ymmärtänyt tämän
kuolemantapauksen erikoisen kaameuden.
— Lyhyt ja arvaamaton on armonaika, lausui pastori ja hänen äänensä soi
niin omituisen käheänä. — Ei pitäisi ihmisen antaa sen hukkaan kulua.
Kun ei kukaan vastannut, jatkoi hän tuokion mentyä:
— Ei niin, että tahtoisin vainajaa tuomita, mutta välistä tuntuu siltä
kuin olisi ihmisellä mahdoton kääntyä, kun synnin mitta kerran on täysi.
Aslak katsahti pappiin. Oliko hän kuullut oikein? Eikö pappikin puhunut
synnin mitasta? Hänet valtasi taikauskoinen pelko. Tuntui, kuin olisi
hän menettänyt pohjan jalkainsa alta ja vaappunut turvattomana jossakin
epämääräisessä syvyydessä.
— Niila, ota härkä ja lähde Aihkijärveen ja tilaa vanhalle isännälle
arkku.
Aslakin ääni kuulosti tavalliselta. Hän levitti vaatteen kuolleen
kasvoille ja ryhtyi keittopuuhiin.