Kun Aslak Rosto ajatteli viimeksi kuluneita vuosia, ei hän voinut
niistä sanoa muuta kuin hyvää. Häntä oli onnistanut kaikin puolin. Elo
oli kasvanut huomattavasti. Tuhannesta porosta verotti kunta, mutta
tuhat viisisataa niitä oli, oli varallakin. Ja "mahdollisuudet lauman
lisäämiseen" olivat yhtä hyvät kuin takavuosinakin. Eivät olleet näet
lappalaiset vahingoistaan viisastuneet. Joka talvi hävisi jokaiselta
kymmenmäärittäin, mutta uutterampaan paimennukseen se ei heitä saanut
ryhtymään. Hän, Aslak Rosto, oli sanonut heille, että "paimentakaa
paremmin, etteivät varkaat vie eikä hukka hävitä". "Katsokaapa, minä
hiihdän puolet maaherranlääniä tarkastaakseni, onko elo turvassa. Minä
en luota renkeihini." Näin hän oli puhunut eikä naapureilla ollut
siihen mitään sanomista. Hän näki kyllä heidän silmistään, etteivät he
häntä uskoneet, mutta ajatuksiaan ei kukaan uskaltanut ilmaista. He
tiesivät hänen varastavan, mutta siihen ei kukaan rohjennut viitata.
Yksi ja toinen yritti vain kaikessa hiljaisuudessa verottaa hänen
laumaansa, kun tilaisuus siihen tarjoutui, mutta yritykset olivat
usein niin taitamattomasti harkittuja, että tulivat ilmi, ja Aslak oli
saanut näytellä kärsineen osaa ja toimittaa syylliset rangaistukseen.
Sillä tyhmää varkautta ei Aslak Rostokaan hyväksynyt. Jos kerran otti,
niin piti ottaa taitavasti, niinkuin hän teki. Häntäpä ei oltukaan
vankiloissa vennetty, niinkuin yhtä ja toista tenomuotkalaista. Yksin
Salkko Hukkaakin oli käytetty "alhaalla" ja sellaisestakin kuin —
viinanvarkaudesta!
Salkko Hukka. Niin, hän oli pahin Aslak Roston vihamies. Ja se oli
kumma, että heidän sukunsa olivat jo monessa polvessa olleet toistensa
vihamiehiä. Niin olivat olleet vanha Rosto ja vanha Salkko, niin myös
heidän isänsä. Mistä se johtui, sitä ei Aslak varmuudella tiennyt.
Isänsä oli kertonut, että vanhoista ajoista olivat Hukat ja Rostot
olleet palkistensa etevimpiä lappalaisia. Viimemainituilla oli aina
ollut suhteellisesti paremmat jäkälämaat kuin edellisillä, joiden
jutama-alue [liikkumisalue] oli seurakunnan länsipäässä, missä myös
Norjan lappalaiset laidunsivat porojaan ja rasittivat maita enemmän
kuin ne olisivat kestäneet. Vanha Hukka oli kerran esittänyt koko
kunnan aluetta yhdeksi palkiseksi, mutta sitä oli vanha Rosto kynsin
hampain vastustanut. Asia oli rauennut myrskyisen kokouksen jälkeen,
jossa Hukan puolue oli jäänyt vähemmistöön. Hänen poikansa Salkko
oli kuitenkin päässyt Roston palkisen jäseneksi, tiesi miten, mutta
siellä hän nyt oli jo ollut kohta vuosikymmenen. Vanha vihamielisyys ei
kuitenkaan ollut senkautta heikentynyt, päinvastoin.
Näitä mietiskeli Aslak Rosto kirkolle ajaessaan. Oli puolenyön aika ja
kuu valaisi vaisusti kapeanpitkulaista järvenselkää, jota pitkin hän
ajoi. Hän oli matkalla pappia noutamaan.
Aslak kiinnitti ajohihnaa. Poro taivutti päätään taaksepäin ja paransi
menoa. Järvi loppui ja resuista naavakuusta kasvava rämeikkö alkoi.
Niin. Vanha Rosto oli kuoleman kielissä ja hänelle oli Aslak lähtenyt
pappia noutamaan.
Vanhus oli kitunut pitkin talvea. Ei ollut enää ollut poroissa
kävijäksi pitkään aikaan. Melkein siitä saakka kuin Aslak oli hänen
poronsa myynyt, olivat vanhuksen sukset seisoneet joutilaina luovaa
vasten. Ei ollut kyennyt enää lähtemään. Nyt hän oli jo parisen viikkoa
maannut heikkona sairaana.
Niin, muutenhan olisi Aslakin elämä mennytkin mainiosti. Mutta nyt tuli
ensimäinen suurempi vastoinkäyminen sairauden muodossa. Jokohan rupesi
käymään toteen Rauna-muorin ennustus synnin mitan täyttymisestä?
Ahkio rytkäsi koleikkorämeikössä ja Aslakin ajatukset nousivat ja
laskivat samassa tahdissa ahkion heilahdusten kanssa. Eikö mitä!...
Tuleehan se kuolema... vanhalle... sehän on luonnonlaki semmoinen...
Eihän siinä mitä ihmettä... Kahdeksankymmentä vuotta äijällä
hartioilla... Omituista, että pitää aikamiehen hourata... ja vaivata
itseään vanhan akan jaarituksilla... Synnin mitta... joutavia...
— Joutavia! huudahti hän ääneen, kun koleikko loppui ja ahkio liukui
sileälle vuomalle. Hän tempasi hihnasta, niin että poro säikähtäen
nosti päänsä ylös ja taivutti sitä viistoon taaksepäin. Tämä liike toi
yht'äkkiä Aslakin mieleen Kummajärven Salkon, sillä noin oli hänkin
päätänsä taivuttanut, kun surman luoti hänet kaatoi.
Aslak muisti unensa, jonka hän Uskottoman tievalla oli nähnyt, ja
häntä ahdisti. Kummajärven Salkko... Niin, niin... se olisi saanut
jäädä tekemättä. Tappaa mies... oh, se oli kamalaa!... Mutta kun oli
kysymyksessä sellainen varas kuin Salkko, niin... Viedä kokonaisia
parttioita niin usein... ja niin röyhkeästi... Sitä ei kenenkään sisu
kestänyt. Ja varma oli, että niin olisi menetellyt joka lappalainen
hänen asemassaan... ampunut kuin koiran... armotta. Mutta vaikka Salkko
olikin kohtalonsa ansainnut, tuntui se silti niin hirveältä... väliin
öillä aivan kamalalta. Sen parkaisu oli ollut niin ilkeä.. Niin oli
ölähtänyt oudosti, että oikein oli veriä liikahuttanut... Ei ollut
saattanut Aslak sen koommin sillä paikalla käydä.
Huh!... Sen yön jälkeen hän oli odottanut synnin mitan täyttymistä,
odottanut peläten ja vavisten, mutta ei mitään ollut tapahtunut... ei
mitään. Sama rauha kuin ennenkin. Taisi olla satua koko juttu... Mistä
lie Rauna-muori sen onkinutkin?... Synnin mitta... synnin mitta!...
Sitä se vaan hoki... joka näkemässä... akanhöperö!
— Vuooaaa! kajahti äkkiä kuutamoisessa yössä. Hukka!
Poro, joka oli vähää ennen levottomana vainunnut jotakin, säikähti ja
lähti vimmastuneena laukkaamaan. Se liikutteli korviaan väristen ja
pakeni kuin henkensä edestä.
Vuoma teki aavemaisen vaikutuksen. Tuntui, kuin olisi se ollut
kirkkaammin valaistu kuin muut paikat. Kuunvalo tulvehti siinä
niin voimakkaana ja väreilevänä, kuin olisi keveän auteren tavalla
lainehtinut yli vuoman. Siellä täällä törröttävät heinäpielekset loivat
mustia varjoja sen valkeaan pintaan.
Aslak ei voinut selittää, miksi hänestä tuntui niin kammottavalta ajaa
tätä valoisaa vuomaa pitkin. Hänestä olisi ollut paljon hauskempi ajaa
metsässä tahi tiheässä koivurudossa. Oli kuin olisi hän täällä ollut
joka puolelta tuijottavien, näkymättömien katseiden esineenä. Hänestä
tuntui, että vuoma eli, omituisesti, salaperäisesti, mutta silti kyllin
tajuttavasti aistimille, jotka äärimmilleen jännittyneinä tarkkasivat
jokaista pienintäkin risahdusta.
— Uuooaa!
Se oli pitkää ja sanomattoman valittavaa. Aslak oli kuullut tuon äänen
usein, mutta nyt herätti se hänessä niin kummallisen oudon kammon.
Häntä värisytti ja kylmä hiki kihosi otsalle.
Poro hyppäsi säikähtyneenä sivulle, seisoi hetken hievahtamatta
vapisten, tempasi sitten hurjaan laukkaan ja tehden laajan kaaren
pyörsi äkisti taaksepäin. Aslak koetti suistaa sitä oikeaan, mutta
eläin pani vastaan. Hän teki uuden yrityksen, mutta samalla tuloksella.
Ei auttanut muu kuin nousta ahkiosta.
Hän meni poron etupuolelle ja koetti vetää sitä eteenpäin, mutta eläin
riuhtoi ja tappeli vastaan aivan raivokkaana. Niinkauan kuin hihna oli
liikkumatta seisoi porokin hievahtamatta. Se läähätti pakahtuakseen,
silmät jäykkinä ja kieli riippuen elotonna suusta. Mutta heti kun
Aslak liikautti hihnaa ja yritti vetää elukkaa mukaansa, uusiutui
sama temppu. Lopuksi hurjistui se äärimmilleen ja ryntäsi päälle. —
Baergalak!
Aslak säikähti omaa ääntänsä, sillä se kajahti niin kovasti öisessä
hiljaisuudessa. Se vieri pitkin vuoman reunoja ja synnytti samanlaisen
äänen kuin aalto pyyhkäistessään jääriittaan käyneen järven rantaa. Hän
painiskeli hetken poron kanssa ja väänsi sen alleen.
Mikä elukalle tuli? Ennen niin siivo ja nyt kuin hullu. Pelkäsikö se
niin tavattomasti hukan huutoa? Vai oliko tämä vuoma loihdittu?
Hän hellitti otteensa ja samassa oli poro taas jaloillaan ja läähätti
kiivaasti. Aslak hiipi varovaisesti ahkion luo, sivalsi poroa äkkiä
voimakkaasti kylelle ja hyppäsi ahkioon. Lumi pölähti ja eläin kiisi
kuin vihuri, kiertäen isoa rengasta. Kuului ähkymistä ja hihnan
läiskettä, tukahdutettuja kirouksia ja koparain nopeaa kapsetta, mutta
suunta ei muuttunut.
Baergalak! karjaisi Aslak niin että vuoma raikui. — Isä tahtoo pappia
ja sinä et mene! Ja hän takoi hihnalla poron kupeita niin että paukkui.
Ja kumma! Poro oikaisi suoraan vuoman poikki kuin olisi sille yht'äkkiä
selvinnyt, millä asialla se oli. Lumi tuprusi savuna ja viitakko
rytisi, kun se ryntäsi eteenpäin. Jäätyneiden pajupensaiden oksat
löivät Aslakkia silmille niin että tulta iski, mutta eteenpäin laukkasi
poro sitä vinhemmin kuta vaikeampikulkuinen paikka oli.
Tuli taas järvi ja poro karahutti pitkässä tolvassa jäälle. Siellä
sen vauhti vähitellen hiljeni ja tuokion mentyä kulki se aivan
rauhallisena, kuin ei olisi milloinkaan yrittänytkään oikuttelemaan.
Aslak suisti menemään. Hänellä oli kiire, sillä vanhus odotti pappia.
Hän oli ollut matkalla runsaasti pari tuntia. Hän näki sen kuun
asennosta. Aamuksi piti hänen olla takaisin.
Häntä puistatti. Eipä ollut ennen Pajuvuoma niin kovalle ottanut. Mikä
ihme meni elukkaankin siinä? Oli ollut kuin taiottu. Vai oliko hän
ajanut liian nopeasti, niin että eläin pakkasi väsymään? Tiesi hänet.
Nyt kulki se taas tasaisesti, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
* * * * *
Aslak Rosto seisoi papin virkahuoneessa ja odotti. Kynttilä paloi
pöydällä. Sen oli palvelustyttö siihen sytyttänyt. Nyt oli hän papille
ilmoittamassa hänen asiataan.
Viereisestä huoneesta kuului liikettä ja puoliäänistä puhelua. Aslak
erotti rouvan äänen. 'Keskellä yötäkö sinun täytyy lähteä?' Johon
kuului papin rykäisy ja vastaus: 'Niin, kuuluu olevan huono.'
Ovi aukeni ja pastori tuli virkahuoneeseen. Aslak nousi tervehtimään.
— Päivää, päivää, vaikka yöhän nyt oikeastaan on. Huonoko on isä?
— Huonoksi jäi, Ei taida olla monen tunnin eläjää. Lähdin pappia
hakemaan.
— Jaa, jaa. Minä joudun tästä heti. Tuota... sinulla on poro tietysti?
— On. Yhdellä tosin tulin, mutta olen hankkinut papille täältä kylästä.
Se on Kurun Heemin käsihärkä. Sillä on hyvä ajaa.
— Jaa, jaa. Odotahan nyt, minä olen pian valmis.
Pastori palasi viereiseen huoneeseen ja Aslak istui odottamaan. Tuokion
kuluttua tuli pappi takaisin täydessä matkapuvussa.
— Eväslaukkua ei papin tarvitse ottaa, rippineuvot vain, varasi Aslak
työntyessään papin edellä ulos. — Meillä on siellä ruokaa yllin kyllin.
Hetken päästä ajoi kaksi miestä kirkon sivuitse pohjoista kohti.
Aamutähti rupesi vähän vaalenemaan.