Kolme miestä ajelee pohjoista kohti.
Porontiu'ut soivat ja iloisesti liukuvat ahkiot kimmeltävää tietä
pitkin. Pajupensaat ovat kuuran peitossa ja auringonvalo loihtii niiden
oksille satoja välkkyviä jalokiviä. Porot monikirjavine ajovöineen
ja hienoine, kirjoleikkauksilla koristeltuine länkineen, sopivat
erinomaisen hyvin kevättalviseen ympäristöön, jolle päävärin antavat
hohtavan valkeat hanget ylt'ympäri, joka puolella.
Ajajilla, varsinkin etumaisella on myös yllään mitä parasta olla voi.
Tummasta purgapeskistä [purgapeski = tiheäkarvainen, hieno peski]
alkaen heleänsiniseen neljäntuulenlakkiin ja valkokintaisiin saakka
on kaikki uutta. Kaulassa välkkyy monivärinen silkkiliina ja peskin
rinnuksessa loistelee hopeasolki.
Porontiuku soi ja helkkää, sillä Aslak Rosto on kosiomatkalla. Oli
kulunut pian vuosi vanhan Roston kuolemasta. Aslak oli elellyt
renkeineen tunturissa ja paimennellut porojaan. Mutta vanhuksen kuolema
oli tehnyt suuren aukon hänen elämäänsä. Ennen oli isävanhus hoitanut
vaimoväen tehtävät, pannut lihan kiehumaan ja kahvipannun tulelle, niin
että miehillä paimenesta palatessaan oli aina ruoka valmiina. Nyt ei
ollut ketään, joka olisi pitänyt arinakiviä lämpiminä. Oli oneaa tulla
pimeään kotaan väsyneenä ja nälkäisenä ja ruveta siinä ensi töikseen
tekemään tulta. Siksi oli Aslak päättänyt lopettaa tuollaisen elämän
ja mennä naimisiin. Senvuoksi oli hän nyt matkalla pohjoista kohden
Niila-rengin ja enonsa, Pieti Nangen kanssa, jonka viimemainitun hänen
lähimpänä sukulaisenaan piti vanhan lapintavan mukaan olla läsnä
kihlajaisissa.
Kauas kantava olikin maine kauniilla Annilla, Oula Sarren tyttärellä.
Sen oli Aslakkin jo aikoja kuullut. Siinä oli tyttö, riuska ja rivakka,
täyteläinen ja verevä kuin itse terveys. Ei välittänyt hän pyrystä eikä
liioin pakkasesta, vaan yksin ajaa suikaisi penikulmaiset taipaleet, —
oli sitten pimeä taikka päivä. Ja jos sattui välillä yö yllättämään, ei
Anni sitäkään pahakseen pannut: paneusi hangelle pitkäkseen ja nukkui
siinä makeammin kuin lantalaistyttö neitsyt Maarian sänkyheinissä
kesäisessä luhdissaan. Kerran hän oli nukkunut kolmenkymmenen asteen
pakkasessa Tenomuotkan nimismiehen pihalla. Oli tullut yöllä taloon
eikä ollut viitsinyt herättää palvelustyttöä sisälle päästäkseen, vaan
oli heittäytynyt reslaansa ja ottanut siinä makeat unet. Vasta aamulla,
palvelustytön aamukahvia keittäessä, oli herännyt ja mennyt kyökkiin.
Sellainen tyttö oli Anni Sarre, yksi niitä harvoja saameneitoja, joka
vielä pystyi kilpailemaan miesten kanssa suopungin heitossa. Näin oli
maine kertonut ja Aslak Rosto tiesi sen todeksi, sillä hän oli usein
tavannut Annin, viimeksi isänsä hautajaisissa.
Niissä oli ollut paljon väkeä niissä hautajaisissa, väkeä kaikista
kolmesta naapuriseurakunnasta. Oli ollut sukulaisia, tuttuja ja
tuntemattomia, oli ollut oman seurakunnan miestä ja vieroihmistä,
Paljon oli Aslak Rosto kutsunut, mutta vielä enemmän oli tullut. Ne
olivat olleet hautajaiset, joita muistettiin pitkät ajat jälkeenkin
päin. Sillä sellaisia pöytyreitä ei oltu vuosikausiin rakennettu
Tenomuotkassa, jossa elettiin köyhissä oloissa. Siinä oli ollut
puurot ja sopat, kalat ja lihat, kokonaisia pikku vuoria sardiini-
ja anjovislaatikoita, ja joka kyynärän päässä miehenpään kokoinen
voilimppu, jokaisessa pari kolme peskipuukkoa sojottamassa,
häävieraiden käytettäviksi. Oli ollut siis voita ja viinaa myös. Sitä
oli saanut jokainen erotuksetta, miehet ja naiset, aikuiset ja lapset.
Ja runsaasti oli sitä viljeltykin. Sitä oli todistanut kirkonkylän
alapäästä iltapuoleen kuulunut joiku ja mekastus. — Totisesti oli vanha
Rosto saanut kunniallisen hautauksen.
Näissä hautajaisissa oli Aslak Rosto vähän tarkemmin katsellut Anni
Sarrea ja tyttö oli häntä suuresti miellyttänyt. Hän oli ottanut
selvää, oliko Anni vapaa. Vapaan oli sanottu olevan. Olihan tosin yksi
ja toinen lappalainen käynyt häntä kosiskelemassa, mutta rukkasia oli
Anni Sarre tähän saakka jaellut. Oli yrittänyt Salkko Hukkakin, mutta
rukkaset oli saanut hänkin. Niin että epäonnistuneet kosijat olivat jo
ruvenneet vihjailemaan, ettei Anni tavallista lappalaista huolinutkaan,
vaan odotteli herraa. Yksi heistä oli laulanut sydämensä sapen joiuksi,
jota pitäjän nuoret miehet sekavin tuntein lauleskelivat:
'Silmänsä pitää pestä sen,
joka sen tytön pangoittaa...'
[Pangoittaa — panee pangan päähän (niinkuin porolle), kahlehtii.]
Aslak Rosto oli päättänyt hänet pangoittaa ja siksi ajeli hän menemään
kepein mielin.
Oula Sarren kylä oli Norjan puolella, parin penikulman päässä rajasta.
Sen Aslak tiesi. Heidän kyläinsä väliä oli kuutisen penikulmaa. Aslak
oli aamulla lähtenyt kotoa ja oli päättänyt hyvissä ajoin iltapäivällä
olla perillä.
Jonkun ajan päästä miehet pysäyttivät. Oli suunnilleen puolenpäivän
aika ja he olivat ajaneet nelisen tuntia eivätkä olleet syöneet sitten
kuin kotona.
Niila sitoi ajokkaat pensaisiin ja haki kuivaa puuta tehdäkseen tulen.
Pienen ajan päästä oli heillä roihuava nuotio ja tiukasti sen kupeessa
musta kahvipannu lämpenemässä.
Kahvinjuonnin aikana kääntyi puhe matkan tarkoitukseen.
— Saahan se olla jo meidänkin kodassa emäntä. Kovin on outoa aamulla
herätä, kun ei ole ketään tulta tekemässä, puheli Aslak.
Niila ei heti vastannut. Särpihän vain kahvia ja katseli kulmainsa alta
isäntäänsä.
— Tiedätkö, mitä Salkko Hukka oli sanonut Annista, kun oli rukkaset
saanut? kysyi hän sitten.
— En... muistelehan.
— Niin, ettei hänellä ole sisnaa [sisna = parkittu poronnahka]
niin paljoa kuin se tyttö housuiksi tarvitsisi. Liian leveäksi oli
moittinut, heh, heh!
Renki nauroi ja täytti kolmatta kuppia.
Aslak siveli leukaansa ja hänen suupielensä oli äkeässä juomussa.
— Hyvähän on Salkon sanoa, kun sai rukkaset niin että pölähti. Tietysti
se kaivelee sisua... Kovin olisi ollutkin outoa, jos Anni olisi Salkon
ottanut.
Vanha Pieti, joka oli tähän saakka vaieten syönyt eväitään, käänsi
sänkiset kasvonsa Aslakkiin ja kysäisi:
— Oletko sitten itse niin varma, ettet vedä vasikannahkaa?
— Eihän sitä kukaan tiedä, ennenkuin koettaa, nauroi Aslak suu täynnä
leipää. — Mutta niin araksi en kuitenkaan aio tulla kuin sinä, eno,
joka olet kuulemma vain kerran yrittänyt ja sitten heittänyt.
Vanhus joutui hämilleen ja virkahti:
— Mitäpä minusta... Senhän tuota tiennen, ettei se niin hauskaa ole,
kun joutuu naurun esineeksi joka joikkaajan hampaisiin.
— Mitä siitä! Minä en joikuja pelkää! On niitä veisuja minusta jo
ennestäänkin.
— Taitaapa olla.
— Kuuluu se rikas Rasmussenkin Annia kosineen, tiesi Niila.
— No kun ei ottanut? Vanha Pieti veti paksun voiviipaleen leipäpalansa
päähän ja haukkasi.
— Ei.
— Sitä tyttöä ei taidakaan olla niin helppo pangoittaa?
— Siltä tuntuu.
Aslak käänsi päätänsä kuin näyttääkseen, kuinka tyyneesti hän asiaan
suhtautui, kun hänen silmänsä sattuivat poroon, joka kuopi lunta pienen
matkan päässä. Se oli valkoinen nulppo, vain vähän kyljiltä rusahtava,
josta näki, että sitä oli kesä hoidettu talossa. Poro kaivoi jäkälää
eikä näyttänyt miehiä huomaavan.
— Siinäpä on Hukka-Salkon kunteus [neljännellä vuodella oleva poro]!
Niila kääntyi katsomaan.
— Kas vaan! Sama joka oli koulumiehen lapsilla ajokkaana viime talvena.
— Sama... Täälläpäinkö Salkko nykyään paimentaa?
— Ei pitäisi. Urtasoaivin alla on kylä... oli ainakin viime viikolla. —
Jos ei lie jutamassa [muuttamassa].
Poro nosti päätään ja katseli miehiä. Sitten kääntyi se äkkiä ympäri ja
laukahti muutaman askelen saparo pystyssä, kaivoi hetkisen ja laukahti
taas, kunnes rupesi jälleen hakemaan jäkälää.
Aslakille muistui äkkiä mieleen Suuvuonon markkinat kaksi vuotta
taaksepäin. Hän oli kuulevinaan Salkko Hukan sanovan: 'Hyvä on! Minä
ajan sitten Kortsalle suoraa päätä', ja näkevinään itsensä kantamassa
Salkon nisujauhopussia Larssenin naapuritalon pihalle. Hän puri
huultansa.
— Niila, heitämme kiinni! huudahti hän hypäten pystyyn ja irroittaen
suopungin ahkion keulasta. — Siinä on meille tulijaisporo!
Hänen sieramensa laajenivat ja katse oli terävä.
Niila ehti vain murahtaa jotakin, kun Aslak jo oli menossa suopunki
kädessä. Hän heitti kupistaan porot menemään ja ryhtyi nuristamaan
neljättä. Mutta pannu oli jo ehtynyt. Neljäs kuppi ei tullut enää
täysinäinen, tulihan vain runsaasti puolilleen, mustaa ja sakeaa kuin
terva. Niila hörppäsi sen ja oli tyytyväinen.
Hän silmäsi Aslakin jälkeen. Siellä makasi jo poro puukko rinnassa ja
liikutteli hiljaa takajalkojaan. Aslak istui sen kaulalla ja piteli
kiinni etujaloista.
— On se julmettu rohkea, mutisi vanha Pieti piippuaan täyttäen.
Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin poro oli nyljetty ja lihoiksi lyöty.
— Tuohan sieltä ahkion keulasta säkkiä! huusi Aslak.
Niila vei säkin.
— Tällähän on vielä sormenverta pintaa, sanoi Aslak asetellessaan
lihapalasia säkkiin. — Vai koulumiehen lasten ajokkaana! Ei tällä
enää ajele kukaan, hah, hah! Sekin äijä se lainailee lappalaisilta
poroja; ei raski omiaan käyttää... Mutta olipa pappikin päässyt hänen
perilleen. 'Sehän on koko kiero äijä se Vaskuri', sanoi hän tässä
tuonoin, kun tavattiin.
Aslak heitti koparat Niilalle ja jatkoi:
— Pane nuokin mukaan. Siinähän menevät muiden kanssa... Joo, niin sanoi
pappi. Minä jo kerran pelkäsin, että Vaskuri käärii hänet pauloihinsa,
mutta eipä onnistunutkaan, vaikka olikin hyvin lirkun larkun. Minä
olen siitä asti kantanut sille äijälle kaunaa, kun hän kerran pikku
poikana ollessani varasti meidän kodassa kahvia. Meillä oli ollut
seurat ja illalla pidettiin polvirukoukset. Vaskuri oli polvillaan
kahvisäkin vieressä ja sillä aikaa kuin hän veisasi; 'Me sua Jeesu
ylistämm', ammensi hän oikealla kädellä kahvia housuntaskuunsa niin
paljon kuin ennätti. Minä makasin ovensuussa rou'on alla ja näin koko
menon ja siitä päivästä saakka en ole voinut häntä sietää. — Katsohan,
Niila, tämä on sentään toisenlaista peliä. Me otamme tämän, mutta me
emme teeskentele hurskautta samalla kertaa. Me sanomme vain: 'Salkko
Hukan poro! Talja pois! Hän tekee meille saman tempun'. Hehhee! — Hei,
ripusta säkki tuohon mäntyyn! Otamme palatessa.
Aslak pyyhki veitsensä ja Niila kantoi säkin osoitettuun paikkaan.
Aslak otti taljan ja palasi nuotiolle.
— Tuon minä kytken Sarren kodalla, sanoi hän ja heitti taljan ahkion
keulaan.
Miehet kaaristivat laukkunsa ja valjastivat härät. Aurinko oli jo
alenemassa, kun he lähtivät jatkamaan matkaansa.
* * * * *
Oli jo pimeä, kun Aslak Rosto seuralaisineen saapui Sarren kylään.
Heidät otti vastaan vihaisesti haukkuva koiraparvi, joka uhkasi ihan
repiä heidät. Eivät siinä paljon auttaneet rajantakaisten lappalaisten
kiroukset eivätkä komennot. Mutta kun ukko Sarre itse kömpi kotansa
ovelle ja ärjäisi: "Siit, baergalak!" tuli hiljaisuus ja koirat
ryömivät häntä koipien välissä takaisin kotaan.
— Ihmisiä tulee, sanoi ukko Sarre, lihavahko pienenläntä mies,
jonka poskilla asui ainainen helakanpuna, seurauksena alituisesta
ryypiskelemisestä.
Sarren vaimo, vaatimattoman näköinen eukko, potkaisi koiria, jotka
pakkasivat murisemaanpa laitteli taljaa kodan vasemmalle puolelle,
missä oli vierasten kunniapaikka. Anni, joka pesi kahvikuppeja padassa,
korjasi lakkiaan ja muu nuori väki työntyi ulos.
— Se on Aslak Rosto, ilmoitti Annin veli Nilsa kurkistaen sisään
oviaukosta.
Emäntä lisäsi puita tuleen ja vaihtoi tuota pikaa kiisasta uuden
päähineen. Vieraat työntyivät kotaan.
— Buore aeked! tervehtivät he hiljaa.
— Ibmel adde! [Jumal' antakoon!] vastattiin ujosti.
Aslakille ja Pietille osoitettiin kunniapaikka kodan perällä, posjossa,
ja he istuivat sinne. Niila Skum kyykähti ovensuuhun.
Emäntä Maria pisti kahvipannun tulelle. Hän arvasi kyllä, millä
asioilla miehet liikkuivat. Olihan hän jo vanhan Roston hautajaisissa
huomannut, että Aslak katseli Annia vähän tarkkaavaisemmin kuin
tavallisesti. Ei ollut Maria-emäntä oikein hyvillään tästä
naima-aikeesta. Aslak Rosto oli hänestä liian hurja ja hänellä oli sitä
paitsi huono maine, huonompi kuin tavallisesti lappalaisella. Mutta
komea hän oli; se täytyi Marian tunnustaa. Emäntää nauratti, kun hän
muisti Nils Rasmussenin, jolla oli talo Suuvuonon suussa. Hänkin oli
kosinut Annia, mutta saanut rukkaset. Sellainen kömpelö ja lihava...
ja kierosilmäinen... vaikka rikas... ehkä rikkaampi kuin Rosto.
Maria-emäntä olisi kyllä mielellään nähnyt Annin Rasmussenin vaimona.
Olihan hänessä jonkun verran herrasmiestä, vaikka olikin lappalainen.
Eikä hän ollut hyljännyt heimonsa pukua, vaikka oli ollutkin Alaskassa
kultaa kaivamassa. Aslak Rosto oli hänestä vastenmielinen, — niin
sukulainen kuin hän olikin. Hänen äitinsä oli nimittäin ollut Norjasta
kotoisin, Nangeja, niinkuin hän itsekin.
Aslak istui posjossa ja puhalteli savuja piipustaan. Hänen katseensa
liukui tuon tuostakin kodan toiselle puolen, jossa Anni istui
sormenpäitään hypistellen. Hän oli pyöreäposkinen, kahdenkymmenen
ikäinen impi, vanttera ja tanakka. Silmät olivat ruskeat, vähän
ulkonevat. Matalaa otsaa peitti lapinmyssyn reuna. Ainoa, jota saattoi
yleispätevämmin kutsua kauniiksi, oli pieni, siro suu ja näppärä,
pyöreä leuka. Muuten oli kaikki hänessä vankkaa ja tanakkaa. Kun hän
nousi ylös, tulivat takin helmuksen alta näkyviin pyöreät, säpäkkeiden
[säpäkkeet = poronkoivista neulotut säärystimet] peittämät pohkeet,
jotka erikoisesti pistivät silmään hienoiksi paulotettujen nilkkojen
rinnalla. Jalat olivat hiukan lengot ja käyntinsä jonkun verran
vaaputtelevaa.
— Minkälainen on kaivos teidän puolella? kysyi Oula Sarre silmiään
siristäen.
— Menetteleehän se, vastasi vanha Pieti, joka mietti, miten parhaiten
pääsisi asian alkuun.
— Onko hukkia vuottunut [näkynyt]?
— Ainahan se joku...
Pieti ryiskeli ja täytteli piippuaan. Alkuun pitäisi päästä. Kovin
ottikin kovalle tämä puhemiehen toimi.
— Me sitä ollaan vähän oudommilla asioilla, aloitti hän hetken
vaitioltuaan ja sytytti piippunsa. — On käynyt tällä sisarenpojalla
vähän yksinäiseksi olo, sen jälkeen kun äijäkin kuoli.
Oula Sarre täytteli myös piippuaan korvat hörössä kuunnellen puhemiehen
esitystä.
— Ja aikahan se jo olisi Aslakillakin... Olisihan se jo saanut ennenkin
tämän tempun... mutta se kun ei ole tullut.
Pieti räpytteli silmiään ja katseli sisarenpoikaansa, joka kulmat
rypyssä odotteli jatkoa.
— Ei ole tainnut olla asiasta ennemmin puhetta, mutta nythän sopisi
puhua.
Kun ei kukaan virkkanut mitään, paukautti Pieti vihdoinkin pään:
— Se tämä Aslak ottaisi akan ja pyytäisi tytärtäsi.
Se oli sanottu. Nyt sai Sarre puhua suunsa puhtaaksi.
Eikä sitä tarvinnut kauan odottaakaan, sillä heti oli Oula Sarre valmis
vastaamaan:
— Niin vain. Mikäs asiassa, oikea asia. Onhan täällä käynyt niillä
asioilla moni muukin, viimeksi Rasmus-Nilsa, joka on Alaskassa kultaa
kaivanut. Emme ole me vanhukset tahtoneet tähän asiaan suuresti
sekaantua, vaikka meidänhän se asia on. Olemme antaneet Annin päättää.
Ja niin on ollut oikukas tyttö, ettei ole vielä ajokastaan vaihtanut. —
Mitä sanot nyt, Anni? lisäsi hän tyttärensä puoleen kääntyen.
Anni oli punastuen kuunnellut miesten puhetta. Hän vaikeni ja nyppi
hämillään takkinsa helmaa. Sitten painoi hän käden suulleen ja silmäten
ovensuussa kyyköttävään veljeensä nauraa tirskahti.
— No sanohan nyt, Anni, mitä ajattelet. Aslak Rosto pyytää sinua
vaimokseen.
Tyttö kävi vakavaksi ja käsi lakkasi nyppimästä. Hän katsahti isäänsä
ja huokasi syvään.
— Sano, sano, mitä ajattelet, kehoitti isä.
— En minä tiedä...
— Tiedä! No onko sinulla mitään Aslakkia vastaan?
— Ei.
Se tuli hiljaa, melkein kuiskaamalla. Aslak nousi ja hänen muotonsa oli
synkkä.
— Tule ulos, Anni, niin puhutaan kahden kesken. Hän työntyi ulos
kodasta ja Anni seurasi häntä ujostellen.
He pysähtyivät luovan luo. Aslakin sydämessä ourusivat sekavat tunteet.
Hän oli ollut niin varma Annin myöntävästä vastauksesta ja nyt uhkasi
valoisa taivas käydä pilveen.
Hänen poronsa seisoi muutaman pensaan kupeella ja kaaputteli kovaa
siljoa. Olisi sangen noloa, jos hänen pitäisi lähteä paluumatkalle yötä
vasten.
Hän silmäsi Annia, jonka kasvoilla leikki pohjan taivaalle syttyneiden
revontulten kajastus. Tyttö oli somannäköinen äänettömässä ujoudessaan.
— Anni, eikö minulla ole toivoa ensinkään? Tyttö nosti silmänsä ja
katseli edessään seisovaa solakkaa miestä. Hän oli uljas ja komea,
mutta Anni tunsi, ettei hän rakastanut häntä.
— En tiedä, vastasi hän hiljaa.
— Rakastatko toista?
Anni painoi päänsä alas ja nyppi kaulaliinansa reunaa.
— Kyllä, kuiskasi hän.
— No miksi et ota häntä?
Anni katsoi Aslakkia ja hänen silmänsä loistivat surullisina.
— Häntä en koskaan saa, sanoi hän ja painoi päänsä alas. — Eikä hän
osaa ajatellakaan, että lappalaistyttö häntä rakastaa.
— Kuka se on?
— Sitä en saata sanoa.
— Rakastat herraa? Aslakin ääni oli kylmä ja kalsea.
— Älä kysy, en saata sanoa.
Tuli hetken äänettömyys, jonka aikana Aslak katseli allapäin seisovaa,
liinansa reunoja nyppivää tyttöä. Hänen sydämeensä virtasi jotakin
kovaa ja katkeraa. Hän muisti Tenomuotkan poikien tekemän joiun.
Totisesti! Oulan Anni rakasti herraa.
— No niin, mitäpä siinä. Kyllä minun härkäni jaksaa takaisinkin.
Hyvästi, Anni!
Aslak Rosto ojensi kätensä ja hänen äänensä oli katkera.
— Ei sinun silti lähteä tarvitse... Aslak katsoi häntä kummissaan.
— No mutta kun et minusta huoli?
— Enhän ole sitä sanonut. Sovi isän kanssa.
— Sinullako ei siis ole mitään vastaan?
— Ei.
Aslak ei ollut uskoa korviaan. Mitäpä hän siitä, vaikka Anni rakastikin
toista. Se oli pian menevä ohitse. Hän saisi Annin, kelpo vaimon. Se
oli pääasia. Hän tunsi omituista liikutusta povessaan. Ei tarvinnutkaan
lähteä paluumatkalle omalla härällä. Annin valkolla saisi hän ajaa.
Anni oli suostuvainen.
Hän palasi kotaan, jossa kaikki olivat uteliaina odottaneet keskustelun
tulosta.
— Olemme sopineet Annin kanssa, sanoi Aslak ja hänen otsansa oli kirkas
ja silmät loistivat. — Anni jättää asian sinun ratkaisusi varaan, Oula.
— Minun ratkaisuni on selvä: ota tyttö, kun saat. Eihän siinä enempää.
Oula Sarre nauroi ja katseli ympärilleen silmiään räpytellen.
Asia oli siis valmis. Aslak käski Niilan noutaa laukun sisään.
Niila palasi Annin kanssa ja heitti laukun Aslakille. Tämä avasi sen
ja rupesi kaivamaan esiin sen sisältöä. Siinä oli kihlakalua jos
minkälaista: oli sormuksia, hopeisia ja kultaisia, oli rintariskuja
[solkia] ja silkkiliinoja, joukossa hopeakoristeinen, välkkyvä vyökin.
Aslak heitteli niitä morsiamelle syliin. Kainostellen, vähän
surumielisenä otti tämä ne vastaan ja puki ylleen.
Maria-emännällä oli kahvi valmiina ja Aslak käski Niilan noutaa
viinanassakan ahkiosta.
Nassakka tuotiin ja pian kierteli kirkas paloviina kahvikupeissa ympäri
kotaa. Sitä saivat kaikki, miehet ja naiset ja isommat lapsetkin.
Annikin maistoi vähän.
— Hei, Oula, terveydeksi vain! kehoitti Aslak ja ryyppäsi. — Tyttäresi
annoit, et kysynyt, millaiseen kotaan.
Oula ryyppäsi ja irvisti.
— En kysynyt, sillä tiettyhän on kota. Lie poroja Aslak Rostolla jos
minullakin.
Naapurikodan väkikin oli vähitellen kerääntynyt Sarren kotaan. Heitä
houkutteli sinne viina ja kihlajaiskestit.
Juotiin kahvit ja pantiin sulhasen tuoma poronliha pataan. Ruuan
valmistumista odotellessa maisteltiin tavantakaa viinaa, jonka
vaikutukset rupesivat pian tulemaan näkyviin.
Puhe kävi isoäänisemmäksi ja miesten posket punoittivat. Oula Sarre
oli jo vahvassa nousuhumalassa, siinä tilassa, jolloin mies on herkkä
kehuskelemaan.
— Siitä saat tytön, Aslak, joka ei tyhjänä tule kotaasi. Olisi sen jo
moni vienyt, mutta ei ole annettu.
— Ei lisä luotaan lykkää. On sitä koparakarjaa minullakin.
— On, on.
— Kumma, ettet ole ennemmin nainut, Aslak?
— Ei ole sattunut sopivata.
— Mutta nyt sattui, totisesti!
Viina kulki kierrostaan ja iloisena kaikui puheenpajatus.
— Vieläkö on sama pappi teillä? kysyi Aslak.
— Ei ole. Entinen muutti pois. Uusi tuli viime jouluna.
— Minkälainen mies?
— Somalta tuntuu. Aivan nuori, parraton, vasta papinkoulusta päässyt.
On käynyt täälläkin pari kertaa. Osaa jo lappiakin koko lailla. Annia
on pitänyt oppaanaan, kun on naapurikylissä misuunia ajellut. [Mission
= lähetys, tässä: pitäjämatka.]
Aslakin juopuneissa aivoissa välähti äkkiä outo ajatus: pappiko olikin
Annin rakastettu? Hän katsahti Anniin, joka oli karahtanut punaiseksi
korviaan myöten. Veri tulvehti hänen pyöreillä poskillaan, niin että
olisi luullut sen pisaroina tippuvan. Hänen huulillaan pyöri jo kirous,
mutta hän tukahdutti sen ja kulautti kuppinsa pohjaan.
Hän tunsi voimakasta halua kehua jotakin vastapainoksi mielensä
katkeruudelle. Ja kun papista oli puhe, muisti hän äkkiä Tenomuotkan
pastorin.
— Vai hyvä on teillä? Mutta vielä parempi on meillä! Totisesti! Se
poika kun saarnaa, niin siinä on hengen voima! Ei kestä kirkonkatossa
Mattilan Iiskon vesimaali, vaan alas tippuu... suurina lohkareina!
— Onpa se saarnamies.
— On totisesti. Sillä on sanat ja vertaukset. Ei siinä ole rietas-äijän
hyvä porstuaankaan tulla, silloin kuin se mies on pöntössä. — Ja
mikäpäs on saarnatessa, kun on mies kristitty kiireestä kantapäähän.
Aslak ryyppäsi ja hänen hikiset kasvonsa hohtivat punaisina.
— Eivät meinanneet tenomuotkalaiset alussa uskoa, että jo kerran saivat
kristityn papin. Mutta kun minä sanoin ukoille, että senhän surutonkin
näkee, niin jopa ovat ruvenneet uskomaan. Kaulasta tervehtelevät
niinkuin ei mitään.
— Ka se. Niin on kuulunut tännekin, että kristitty se mies...
Puhe sai toisen suunnan. Miehet olivat jo vahvasti juopuneet eikä
silloin ollut keskusteluaineista puutetta.
Puhuttiin poronmerkeistä ja merkkien tuntemisesta. Aslak Rosto kehui
Tenomuotkan opettajaa erinomaiseksi merkintuntijaksi, vaikka tämä
olikin lantalainen ja "alhaalta" tullut. Ensi alussa kun hän oli
Tenomuotkaan muuttanut, olivat he Aslakin kanssa sunnuntait läpeensä
leikelleet paperista poronmerkkejä, niin että kamarin lattia oli ollut
tulvillaan paperinroskaa. Siinä olivat menneet aviisit ja koulun rouvan
"myösterit", mutta poronmerkkejä oli vaan tullut ja komeita. Siitä oli
opettaja kehittynyt sellaiseksi merkintuntijaksi, että lappalaiselle
vertoja veti.
Aslak otti pitkän kulauksen ja heitti kahvikupin menemään.
— Mutta sen minä sanon, että jos minä olisin Venäjän keisari, niin
kansakoulut minä sittenkin panisin noin!
Hän räjähti juopuneen nauruun ja teki käsillään rajun liikkeen, kuin
olisi heittänyt jonkun nurin.
— No mutta mihin panisit opettajan, väärtisi? kysyi Sarre.
— Minä tekisin hänestä sinatöörin, hah, hah!
Koko kota oli yhtenä naurun kikatuksena.
— Kylläpä taitaisi ylpeys nousta päähäsi, jos Venäjän keisariksi
pääsisit, yhtyi pakinaan Niila-renki. — Jos me vanhan Pietin kanssa
jutaisimme Pietariin ja tulisimme sinua katsomaan, et taitaisi enää
muistaakaan, että olemme kerran yksissä poron rapamahoja puhkoneet.
— Minäkö? innostui Aslak kuin tosissaan. — Minäkö? Älä puhu, Niila!
Sata ruplaa löisin kouraan kummallekin ja sanoisin, että menkää pojat
kaupunkia katsomaan!
— Vai sata ruplaa, heh, heh! nauroi vanha Pieti.
— Tuoss' on, Pieti! Juo! komensi Aslak ja tarjosi vanhukselle täyteisen
kupin. — Nyt vietetään Aslak Roston kihlajaisia!
— Na, na, älähän niin tyrkkää... kaatuu maahan...
— Ann' kaatua! Kyllä täällä on... ja ahkiossa lisää!
— Vai kansakoulut sinä nurin panisit, yhtyi puheeseen naapurikodan
vanha, koukkunenäinen isäntä, joka tähän saakka oli vaieten
ryypiskellyt ja kuunnellut toisten turinaa. — Älä sano! Siellä oppii
lappalaisenkin sikiö laskemaan ja silloin ei saakaan Ruijan kauppias
enää pettää, niinkuin on meitä pettänyt ja meidän isiämme.
— Nuu, kyllä ne ovat pettäneet, baergalak, kirosi Oula Sarre ja
sylkäisi.
— Niin ovat ja pettäisivät edelleenkin, jollei tämä uusi pappi olisi
ruvennut lappalaisia auttamaan. Mutta nyt eivät kauppiaat enää uskalla,
kun pappi kulkee ympäri kauppakartanoita, polvistelee jokaisen
kuorman ääressä, punnitsee ja laskee, ettei vain pääsisi ruijalainen
juksauttamaan. Kauppias kiroaa ja manaa, mutta minkäs tekee. Pappia se
ei peloita.
— Jo vain. Ennen eivät kauppiaat ruvenneet millekään, ennenkuin olivat
juottaneet hullun lappalaisen sikahumalaan. Sitten vasta punnittiin ja
punnittiin — väärin. Ja lappalainen sai olla tyytyväinen siihen, mitä
sattui kulloinkin saamaan.
— Petti, koranus, minuakin kerran ruijalainen, kertoi Aslak. — Viisi
kruunua vähemmän antoi, kuin olisin ollut saapa. Mutta minä menin
kauppiaan puotiin ja olin kovana. Vaadin viisikruunuseni takaisin...
vängällä. Eikä auttanut äijän muu kuin antaa. Mutta niin suuttui herja,
että hyppäsi myymäpöytänsä yli, karsi niskaan ja potki minut ovesta
ulos.
— Mutta sain minä kerran kostaa koranukselle.
— No miten?
— Myin seuraavana vuonna äijälle muutaman satasen riekkoja ja niiden
joukossa parikymmentä — pissihaukkaa! Eikä äijä huomannut. Niin menivät
vaan muiden mukana, päät siiven alle pistettyinä.
— Eikö tarkastanut kynsiä?
— Kuka siinä kiireessä jouti.
— Niin, sillä kertaa voitit. Mutta jos olisit ollut koulunkäynyt, ei
kauppias olisi ensi kerralla päässyt pettämään, huomautti naapurikodan
isäntä.
— Eihän päässytkään.
— Ei kyllä, mutta ei olisi päässyt yrittämäänkään.
— Tiesi koranuksen.
Samassa rupesi ulkoa kuulumaan väittelyä. Kaksi juopunutta ääntä otti
tiukasti yhteen:
— Kyllä minä merkin tunnen! — Et tunne!
— Baergalak! Tuon merkin minä tunnen pimeässäkin.
— Et tunne!
Ääni oli terävä ja äkäinen ja Aslak kuuli, että se oli Niila Skum.
— Sehän on Hukka-Salkon merkki, yhtyi puheeseen kolmas.
— Se on vale kuin kissa! Se on meidän isännän merkki!
Aslak kömpi ulos. Siellä seisoskeli kolme nuorta miestä hänen ahkionsa
ympärillä ja väitteli ahkion keulaan kaaristetusta taljasta, jonka
merkitty korva pisti esiin nuoran alta.
Hän kirosi hengessään. Olikin pitänyt jättää korva leikkaamatta!
— Mitä täällä seisotte? Painakaa tiehenne! äsähti hän miehille ja
piilotti korvan.
Rengit vetäytyivät mutisten ulommas ja Aslak ryömi takaisin kotaan.
Siellä oli Maria-emäntä saanut illallisen valmiiksi. Poronlihakeitto
höyrysi puukulhoissa, joista kukin vieraista sai yhden eteensä. Kaksi
pinoa viipaleiksi leikattua leipää oli padan kannella ja perällä,
pienellä nelikulmaisella puutarjottimella iso, miehenpään kokoinen
voimöhkäle. Siitä sai kukin veistää niin suuren palan kuin halusi.
Otettiin ruokaryypyt ja käytiin käsiksi illalliseen.
Ulkoa rupesi kuulumaan joikkausta. Juopuneet rengit kilpailivat
keskenään, kenellä joiku paraiten luistaisi. Mestareita tuntuivat
olevan kaikki. Siinä joikattiin porosta ja koirasta, markkinoista ja
viinasta, kauniista saamineidosta ja kavalasta varkaasta, joka hukan
lailla hiipii elon kimppuun.
Kesken kaiken aloitti joku surunvoittoisella äänellä:
— Nuoruuden aikana
käy ihminen
iloisin mielin
elämän tietä...
— Kylläpä Antras nyt, kun rupesi manalaisten joikua, virkkoi emäntä.
— Kyllä meidän Antras joiut osaa, kehui naapurikodan isäntä. — Välistä
paimenessa joikkaa päivät kaiket.
Hetken päästä vaihtui sävel toiseen, villiin, yksitoikkoiseen:
— Voi voi voi
laa laa laa
luu luu luu
fam fam fam
huo huo huo!...
— Jopa rupesivat hukkaa! huudahti Nilsa, Annin veli.
Pojat tuntuivat olevankin laulupäällä.
— Dat i oidnu
silke ige golli siste.
Dat lae nu faurro
atte im lae oidnam
daggar dam mailmest,
gost laem golggam,
imge aiggo luoppat,
ouddalgo jamam...
[Sitä ei näy
silkin eikä kullan sisästä.
Se on niin kaunis,
etten ole nähnyt
sellaista tässä maailmassa,
missä olen kulkenut,
enkä aio erota,
ennenkuin kuolen.]
lauloi reipas, sointuva ääni.
— Se on Tomma, meidän renki, sillä on morsian kirkolla, selitti
Maria-emäntä.
— Kenen tyttäriä se on?
— Suntion, sen Naakeli-Salkon, joka on Lainiosta muuttanut
Äkässuvantoon.
Oula Sarre kömpi ovelle ja huusi:
— Pojat, tulkaa syömään!
Rengit työntyivät kotaan ja istuivat ovensuuhun. Hekin olivat
maistelleet kelpo lailla, päättäen sameista silmistä ja punoittavista
poskipäistä.
— Vai on se Tommallakin morsian? sanoi Aslak Rosto. — Terveheksi vain!
Hän ryyppäsi.
— Pitäähän se rengilläkin... murahti Tomma ja kävi käsiksi lihapalaseen.
Illallisen jälkeen jatkuivat juomingit edelleen, siksi kunnes nassakka
tyhjeni. Vasta sitten lakkasivat käheiksi käyneet äänet lallattelemasta
ja juopunut kodan väki nukkui, mihin kukin sattui. Seuraavana päivänä
osoitti aurinko ainakin kahtatoista, ennenkuin savua rupesi näkymään
Sarren kodan räppänästä.